Trenton vanha postitalo on ahdettu täyteen liikkuvaa kuvaa, joten on nautinto kohdata näyttelyssä monta oikeaa elokuvakonetta (=filmiprojektoria). Huomaan katselevani filmin soljuvaa liikettä lampun edessä koneen nakuttaessa jatkuvaa rytmiä. Projektorin läsnäolosta on tullut osa teosta ja tilaa. Valo välkkyy lumoavasti ja piirtää kankaalle valkoista, mustaa ja väriä. Filmissä on jotain miellyttävän pehmeää johon uppoutua. Videon estetiikka ei ole mitenkään väheksyttävämpää, mutta sen terävyys ja realistisuus tuntuu joskus taiteilijan helpolta tieltä ja on rasittavaa katsoa, varsinkin kun kuvavirtaa on tulvimalla kuten Manifestassa.
Koneella on tuntokarvat kuin kissanviikset. Ne tunnustelevat naisen kasvojen muotoa. Kevyesti, rajaa hakien. Missä olet? Kuka olet? Robottikäsi toistaa samaa mekaanista liikettä, se avautuu ja sulkeutuu, avautuu ja sulkeutuu. Mies koskettelee sillä itseään. Huulet rutistuvat kiiltävän käden puristuksesta. Daria Martinin teoksessa Soft Materials (2004) ihminen ja kone kohtaavat ja tunnustelevat toisiaan. Jos koneella on tuntoaisti niin mitä se tuntee kun se koskettaa ? Kenen kosketus se on? Entä kuka minua koskettaa jos tunnen viileät metalliset sormet ihollani katsoessani filmiä yksin tyhjässä huoneessa?
Nainen ja vekotin toistavat samaa rytmiä ja tanssia keikuttelevat kuin oudot linnut. En tiedä matkiiko kone ihmistä vai ihminen konetta. Ainakin ne ovat löytäneet yhteisen rytmin ja liikkeen muotokielen. Minkälainen voi olla koneen ja ihmisen yhteinen kieli, kenen luomaa se on ja kenen ehdoilla?
Soft Materials on muodoltaan varsin hallittu perinteinen lyhytelokuva Manifestan muiden teosten joukossa. Se koostuu selkeistä kohtauksista ja on kuvattu perinteistä elokuva- ja filmiestetiikkaa kunnioittaen. Kuulostaa tylsältä, mutta on vapauttavaa katsoa kun kuva liukuu pehmeäksi värimassaksi elokuvan liikkuessa kohtauksesta toiseen. Ei tarvita selostusta. En olisikaan jaksanut katsoa enää yhtään harmaata kangasta vasten kuvattua puhuvaa päätä.
Viimeisessä kohtauksessa valkean koneen kankainen pinta näyttää nihkeältä. Nainen tanssii keveän leijuvan koneen kanssa. He tutkailevat toisiaan uteliaana. Alan löytää koneen muovisista muodoista kasvonpiirteitä. Se saa elävän olennon hahmon. Jos kone osaa jo kommunikoida ja tuntea, niin miten se eroaa meistä? Pystyykö koneen läsnäolon aistimaan tai aavistamaan? Voiko koneella olla henki?