Maalaustaide nyt – Mustekalan kysely taidemaalareille

Koonnut Irmeli Hautamäki

Suomalaisen maalaustaiteen uuden aallon on sanottu käynnistyneen 1980-luvulla, samanaikaisesti kuin muuallakin länsimaissa. Taiteen kentälle astui tällöin Suomessa joukko lahjakkaita tekijöitä, joita maalauksen materiaalit, värit ja pintojen tekstuurit kiinnostivat ilmaisun lähtökohtana. Uutta oli, ettei taide hakenut sisältöä poliittisesti tärkeästä sanomasta kuten sitä ennen. Taiteilijat, etenkin naiset, toivat esiin ajatuksen, että henkilökohtainen on poliittista. Nautinto ja ilo maalaamisessa olivat vapauttava asia sekä naisten että miesten taiteessa; sen myös katsoja voi aistia. 80-luvun uuden aallon edelläkävijänä pidetään Leena Luostarista, mutta yhtä hyvin uutta aaltoa edustaa Teemu Saukkonen. 80-luvun taiteilijat lähtivät kiertämään ulkomaisia museoita ja ahmivat muistoja ja kokemuksia näkemästään taiteesta, vanhoista välimerellisistä kulttuureista ja kauempaakin. Saukkonen kävi Yhdysvalloissa ja Aasiassa saakka. Maailma avautui ja kuvat sen myötä.

Uuden aallon alku, jonka muistoa on talven mittaan on lämmitelty Leena Luostarisen ja Marjatta Tapiolan retrospektiiveissä, oli komea. Mutta mitä maalareille ja maalaustaiteelle kuuluu nyt? Viestit kentältä ovat ristiriitaisia: toisaalta ollaan sitä mieltä että maalaustaiteella menee hyvin, mutta julkisuudessa on puhuttu myös kuvataiteilijoiden aseman heikkenemisestä. Me halusimme lähestyä suomalaisia maalareita ja kysellä heiltä itseltään, mitä he ajattelevat kuvataiteesta nyt. Mikä siinä on innostavaa ja mitkä asiat ovat ongelmia tällä hetkellä? Pintajulkisuus luo käsityksiä taiteesta vain tiettyjen henkilöiden ja ilmiöiden kautta, jolloin suomalaisen maalaustaiteen rikkaus ja moninaisuus jäävät piiloon. Toivon, että tämä artikkeli antaa pintaa syvemmälle menevän kuvan taiteen tilasta.

Rafael Wardi, maalaus

Kysyimme:
1. Miten sinusta tuli juuri taidemaalari?
2. Mikä sinua kiinnostaa ja innostaa maalaamisessa juuri nyt?
3. Missä menee maalauksen kiinnostavin kärki tällä hetkellä ja miten sijoitat itsesi nykytaiteen/nykymaalauksen kenttään?
4. Mistä olet saanut tärkeimmät virikkeesi maalarina?
5. Onko kotimaisessa maalaustaiteessa tällä hetkellä mielestäsi riittävästi tilaa yksilöllisyydelle ja erilaisuuden arvostukselle? Koetko että maalaustaiteessa on tällä hetkellä riittävästi ilmaisunvapautta?
6. Vastaako alan koulutus mielestäsi tiedollisesti ja teknisesti ajan haasteisiin? Miten koulutusta voisi kehittää?
7. Onko maalaustaiteen arvostus kritiikissä ja julkisuudessa kohdallaan?
8. Saavatko maalarit ansaitsemansa tilan ja huomion näyttelyissä ja museoiden ohjelmissa? Miten maalareiden asemaa voitaisiin parantaa?

Kyselyä lähetettiin taiteilijoille sekä järjestöjen kautta että myös yksityisesti. Kysymysten tekoon osallistuivat lisäkseni myös Ville Laaksonen ja Jonna Hyry. Vastauksia tuli eri puolilta maata aina Pohjois-Suomea ja Lappia myöten. Vastaajien joukossa on nuoria vastavalmistuneita ja alalla pidempään olleita tekijöitä. Olemme kiitollisia kaikista saamistamme vastauksista. Ne antavat arvokasta palautetta kriitikoille ja taiteesta kirjoittaville.

Rafael Wardi: Uudet välineet muuttavat ajattelua

Taidemaalari Rafael Wardi on yksi pisimpään toimineista yhä aktiivisista maalareista. Maalareittemme grand old man arvostaa ennakkoluulotonta heittäytymistä. Häntä innostavat niin Merce Cunningham kuin Marcel Duchampkin.

