Jenni Yppärilä
Viikkojen jälkeen Manifesta 7 vierailusta mielialat ovat muuttuneet taideähkystä ärtymykseen ja lopulta pieneen toivon pilkkeeseen. Mieleen eniten noussut teos sijaitsi Trenton vanhassa postitalossa. Tilan lukuisien videoteosten joukosta Valérie Mréjenin teos Dieu (2004) tuntuu jatkuvasti pulpahtavan esiin aivojeni sopukoista. Teoksessa Mréjen on haastatellut kahdeksaa Israelilaista miestä ja naista, jotka kertovat kameralle muistonsa siitä hetkestä, joka johti kunkin hylkäämään oman ortodoksijuutalaisen uskonsa. Kertomukset noista hetkistä ovat hyvin tavallisia tapahtumia. Teoksen tyyli, kuten melko monen muunkin kyseisen kohteen videoteoksen, on dokumentaarinen otos ihmisten kasvoista. Ajoittain hiukan puuduttavat puhuvat päät eivät tässä teoksessa kuitenkaan haitanneet. Teoksen tunnelma oli osin koominen. Se sai minut hymyilemään pienine, jopa surkuhupaisine kertomuksineen. Ihmiset heräävät omaan tietoisuuteensa hyläten opit ja tavat joihin heidät on tiukkaan kasvettu, silläkin uhalla että se voi johtaa samalla myös perheestä ja yhteisöstä syrjäytymiseen. Luottamus itseensä ja omiin arvoihin on voimakkaampi kuin ympäriltä tuleva painostus. Elämä on täynnä pieniä mitättömiä ja samaan aikaan niin merkityksellisiä hetkiä, kuten teoskin toteaa.
Videoteokset ja varsinkin dokumentaariset sellaiset todella tuntuivat jylläävän Manifesta 7:ssä. Ensi vaikutelma kaikkien neljän eri kohteen jälkeen oli varsin vakavamielinen ja raskas. Politisoitunut taidemaailma tuntui antavan vähän tilaa kepeydelle, jottei sen uskottavuus vain kärsisi. Jälkeenpäin tehdyn pohdinnan jälkeen olen kuitenkin tullut hiukan toiseen tulokseen. Kaiken synkkyyden keskellä eli toivo ja ymmärrys kaiken eteenpäin kulkemisesta. Elämää muuntaneet tapahtumat ja historia oli jätetty taakse, niitä kuitenkaan unohtamatta.
Trenton kohteen tunnustusomaisten teosten joukossa löytyi myös kommunikaatiota käsitteleviä teoksi. Ria Pacquéen Entre Nous Quelque chose se passe (2006) videossa, Pacquée on kuvannut ihmisten liikehdintää puistoissa. Kukaan heistä ei puhu ja jokainen on yksinään vaikka liikkuisi ryhmässä. Toistuvat ja osin omituiset liikkeet muuttuvat kuin kommunikaatioksi ympäröivien ihmisten kanssa. Tunne on sama kun katsoisi luontodokumenttia eläimistä erilaisissa rituaalinomaisissa menoissa, aivan täysin hahmottamatta minkälainen kommunikointi on menossa. Ymmärrys siitä kuitenkin säilyy, että jonkinlainen sanaton kanssakäyminen kuvassa tapahtuu. Daria Martinin 16mm filmi installaatiossa Soft Materials (2004), näkee sanattoman kommunikaation ihmisen ja koneen kanssa. Kaksi alastonta ihmistä, mies ja nainen, liikkuvat tekoälyisen robotin kanssa. Lähikuvat ja hahmottamattomat muodot muuntuvat välillä ihmisen ja koneen yhteiseksi tanssiksi. Ihminen opettaa robotille liikkeitä, mutta jossain vaiheessa katsojan tietoisuus siitä kumpi oikein seuraa kumpaa, robotti ihmistä vai ihminen robottia, menee sekaisin. Ehkä tämä tapahtuu kaikenlaisessa kommunikaatiossa, ettei ole vain yhtä ”opettajaa”, vaan molemminpuolista oppimista. Olkoon se sitten kahden ihmisen, ihmisen ja koneen tai minkä tahansa välillä tapahtuvaa toimintaa.
Lukuisat puhutut teokset rupesivat muuttumaan puuroksi ehkä juuri siitä syystä että ne vaativat liikaa keskittymistä. Puhuttujen sanojen tulva pursuaa yli äyräiden, etenkin jos ei koe olevansa hirvittävän verbaalinen ihminen. Joskus sanaton kommunikaatio on helpompaa sisäistää. Ilmeet, liikkeet ja eleet kertovat ehkä enemmän kuin sanat jotka tulevat suusta. Sanat ovat usein harkittuja mutta eleet ja ilmeet ovat spontaaneja, niitä on vaikeampi peittää, eivätkä ne aina tarvitse yhteistä puhuttua kieltä niiden ymmärtämiselle. Tosin kulttuurisia erojakin näille tietenkin on. Mutta onhan totta, että kommunikointi on aina mahdollista eleiden kautta, silloin kun yhteisiä sanoja asioille ei ole. Väärin ymmärryksiäkin saattaa tulla, mutta tietoisuus yhteisten sanojen puutteesta antaa helpommin anteeksi väärinkäsitykset.