Kuinka verrata Duchampia ja Picassoa?

Irmeli Hautamäki

Duchamp/Picasso -näyttely, Moderna museet 25.8.2012 – 3.3.2013

Tukholman Moderna museet on aikoinaan hankkinut kokoelman varhaista modernia taidetta, johon kuuluu teoksia Pablo Picassolta. Museolla on myös varsin edustava kokoelma Marcel Duchampin teoksia, jotka hankittiin Pontus Hultenin (1924 – 2006) toimiessa museon johtajana. Hulten kiinnostui Duchampista jo 1950-luvulla ja aloitti kirjeenvaihdon tämän kanssa. Duchamp oli vetäytynyt sivuun taide-elämästä jo 20-luvun lopulla. Hänet ’löydettiin’ vasta 1960-luvulla, jolloin Moderna Museet teki yhden ensimmäisistä Duchampin retrospektiivisista näyttelyistä ”Rörelse i konsten”. Näyttelyä varten rekonstruoitiin Duchampin pääteos Suuri lasi ja joitakin keskeisistä readymadeja. Moderna museetissa 2012 – 2013 pidetty näyttely Picasso vs. Duchamp oli kunnianosoitus Pontus Hultenille Duchamp tuntijana.

Museon Picasso- ja Duchamp -kokoelmia esiteltiin näyttelyssä asettamalla kaksi taiteen jättiläistä vastakkain. ”Picasso vs. Duchamp” -näyttelyä mainostettiin nyrkkeilyottelua muistuttavalla julisteella, jossa taiteilijat haastavat toisensa väittäen toisen olleen väärässä: ”He was wrong”.
Picasso vs. Duchamp –näyttelyn presentaatio korosti määrän ja laadun vastakkaisuutta. Picasson (1881 – 1973) väitettiin uhonneen että ‘Give me a museum and I will fill it.’ Duchamp (1887 – 1968) puolusti tuotantonsa suppeutta painottamalla laatua ja älyä. Hän teki uransa aikana ainoastaan kymmenkunta readymadea, eikä muukaan tuotanto ollut suuri.

Voidaanko Picasson maalaustaide ja Duchampin readymadet asettaa toisensa vastakohdiksi? Miten näin yhteismitattomilta näyttäviä taiteilijoita voi edes vertailla? Moderna museetin näyttelyn ilmeinen ongelma oli, että hyvästä yrityksestä huolimatta se jätti taiteilijat erilleen esitellen kummankin omassa osastossaan.

Picasson ja Duchampin merkityksen arvioiminen ei kuitenkaan ole mahdotonta ja tosiasiassa kriitikot ja historioitsijat tekivät tällaisia arvioita jatkuvasti. 1990-luvun lopulla, ja viimeksi vuonna 2004 esitettiin arvio, jonka mukaan Marcel Duchampin merkitys 1900-luvun taiteessa oli suurempi kuin Pablo Picasson. On historiallinen tosiasia, että Duchamp näytti 1960-luvulta lähtien tietä monille uusille taidemuodoille, kuten käsitteelliselle taiteelle ja minimalismille. Duchamp oli myös 1980-luvulla esiin nousseitten gender- ja identiteetti-teemojen keskeinen innoittaja. Picasson taiteellinen luomisvoima sen sijaan väheni tasaisesti 1950-luvulta lähtien.

Picasso joutui uransa loppupuolella katselemaan kuinka Duchampista tuli 1960-luvulla taidejulkisuuden tähdenlento, jonka nimi oli kaikkien huulilla. Duchampia haastateltiin ja hänen töistään tehtiin näyttelyitä maailman johtaviin museoihin. Avosylin tapahtunut vastaanotto ei kuitenkaan tarkoittanut, että Duchampin tuotantoa olisi vielä kovinkaan hyvin ymmärretty. Duchampin kuoltua 1968 Picasson kerrotaan murahtaneen sarkastisesti, että ”Duchamp oli väärässä”. Oliko Picassolla jotakin hampaankolossa Duchampia vastaan? Eihän hän juuri koskaan kommentoinut muiden taiteilijoiden toimintaa.