3. Maalaustaiteen kiinnostavin kärki on niissä taiteilijoissa, jotka onnistuvat kertomaan jotakin olennaista nykymaailmasta. Uudet tekniikat, virtuaalisuus, koneet, ovat tulleet osaksi taidetta. Minun aikanani taide oli ikään kuin käsityöläisyyttä, ei ollut teknisiä apuvälineitä. Maalaaminen on ruumiillista toimintaa, hermoston, käden, koko ruumiin yhteistyötä. Kun sisäinen maailmani tulee todeksi ulkopuolellani tämän toiminnan kautta, koen tekeväni jotakin kokonaisvaltaista. Moni nykytaiteilija käsittelee työssään vieraantumisen teemaa, ehkä vieraannumme ruumistammekin ja ihminen on jonain päivänä pelkkä koneen käyttäjä. Käsitys yksilöstä muuttuu, ihminen ei ole enää ruumiillinen, yksilöllinen kokonaisuus. Työstäkin on tullut näkymätöntä – satamassa ei näy enää työläisiä. Suuret tekniset keksinnöt muuttavat yhteiskuntaa, niin myös taidetta.

Nykytaiteessa avoimuus on kasvanut, uusia tekemisen tapoja on valtavasti. Uudet välineet muuttavat ajattelua, sisältöjä. Taiteilijalle on kuitenkin edelleen tärkeää kyky heittäytyä, havainnoida ja ajatella. Taiteen on oltava suhteessa traditioon, muuten se ikään kuin leijuu ilmassa. Jos hylkää jonkin perinteen, se täytyy tehdä painavista syistä, täytyy olla paljon sanottavaa tilalle. Vanhemman sukupolven sana on kuitenkin aina jollain tapaa jäljessä. Luulen, että yhtenä linjana maalaustaide säilyy kuvataiteessa.

4. Tärkein virike työlleni taidemaalarina on ollut elämä itse, työpaikat joissa olin leipätöissä, esimerkiksi satamissa ja rakennustyömailla, ja joista poimin aiheita etenkin nuorempana. Halusin maalata näkemiäni tapahtumia, ihmisiä ja arkisia näkyjä. Opettaessani toivoin, että oppilaat menisivät ja löytäisivät aiheita ulkomaailmasta, arkisesta todellisuudesta. Sodan jälkeen maailmankuva oli kuitenkin muuttunut niin radikaalisti, että näkyvässä maailmassa ei ollut enää kotoisaa. Mentiin figuratiivisesta maalauksesta kohti abstraktia taidetta, ja täytyy tunnustaa että itsekin hyppäsin tähän kelkkaan, kunnes myöhemmin kiinnostuin taas näkyvästä maailmasta. Globaalius ja ulkomaiset vaikutteet ovat myös tärkeitä virikkeitä – sodan aikaan siihen ei ollut ollut mahdollisuutta, ihmiset eivät olleet voineet vapaasti tavata toisiaan, ja tämä oli tuoreena muistissa. Minullakin oli mahdollisuus lähteä Pariisiin.

2. Minua inspiroi tällä hetkellä työssäni 50-luvun modernistien (tai postmodernistien, näkökulmasta riippuen) ajatukset ja yhteistyö, erityisesti tanssin puolelta Merce Cunningham ja hänen yhteistyönsä John Cagen kanssa. Myös Robert Rauschenberg, Marcel Duchamp, jolle mikä tahansa oli taidetta, kun se viedään museoon. Heillä oli niin nerokkaita ajatuksia, että ne eivät lakkaa inspiroimasta minua vielä tänäkin päivänä. Löysin vastikään antikvariaatista pölyttymästä Cunninghamin elämäkerran, minulle siitä on tullut tärkeä kirja. Cunninghamille esimerkiksi näyttämöllä ei ollut vain yhtä keskusta, Einsteinin suhteellisuusteoriaa mukaillen, vaan hän purki tilan hierarkkisia suhteita. Itsekin saatan suhtautua maalaukseeni näin, kierrän sen ympäri ja lähestyn sitä eri suunnista. Cunningham piti ammattitanssijoita jäykkinä. Liike saattoi olla mitä tahansa. Cagekin kyseenalaisti taiteen ja elämän rajoja ja puhui siitä, kuinka taide ei ole vain ihmisen pyrkimyksiä luoda jotakin kaunista, vaan mikä tahansa voi olla taidetta, veden loiske, sienen kasvu. Myös taiteen suhde yleisöön oli Cunninghamille tärkeä: yleisö on aktiivinen, osallinen teoksesta, ei vain passiivinen vastaanottaja. Cunningham käytti työskentelyssään sattuman metodia, arpalippuja jotka määrittivät koreografiaa. Elämä itsessään on minulle kuin arpalippu, ei tiedä mitä siitä tulee, tärkeää on kyetä heittäytymään.

