15.4.2009 Johanna Ketola
Taiteeni lähtökohta on liikuttuminen jonkinlaisesta absurdin suloisesta toivottomuudesta, joka liittyy ihmisenä maailmassa olemiseen. Varmuuden mahdottomuus tuottaa samanaikaisesti surullisen ja hauskan hämmennyksen, joka on mielestäni kaunista. Olen kiinnostunut tästä kauneudesta.
Taustani valokuvaajana näkyy tilallisissa teoksissani, jotka pohjautuvat perusajatukseen yksittäisistä kuvista. Olen tehnyt teoksistani usein erilaisia versioita lisäämällä tuoreita osioita ja jättämällä vanhoja pois. Teosten luonne on usein fragmentaarinen; otoksilla ei ole kronologista järjestystä eikä selvästi merkittyä alkua tai loppua.
There is no snake in our forest (2007) käsittää noin 15 tilaan projisoitua valokuvamaista videota (koko vaihtelee), jotka toimivat laulusikermän tai novellikokoelman tapaan.
Kuvaamani tapahtumat tasapainoilevat arkisen ja ihmeellisen, vieraantuneen, absurdin tai käsittämättömän rajapinnalla. Toisinaan painopiste on arkisuudessa, toisinaan ihmeellisyydessä tai outoudessa. Kuvien oleellisin elementti on näin muodostuva jännite, jonka kautta kuvaan sitä kokemusta, joka muodostuu ihmisen ja (mielettömän) maailman välille.
Koen jonkinlaisen hiljaisen maagisen realismin minulle läheiseksi alueeksi. Oleellista on kuitenkin, että ko. työssä kuvaamani tapahtumat ovat periaatteessa mahdollisia, eivät fantasiaa. Myös absurdismin teemat filosofisena ja kirjallisena (tyyli)suuntana tuntuvat minulle läheisiltä. Kuvieni kautta pyrin muodostamaan ja luomaan maailman, joka toimii omalla retoriikallaan ja jossa ihminen ja hänen positionsa ovat pääosassa.
Teos perustuu kokemuksiin ja näkymiin, jotka ovat liikuttaneet minua ja pysäyttäneet minut arjessani. Muokkaan, lavastan ja uudelleen rakennan niitä harkituiksi ja hitaiksi videokuviksi. Niitä rytmittää usein yksi tai muutama merkittävä tapahtuma, joka muuttaa kuvien elementtien merkityssuhteita. Käytän väriä, rytmiä ja liikkeen suuntia visuaalisina keinoina. Videokuvat lähestyvät näin myös maalausta.
Paikallaan olevalla kameralla kuvatuissa kuvissa nähdään noin 15 erillistä, näennäisesti toisiinsa liittymätöntä kohtausta. Ne esitetään useimmiten kolmelta suurelta projisointipinnalta, jotka on sijoitettu tilaan niin, että katsoja voi kierrellä esitystilassa mielensä mukaan. Selkeää alkua tai loppua ei ole, mutta katsojan oletettu reitti jokaisessa uudessa esitystilassa on otettu huomioon. On tarkoituksenmukaista, että jokaista kuvapintaa voi halutessaan katsoa rauhassa erikseen. Kuvapinnat on installoitu lähekkäin (esim. vastakkain), niin että toisiin kuvapintoihin voi saada helposti näköyhteyden. Kuvien keskinäinen rytmi vaihtelee looppien ollessa eripituisia. Kuvien äänimaailmat sekoittuvat keskenään ja niissä on usein jokin rytmittävä huippukohta (esimerkiksi yksi lause tai muu huomion kiinnittävä ääni).
Salini seinät(2007)
Tilaan asetettavasta kuudesta projisoinnista koostuva videoinstallaatio (koko vaihtelee). Yhteistyössä Jan Wolskin kanssa.
Miltä kaupunkimaisema näyttäisi jos kaikki materia ihmiskehoja ja niitä ympäröiviä vaatteita lukuun ottamatta katoaisivat? Miltä näyttäisi, jos ihmiskehot jäisivät niille paikoilleen, jossa jokin materia (tuolit, talot, autot jne.) ovat niitä painovoimaa vastaan kannattaneet? Mitä tapahtuu kadun toisessa päässä kun saman kadun toisessa päässä vaikkapa tanssitaan? Kuinka kehomme ovat olemassa kaupunkiympäristössä ja suhteessa toisiinsa?
Teoksen ainoa näkyvä aihe ovat ihmiskehot, jotka on aseteltu mustalle kuvapohjalle niiden kuviteltua lähiympäristöä tukevien tilallisten elementtien (tuoli, talo, auto, sänky, hissi jne.) muotoja mukaillen. Ihmisfiguurien toiminnot, asennot ja niiden suhteet toisiinsa antavat viitteitä niistä asioista, joita kuvissa ei voi nähdä.
Videot ovat hyvin hitaita ja staattisia, joskus kuvan ainoa liike saattaa olla hahmon hengitys. Hahmot on kuvattu erikseen videolle ja lopulliset kuvat on rakennettu pistämällä yhteen monta erillistä kuvaa. Teosta voi kuvailla galleriatilan täyttäväksi isoksi videokollaasiksi, joka on tehty käyttämällä “leikkaa ja liimaa”-periaatetta.
Teos ei pyri noudattamaan realismia. Hahmot ovat mielikuvitusta tai lähtöisin tekijän henkilökohtaisesta todellisuudesta. Suhteessa oikeaan kaupunkimaisemaan paljon on jätetty pois. Kyse on valikoidusta todellisuudesta. Joskus kuvassa on vain yksi hahmo.
Teos ei sitoudu mihinkään tiettyyn vuorokauden hetkeen ja niin ollen ei myöskään aikaan. Teos pyrkii realistisuuteen ainoastaan perspektiivin ja mittasuhteiden käytössään sekä luodessaan illuusion, jonka kautta katsoja pääsee hetkeksi näkemään mahdottoman näkymän.
Nimi SALINI SEINÄT viittaa ihmiskehoon olemisen paikkana. Yhtä lailla se viittaa asioihin, jotka ovat teoksessa näkymättömiä; ihmisen tekemiin ja muovaamiin rakenteisiin olemisen tapana ja paikkana. Teoksen kuvissa ja kohtauksissa ihmiskehon konteksti sekä katoaa että sen merkitys korostuu. Teoksen on tarkoitus olla humoristinen avaruudellisesta ja vakavastakin sävystään huolimatta.
Teos koostuu kuudesta videoloopista, jotka on projisoitu isokokoisina eri puolille esitystilaa. Alkuperäisessä esityspaikassa teos jakaantui toisiinsa yhteydessä oleviin pieniin tiloihin. Teoksen esitystila on pimennetty niin, että projisointien mustat taustat häviävät pimeyteen, nostaen ainoastaan hahmot esiin. Tämä korostaa teoksen tilallisuutta ja asettaa hahmot ikään kuin osaksi tilaa.
SALINI SEINÄT on ollut installoituna siten, että jokaisen projisoinnin lähettyvillä on radio. Radiot on säädetty eri aaltopituuksille ja ne toistavat ohjelmia, jotka sattuvat olemaan lähetysvuorossa näyttelyn aikaan. Radioiden äänitaso on säädetty alhaiseksi ja ne voi kuulla vain kävellessä kunkin kuvapinnan ohi. Radioiden tarkoitus on luoda tunnelmaa hetkestä ja jokapäiväisyydestä kontrastina videoiden tyhjille kuville. Tarkoitus on korostaa sitä, että kuvien hahmot tekevät arkisia asioita.