Picasso ja Duchamp tunsivat toisensa nuoruudessaan jolloin he liikkuivat samoissa taiteilijapiireissä. Heidän välillään oli historiallisia siteitä, joka liittävät heidät yhteen pikemminkin kuin erottavat heidät: kubismi kuuluu niihin. Duchamp oli ollut nuoruudessaan lähellä kubismia ja sitä koskevaa keskustelua. Duchamp on moneen kertaan maininnut, että juuri kubismi pani hänen ajattelunsa käyntiin.

Sekä Duchamp että Picasso tunsivat hyvin pariisilaiskubistit Jean Metzingerin ja Albert Gleizes’n joiden maalaustaiteen tilakäsitystä pohtinut kirja On Cubism herätti ilmestyessään 1912 laajaa huomiota. Kirjassa ei puhuttu Picasson taiteesta mitään, keskustelu koski lähinnä Cézannea. Picasso esiintyi ainoastaan kirjan kuvituksessa.

Duchampin mukaan ‘kubismin yhteydessä mainittiin aluksi juuri Jean Metzingerin nimi, koska hän selitti mitä kubismi oli, Picasso sitä vastoin ei koskaan selittänyt mitään.’ Duchamp paheksui sitä, että taidehistorioitsijat tulkitsivat kubismin yksinomaan Picasson aikaansaannokseksi ja Metzingerin ja monien muiden työ painettiin marginaaliin. Tosiasiassa Picasso ei ottanut itselleen kunniaa kubismin kehittelystä, vaan totesi ettei ’kubismi ollut yhden henkilön aikaansaannos, siinä tarvittiin kokonainen ryhmä.’

Picasson taidetta ei voi asettaa vastakkain Duchampin taiteen kanssa, sillä myös kubismi oli hyvin intellektuaalinen taidesuuntaus. Se pohti maalaustaiteen tilakäsitystä ja esittävyyttä uudesta lähtökohdasta. Kubismissa oli keskeistä maalaustaiteen tilakäsityksen uudelleenarviointi ja irtautuminen klassisen taiteen geometrisista menetelmistä.

Duchamp teki uransa alkuvaiheessa kubismia mukailevia maalauksia, joiden aiheena oli tila tai tarkemmin sanottuna liike, joka tapahtuu tilassa. Hän käytti monenlaisia materiaaleja ja keinoja liikkeen esiin tuomiseen. Maalauksessa Alaston laskeutumassa portaita (1912) hän käytti hyväksi valokuvasarjoja liikkuvista henkilöistä. Kubistisen Alaston laskeutumassa portaita -maalauksen (tai sen reproduktion) puuttumista Picasso vs. Duchamp näyttelystä voi pitää ongelmana. Se olisi tuonut puuttuvan linkin Picasson ja Duchampin välille, mutta silloin taiteilijoiden välisestä vastakkaisasettelusta olisi ollut pakko luopua. Kubismi, tai oikeastaan sitä koskeva ajattelu yhdistää Picassoa ja Duchampia, tätä seikkaa Moderna Museetin näyttely ei valitettavasti tuonut riittävän hyvin esiin.

Duchampille keskeistä liikkeen teemaa esiteltiin Moderna Museetin näyttelyssä Polkupyörän pyörän (1913) avulla heijastamalla seinälle varjokuvaa liikkuvasta pyörästä. Liikkeen teemaa edustavat myös Duchampin rotoreliefit, moottorilla varustetut värikkäät paperikiekot, jotka pyöriessään tuottavat voimakkaita vaikutelmia kolmiulotteisuudesta. Duchamp pohti myös moniulotteisen tilan esittämistä geometrian lähtökohdasta ehdottaen, että koska kolmiulotteinen kappale voidaan esittää projektion avulla kaksiulotteisena, niin jokaisen kolmiulotteisen kappaleen täytyy olla projektio neljännestä ulottuvuudesta.