Ville-Veikko Viikilä; Hoffmannin venytys

6. Taidekoulutuksen tärkein tehtävä on auttaa oppilasta avartumaan ja antaa virikkeitä. Tekniikka on mielestäni toissijaista. Taiteilijat tulevat kyllä taiteilijoiksi, ja koulutus ei siinä kehityksessä ole välttämätön. Kun ihmistä aletaan kutsua ammattilaiseksi, tekemisestä tulee helposti kaavamaista, jäykkää.

Akatemiaan pääsy oli jotakin, se oli arvostettua minun aikanani. Itse koen kuitenkin, että en saanut taidekoulusta juuri mitään, niiltä ajoilta ei jäänyt mitään erityistä mieleen. Opettajan tullessa luokkaan moni piilotti sen, mitä oli juuri tekemässä. Koulutus on toivon mukaan muuttunut 50-luvulta. Tärkein opettaja on ollut elämä itse, ja luonto, kuinka se toimii ja kuinka se tekee työtä.

1. Miten minusta tuli taidemaalari?

Taiteilijana oleminen on elämän mittainen projekti, kamppailua ja jatkuvaa valintaa taiteilijuudesta. Taidemaalaus sitä vastoin on tietoinen suuntautumisvaihtoehto, ammatillista osaamista, johon koulutus tarjoaa edellytykset. Aika monet vastasivat kysymykseen painottaen taiteilijaksi syntymistä. Thaimaan Khon Kaenissa asuvan ja työskentelevän Sami Rinteen (s. 1971) ajatukset sopivat sellaisinaan johdannoksi aiheeseen.

”Minä olen aina halunnut taiteilijaksi. Setäni on maalari – nyt jo melko iäkäs ihminen – ja hän vastasi kysymykseeni, mikä on taiteen tarkoitus, yhdellä sanalla. Tuo vastaus kaikessa ytimekkyydessään oli: Kosketus.

Sitä pähkäilin aina silloin tällöin ja nykyisin olen tullut siihen tulokseen, että setäni on viisas ihminen. Hän toimi muusikkona ja taidemaalarina aikana, jolloin kaikki oli paljon vaikeampaa kuin nykyisin. Hän kiersi mm. Masa Niemen (Pätkä) kanssa Itä-Suomessa pitämässä eräänlaista komediashowta.

Ihminen tarvitsee jotain, mikä koskettaa häntä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Joskus Ennen puhuttiin sielusta ilman sen kummempia uskonnollisia tunteita. Ihminen on sosiaalinen olento ja taiteen kautta ilmaisee jotain yhteisistä kokemuksista, tunteista, peloista, ihmisenä olemisesta.

Maailmaa tarkastellaan nykyisin useimmiten tieteen näkökulmasta. Mitattavilla tavoilla, selkeinä parametreinä, ikäänkuin kaikki olisi jotenkin hallittavissa ja järjesteltävissä mielekkäästi. Tieteessä ollaan jo havaittu vaikkapa se, että maailmamme rajat eivät ole pelkästään sanoilla rajattavissa, järjellä selitettävissä. Sanojen ulkopuolelle jää eleitä, ilmeitä, tuntemuksia, joiden tarkkaa merkitystä on turha hakea. Ihminen on paradoksi. Oman ajatukseni sekä ihmisyydestä että taiteesta on tiivistänyt sanoiksi Walt Whitman:

“Do I contradict myself? Very well, then I contradict myself, I am large, I contain multitudes. “

Stig Baumgartner: Poika

Meissä jokaisessa on moninaisuuksia, joita me itse emme edes tiedä olevan. Me kaikki kannamme mukanamme niin kulttuurimme tuottamia muistoja ja tapoja toimia ja reagoimme tilanteisiin usein edes ajattelematta, miksi toimimme niin kuin toimimme. Ihminen ei selviydy yksin. Täysin muista eristetty ihminen ei kasva Tarzaniksi vaan taantuu perustarpeiden tasolle.

Setäni innosti minua maalaamaan ja seurasin vierestä hänen työskentelyään. Hän maalasi hengenpitimikseen maisemia ja kutsuikin niitä ‘lätkiksi’. Hänen maalauksissaan on parhaimmillaan hieno koloristinen ote ja jos maailma olisi ollut hieman helpompi paikka elää, olisi hänkin varmaan tunnetumpi. Hän valitsi perheen elättämisen, eikä häntä siitä voine moittia. Hän myöskin aina kyseenalaistaa niin sanottuja itsestäänselvyyksiä, joka sekin on aika taiteellinen ja tarpeellinen ominaisuus itsessään.

Maalaus on itselleni eräänlaista keskustelua. Sitä voi ajatella taiteilijoiden, innovaatioiden, kriitikoiden ja katsojien vuoropuheluna. Tulivat tuubivärit ja tuli ulkoilmamaalaus. Tutkittiin luontoa ja syntyi eri käsitys luonnon väreistä ja valoista ateljeemaalauksen vastapainona. Valokuva tuli ja niin tuli impressionismi. Tuli päällekkäisiä valotuksia ja tuli kubismi. Tuli uusi aika ja tulivat futurismi ja abstrakti ekspressionismi. Tosin kaikkea tätä on ollut ennenkin, ihminen on sama, mutta hiukan eri tavalla.

Samalla lailla taidemaalarit reagoivat näkemiinsä kuviin. He eivät kirjoita niistä, he eivät aina puhu niistä, he eivät sävellä musiikkia niistä. He maalaavat oman kommenttinsa niistä. Poikkitaiteellisuutta esiintyy, mutta toimiakseen sen täytyy olla sidoksissa taiteenalan ominaislaatuun, kuten nyt vaikkapa Modest Mussorgskyn ‘Näyttelykuvissa’. Innoittajana on kenties toiminut joukko maalauksia, mutta sävellys elää omalla ominaislaadullaan ja siitä ainoastaan. Muutoinhan voitaisiin kirjoittaa, millainen sävellys on ja tyhjentää se kaikesta merkityksestä puhumalla. Tässä ei vielä kukaan ole tietääkseni onnistunut.

Nyt olen kiinnostunut maalauksista, missä kuva ei ole kovinkaan selkeä. Tarkoitan tällä eräänlaista liikettä maalauksessa ja erästä Francis Baconin ruohikossa makaavaa figuuria erityisesti. Näin maalauksen aikanaan Tate Galleryssä, ja kauempaa katsottuna siinä tosiaan näytti olevan figuuri pitkän ruohon keskellä. Lähempää katsottuna hahmo ja maalaus hajosi täpliksi ja läiskiksi. Perhana! Toinen minuun vaikuttanut teos oli renessanssitaiteilijan piirustus ‘Reclining Figure’ Victoria and Albert Museumissa Lontoossa. Piirustus todella oli vanginnut sen tunteen, kun ihminen kääntyy – sen kääntymisen liikkeen. Taiteilijan nimeä en valitettavasti muista. Kolmas teos, jota tiirailin monta kertaa, oli eräs Hokusain ‘100 Views of Mount Fuji’ –sarjan puupiirros, missä kolme painettua mustaa muotoa paperilla saivat aikaan vaikutelman sumun keskeltä nousevasta vuoresta. Se mykisti minut yksinkertaisuudellaan ja mestarillisella osaamisellaan.

Itse koen maalaustaiteen selittämisen turhaksi – jopa vaaralliseksi tietyssä mielessä. Ihminen syyllistyy niin helposti siihen kaikkein imelimpään viisauden lajiin eli jälkiviisauteen tarkastellessaan maalauksen historiaa. Se, mikä oli taiteilijan subjektiivinen kokemus ja sen siirtäminen kankaalle, yllättäen onkin jonkinlainen historialliseen perspektiiviin asetettu järkiperäinen itsestäänselvyys. Jos jokin sana minua pelottaa, on se itsestäänselvyys – ikäänkuin kaikki voitaisiin selittää pois. Selityksillä tapetaan helposti niin mielenkiinto kuin oma ajattelu. Valmiiksi tarjoiltuna maalaus menettää helposti sen oman herkän suostuttelun, sen ominaislaadun “puhekyvyn”. Eri taiteen alueet ovat olemassa juuri siksi, ettei niitä voi purkittaa ja valmistaa tehtaissa standardisoiduin menetelmin.

Olen viimeisen vuosikymmenen matkustellut Aasiassa ja kokenut yhtä sun toista, mitä tulee kuvallisiin kokemuksiin. Luulin aiemmin, että vaikkapa tussimaalauksissa pystysuoraan vuorenrinteessä kasvavat puut olivat vain taiteellista liioittelua aina siihen asti, kunnes oikeasti näin tällaisia luonnon ihmeellisyyksiä. Luulin, että aasialaisten taiteilijoiden väriperspektiivi, missä sininen on edessä ja keltainen horisontissa on aivan väärin, kunnes näin mitä ihmeellisimmän värimyrskyn vesisateen puhaltaessa vaakasuoraan päin naamaa. Luuleminen ei ole tiedon tai kokemuksen väärti nykymaailmassakaan. Tieto on lisännyt luulemistamme ja samalla kutistanut maailmaa, koska luulo on estänyt meitä itse sitä kokemasta.