Moderna Museetin näyttely ei oikeastaan avannut lainkaan Duchampin töihin sen enempää kuin kubisminkaan liittyviä intellektuaalisia kysymyksiä. Tilan, liikkeen ja mittaamisen teemojen esittely olisi vaatinut tarkempaa käsitteellistä taustoitusta. Duchamp itse suhtautui näihin ’teoreettisiin’ teemoihin huumorilla ja henkevyydellä. Huumoria ei Moderna Museetin näyttelyssä liioin ollut, siinä tyydyttiin esittelemään Duchamp-kokoelma lähes sellaisenaan.

Duchampin pääteoksen Suuren lasin (1912 – 1923) ulottuvuudet eivät päässeet esiin museon kovin vaatimattomalla näytteillepanolla. Suuren lasin [La mariée mise à nu par ses célibataires, même] sijoittaminen vasten tyhjää seinää on huono ratkaisu, sillä tämän perspektiiviä käsittelevän teoksen idea tulee esille vain silloin kuin todellinen tila, olkoon se sitten maisema tai huone, näkyy sen lävitse. Myöskään teoksen kirjallista puolta, jossa aiheena on humoristinen koneen ja ihmisen yhteensulautuminen, ei ollut avattu katsojille. Sata vuotta modernin mekaanisaation alkamisen jälkeenkään koneen ja teknologian teemoja ei näemmä tohdita museoiden näyttelyissä esitellä.

Näyttelyn Picasso–osastossa oli esillä runsaasti piirroksia, sillä merkittäviä kubistisia maalauksia Moderna Museetin kokoelmassa on vain vähän. Suuri osa Picasson piirroksista käsittelee taiteilija ja malli –teemaa. Myös Picasso suhtautui taiteeseen intellektuaalisesti, hän ajatteli maalaamalla. Hänen pohdiskelunsa tuli esiin maalari ja malli -aiheisissa töissä, joissa hän esittää katsojalle kysymyksiä representaation luonteesta ja totuudesta.

Marcel Duchamp La mariée mise à nu par ses célibataires, même, 1915-1923 © Succession Marcel Duchamp/BUS 2011

Picasso ei koskaan selittänyt teoksiaan tai kirjoittanut niistä, sen tekivät hänen puolestaan muut, ennen muuta taidekauppias Henry Kahnweiler. Kahnweiler esitti Kantin filosofiaan viittaamalla tulkinnan analyyttisesta ja synteettisestä kubismista. Oliko tällä tulkinnalla mitään tekemistä Picasson ajattelun kanssa, on kokonaan toinen asia. Picasso itse ei arvostanut kubismista esitettyjä mielikuvituksellisia teorioita.

Entä mikä oli Duchampin suhde Picassoon? Duchamp tunsi lievää epäluuloa Picassoa kohtaan, ei niinkään tämän taiteen vuoksi, vaan siksi, että Picasso myytiin suurelle yleisölle liian helppona iskulauseena.

Moderna museetin yritys esitellä rinnakkain kahta hyvin erilaista taiteilijaa liittyy ajankohtaiseen 1900-luvun alun avantgardetaiteen uudelleen arviointiin. Viime aikoina virinnyt avantgarden tutkimus pyrkii selvittämään miksi taiteeseen ilmaantui muutamassa vuosikymmenessä joukko hämmästyttävän erilaisia taiteen käytäntöjä. Tällaisen monimutkaisen ilmiön esittely suurelle yleisölle ei ole helppo tehtävä. Moderna Museet onnistui kuitenkin irtautumaan totutusta -ismi ja koulukunta- ajattelusta, jonka pedagogisen merkityksen museotyö on yleensä ottanut kritiikittömästi. Vaikka Moderna Museet teki rohkean yrityksen irtautua populaareista yleiskäsitteistä, taiteilijoiden keskeiset kysymyksenasettelut, jotka liittyvät tilan ja liikkeen teemoihin, olisivat vaatineet enemmän panostusta.

Kirjoittaja, joka on tehnyt teoreettisen filosofian väitöskirjan ‘Marcel Duchamp – modernin taideteoksen ja identiteetin ongelma’ (1996), viimeistelee parhaillaan avantgarden ajattelun murrosta käsittelevää kirjaa.