Nykyisin asun osan vuodesta Khon Kaenissä, missä on yliopisto ja sen yhteydessä taideosasto ja iso taidekeskus. Uskon Aasian olevan seuraavan ison taiteen ja kulttuurin avautumisen keskus. Vanha kulttuuri on väistymässä ja sen tilalle ollaan hakemassa uusia näkemyksiä ja ilmaisun keinoja.

Itse en ole ollut kovin aktiivinen näyttelynpitäjä muutaman viimeisen vuoden aikana, tammikuussa 2013 minulla oli näyttely kotikaupungissani Vaasassa. Syynä on ollut ateljeen ja talon rakentaminen Koillis-Thaimaahan ja perheeni elämän uudelleenjärjestely partnerini kanssa. Tauluja on syntynyt muutama kymmenen vuodessa. Valitettavasti yksittäinen taiteilija on aika kovilla – varsinkin, jos hänellä on elätettävänään perhe. Olen joskus miettinyt omaa setääni ja hänen kohtaloaan – oma taiteellinen työ vai perheen toimeentulo? Siinä taiteilijan paradoksi.”

Stig Baumgartner (s. 1969) Helsinki, pohtii maalarin identiteettiä suhteessa kuvataiteen muihin muotoihin. Taidemaalariksi voi tulla kuten hänen tapauksessaan käsitetaiteen ja minimalismin kautta, tietoisena valintana.

”Harvemmin käytän itsestäni nimitystä taidemaalari, mutta miksei niinkin. Seuraan kaikkea kuvataidetta, mutta ehkä tällä hetkellä maalaustaidetta intensiivisemmin. Lukioikäisenä ajattelin, että tulen työskentelemään elokuvien parissa ja vielä Kuvataideakatemiassa opiskellessani työskentelin maalaamisen ohella myös paljon muilla välineillä. Tein videoita, performansseja, piirsin ja maalasin.

Edelleen minusta on rajoittavaa ajatella kuvataiteilijoita vain valokuvaajina, elokuvan tekijöinä, maalareina, graafikoina jne. Toisaalta suhteessa esimerkiksi näihin muihin välineisiin, minua kiinnostaa nyt maalaamisessa nimenomaan sen pitkä historia ja jopa sen käsityöläismäisyys. Minua kiinnostavat myös maalaamalla ja piirtämällä aikaansaadut uudet kuvat eli tälle välineelle ominainen tapa järjestellä, kommentoida maalaamisen visuaalista perinnettä yhä aina uudestaan hiukan uudella tavalla.

Omat maalarikiinnostukseni kohteet ovat olleet 1960–1970 luvun minimalistisen tai käsitetaiteen jälkeisessä perinteessä. Listaan tähän muutamia tekijöitä, joiden vaikutuksen näen omassa työssäni: Sol Le Witt, Imi Knoebel, Eva Hesse, Philip Guston, Sean Scully, Juhana Blomstedt, Mary Heilman. Sitten 80-luvulla siihen tapahtunut murros kuten Peter Halley, Silja Rantanen ja edelleen 2000 luvulla esimerkiksi Tomma Abts.

Minua on kiinnostanut 2000 -luvun uusi niin sanotun abstraktin maalaustaiteen aalto, kuten jo mainittu Tomma Abts. Toisaalta harvemmin kukaan enää luonnehtii itseään abstraktiksi maalariksi, kuten en minäkään. Kuitenkin viime aikoina on alettu nostaa esille uudelleen tekijöitä, joille ei ehkä aikaisemmin ole löytynyt sopivaa paikkaa (kuten Mary Heilman, Raoul de Keyser).

Suomessahan ei ole abstraktin taiteen kohdalla tehty vielä mitään uudelleentulkintaa laajemmassa mittakaavassa. Juhana Blomstedtin viimeisimmän retrospektiivinäyttelyn yhteydessä oli jonkin verran pohdintaa, ettei hänen taiteensa oikeastaan istu mitenkään yksioikoisesti konstruktivismin tai minimalismin perinteeseen. Itsekin olen pitänyt häntä aina hiukan samantyyppisenä tekijänä kuin esimerkiksi Keyser, jota ei hyvällä uskollakaan saa liitetyksi konstruktivismin perinteeseen, vaikka hän käyttääkin niukkaa visuaalista ilmaisua.”

Ilari Hautamäki: Nimetön vihreä

2. Mikä kiinnostaa ja innostaa maalaamisessa juuri nyt?

Monet kertovat, että heitä kiinnostaa maalaamisessa sen materiaaliin liittyvä vaikeus ja käsityöläismäisyys. Maalaustaide on taitolaji, jossa tekijän tinkimättömyys ja kunnianhimoisuus oman välineensä suhteen ovat kaikkien arvioitavana ja nähtävänä.

Ilari Hautamäki (s. 1983) Helsinki:

”Trendi taiteessa on menossa yhä enemmän suuntaan, jossa taiteilija tekee työnsä tietokoneella tai ulkoistaa koko tekoprosessin muille tahoille. Minua kiinnostaa maalaamisessa sen materiaalisuus, hitaus ja vaikeus. Maaliaine on materiaalina oikukas ja sen käsittely vaatii jatkuvaa harjoittamista. Maalaaminen on myös rehellistä, ei voi peitellä jos maalaaminen ei suju tai jälki ei ole kohdallaan. Muilla medioilla ei saa samanlaista intensiteettiä ja pintaa aikaan kuin maalauksella, kokeiltu on. Tämä on myös maalauksen vahvuus. Näistä syistä kiinnostuin maalaamisesta ja siksi se on myös pitänyt otteessaan.”

”Kiinnostavaa on nähdä, mihin kaikkeen maalauksella pystytään. Miten maalauksessa fuusioituu uusi ja vanha, abstrakti ja figuratiivinen. Miten sen rajoja pystytään puskemaan ja soveltamaan uusilla keinoilla.”

Niina Kestilä (s. 1979) Pyhäntä, pitää myös käsityöläismäisyydestä. ”Kaikki taide- ja käsityöläisammatit ovat siitä kiehtovia, ettei niissä ole koskaan valmis ja täydellinen; aina riittää uutta opittavaa ja haasteita. Saatan esimerkiksi ottaa haasteeksi jonkun värin jonka koen itselleni vaikeaksi tai epämiellyttäväksi, tavoite on oppia työskentelemään tämän värin kanssa ja saada aikaan tästä lähtökohdasta käsin onnistunut taideteos.”

Joillekin maalariksi ryhtyminen on itsestään selvää koska se oli helpoin ratkaisu:
Tiina Poutanen (s.1977) Tampere, vastaa että hänestä tuli juuri taidemaalari koska

”Se oli helppoa ja konservatiivista, ei tarvinnut opetella mitään uutta ja vaikeaa vaan sai täydentää tietoja asiasta josta oli jo jonkinlainen ymmärryspohja, tietysti alunperin kyse oli valinnasta ryhtyäkö taiteilijaksi, mutta kun en muutakaan osannut niin se valinta oli varsin luonteva. Maalaamisessa työskentelytapana kiinnostaa se että, ”öljy ja pigmentit yhdessä tuoksuvat hyvälle, vaneri on kaunista, voi käyttää mausteita, nekin tuoksuvat, useimmiten hyvältä. Tällä hetkellä kiinnostaa sijoitella maalauksia isojen hiilipiirrosten päälle ikäänkuin seisahduspaikoiksi.”

Toni Hautamäki (s. 1977) Turku, valitsi maalauksen suuntautumisvaihtoehdoksi Turun Piirustuskoulussa, “siitä syystä että sitä koin osaavani vähiten, ja siinä tuntui olevan eniten haasteita ja opeteltavaa minulle. Usein kiinnostun asioista, jotka tuntuvat tärkeiltä kestävästi, pitkän ajan, ne ovat asioita jotka tuntuvat puuttuvan, tai ehdottavan toisenlaisen ’mielipiteen’ ajan hengestä. Kontrasti ja konflikti valtavirtaa kohtaan kiinnostaa minua. Jotkut kutsuvat tuollaista ’ilmiötä’ uudeksi, itse kuitenkin vierastan termin käyttöä, koska mielestäni taiteessa on liki mahdotonta tehdä mitään uutta, vanhoja teemoja voi toki yhdistellä luovasti. Minua kiinnostaa maalauksessa hyvin itsekeskeisesti oma tyydytykseni siitä, mitä milloinkin olen tekemässä.”

Toni Hautamäki: työhuonekuva

3. Kysymykseen, missä menee maalauksen kiinnostavin kärki tällä hetkellä ja miten itse kukin näkee oman asemansa nykytaiteen kentässä, monet vastaajat suhtautuivat torjuvasti. Tällainen kiinnostaa kriitikoita ja erityisesti mediaa, mutta on varsin ymmärrettävää, etteivät taiteilijat halua olla kertomassa mikä nyt on in tai nousussa.

Toni Hautamäki jatkaa aiheesta: ” En pyri sijoittamaan itseäni tietoisesti kentälle, sen tekevät katsojat, yleisö ja kriitikot. Minua on innoittanut eniten 1910-20 luvun avantgardistit, Bauhaus-sukupolvi, ja Amerikkalainen 1950-1960-luvun abstrakti maalaus ja veistotaide. Kaikilla niillä on tietääkseni juurensa Buddhalaisuudesta kummunneessa minimalismissa tai esim. teosofisessa liikkeessä, sekä muissa maailmansotien aikaan ‘pinnalla olleissa’ yleismaailmallisissa kulttuuri-ilmiöissä. Villi luonto ja kaikenlainen monimuotoisuus, sekä ‘ykseys’ ovat itselleni tärkeitä taiteen tekemisen innoittajia.”

Hannu Väisäsen (s. 1951) Ranska, mielestä ”Tämä kysymys voi olla hyvä mutta se on samalla epäkiinnostava ja penää trendejä. Koska olen mielestäni ohittanut trendikkyyden, en myöskään sijoita itseäni mihinkään maalaukseen liittyvään skenaarioon. Olen vain viime aikoina iloinnut siitä, että maalaus tekee taas tuloaan ja se hyväksytään muiden medioiden (valokuva, video, käsite, instaallatio jne) rinnalle. Saksalainen maalauskoulukunta (Kiefer, Richter, Polke, Baseliz jne.) on edelleen vahvoilla. Italian transavanguardiasta sen sijaan ei ole kovin kummaa jäljellä. Viihteellisyys (joka ei ole sama kuin kaupallisuus) on ottamassa niskalenkin englantilaisessa ja kumma kyllä myös uudessa japanilaisessa maalauskoulukunnassa.

Hannu Väisänen: Hioutan Namazsu

Maalauskoulukunnista tulisi puhua varoen mutta koska asioita usein niputetaan ja esitellään kuraattoreiden toimesta, rohkenen puhua esim englantilaisesta maalauskoulusta, vaikka tiedän että se on varsin heterogeeninen. Kotimainen tai suomalainen maalaus on ottanut suuren harppauksen eteenpäin, vaikkakaan ei osaa päättää, pitäisikö erilaiset maalauspyrkimykset hyväksyä samanaikaisesti. Se yrittää sietää seurassaan sellaisia vanhempia monumentteja kuin Kujasalo, Luostarinen jne. monen kiinnostavan nuoren maalarin joukossa. Berliini -painotteisuus on hieman hämäävä arvo. Summa summarum, en osaa sijoittaa itseäni nykymaalauksen kenttään, mikä ei tarkoita mitään ylettömän itserakasta. Rakastan Sassettaa ja Morandia ja Mondriania ja Kandinskya ja Pollockia, Rothkoa ja Simbergia ja Schillmarkia, enkä silti tiedä ketä heistä haluaisin ottaa kiinni kädestä.”

Aki Turusen (1983) Helsinki, mielestä taiteen kärkeä on turha arvailla tässä hetkessä. ”Vasta paljon myöhemmin, aikaisintaan kahden sukupolven päästä sen seulominen on mahdollista, koska vasta sitten selviää, mikä taide on muutakin kuin ajankuvaa. Minua kiinnostaa tekijät, jotka onnistuvat välineen ohella käsittelemään jotakin aihetta. Arvostan, jos teoksen esityksellisyyttä ei ole paketoitu coolin ironian teflonin huomaan. Kiinnostavia suomalaisia tekijöitä ovat mm. Viggo Wallensköld ja Pauliina Turakka Purhonen. Kiinnostaa myös Susanne Gottberg, Elina Merenmies ja Shoji Kato. Pitäisi muistaa katsoa enemmän ulkomaisia maalareita.”

Iiris Pessa (s. 1962) Lohja, ei haluaisi sanoa, että maalaustaiteella on jokin “kärki, joka menee jossain. Suomessa on satoja sinänsä erinomaisia taidemaalareita, jotka eivät saa teoksiaan julkiseen keskusteluun. Voi olla, että taidemaalauksen konsepti on hiukan väljähtynyt eikä siksi kiinnosta taiteesta kirjoittajia niin paljon. Ja siksi on kiinnostavampaa huomioida Suomen oloissa historiallista perspektiiviä omaava taiteilija henkilönä, kuten Tapiola tai Luostarinen.

Pessa suhtautuu muutenkin kriittisesti maalaustaiteen uuteen tulemiseen ja ilmiön hehkuttamiseen.

”En näe, että maalaustaide olisi jotenkin “vahvassa nousussa”. Suomen maalaustaiteessa ei ole tapahtunut mitään erityistä muutosta vuosikymmeniin, nuoret taiteilijat kipristelevät samoissa ammatillisissa paineissa ja samojen kysymysten äärellä, kuin edelliset sukupolvet. Myöskään mitään järisyttävän uutta avausta itse maalaustaiteen konseptiin en ole nähnyt. Haluan kuitenkin korostaa, että olen sen sijaan nähnyt laajan joukon hyviä, eri tyylisuuntia ja näkökulmia edustavia maalareita. Eri-ikäisiä taiteilijoita, joilla on kiinnostavaa sanottavaa ja persoonallisia ajatuksia, mielenkiintoista käsialaa ja korkeatasoista teknistä taitoa. Suomessa sekään ei kuitenkaan riitä siihen, että taiteilija tulisi toimeen ammatissaan, tulisi huomioiduksi ja saisi palautetta työstään.”

Toni Hautamäki taas uskoo että ”kiinnostavinta maalausta tehdään eri taidekouluissa eri puolilla maapalloa. Kuitenkin kiinnostavaa voi olla ja usein onkin myös se kun jo uransa ehtoopuolella olevalta taiteilijalta esitetään edustava kokoelma teoksia, tuoreita tai vanhoja, joissa voi kokea ja aistia taiteilijan kulkeman pitkän tien.

Kulttuurikentällä samat nimet ja ilmiöt ovat vuodesta toiseen esillä ja sille on omat syynsä, jotka ovat paikallisia ja liittyvät ehkä myös kuvataiteen hyväveli–verkostoihin, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kamalinta olisi että perustettaisiin jokin muutostyöryhmä kuvataiteillekin. Mielestäni ‘huippu’-sanan käyttö on likinäköisyyttä, joka johtaa kulttuurin homogenoitumiseen, konsensus-yhteiskuntaan, jossa erilaisuus ja varsinkin vieras ja vieraaksi koettu koetaan epämiellyttävänä.”

Marjo Heino: Idylli

Liikaa epämääräistä puhetta ekspressionismista?

Viime aikoina julkisuudessa paljon esillä ollut ekspressionismi ärsyttää monia vastaajia. Käsitettä käytetään julkisuudessa liian analysoimattomasti ja kuitenkin siitä on tehty suorastaan maalaustaiteen synonyymi.

Aki Turunen :

”Maalauksen moninaisuudelle on haitallista vieläkin vallalla oleva ajatus, että ekspressiivinen vahvalla tunnelatauksella varustettu maalauskieli olisi maalauksen maksimi tai henkilökohtaisuuden kuva. Kyseessä on pikemminkin kielenkäytön normi, jota esiin nostetut Luostarinen, Tapiola ja Retulainen edustavat. Taitavia tekijöitä, mutta heidän tekemisensä tapaa ei kuitenkaan pitäisi käyttää ammattikunnan mittatikkuna. Iso koko, vahva ele, kirkkaat värit: c’est moi? Suuret lehdet nostavat tällaista tekemistä hieman yksipuolisesti esiin maalaustaiteesta kirjoitettaessa. Asia kaipaa tuuletusta. Miksei yksilöllisen maalauksen riemuttariksi nosteta vaikkapa Anu Tuomista, Anne Koskista tai Hannele Kumpulaista?”

Stig Baumgartner:

”Kotimaisessa maalaustaiteessa tapahtuu nyt hyvin paljon erilaisia asioita ja hyvin erilainen ilmaisu on mahdollista – ja luontevaa jopa samoilta tekijöiltä. Mielestäni vahvimmin meillä on elänyt ja saanut huomiota tietynlainen ekspressiivinen ilmaisu (mitä ihmettä se aina eri yhteyksissä tarkoittaakaan?). Ehkä kyseessä onkin vain ekspressiivinen maalausjälki, jonkinlainen epämääräinen maalauksellisuuden käsite, jota helposti pidetään kaiken maalaamisen synonyyminä. Toisaalta, meillä on ollut pitkään esillä myös paljon tekijöitä, jotka käyttävät ilmaisussaan surrealistisia elementtejä, eräänlaista fantasialla höystettyä realismia. Maalaamisen formalistisempi perinne näkyy mielestäni enemmän nykyvalokuvauksessa kuin maalaamisessa, esimerkkinä vaikka Anhavalla esillä ollut Marko Vuokolan näyttely. Silti omasta perspektiivistäni maalaamisen kirjo on hyvällä tavalla hyvin laaja ja monipuolinen tällä hetkellä.”

6. Kysymykseen koulutuksesta ja sen tiedollisesta ja teknisestä tasosta voivat vastata parhaiten juuri taidekoulusta valmistuneet.

Ilari Hautamäki toteaa: ”Puitteet maalauksen opiskeluun ovat ainakin Kuvataideakatemiassa kohdallaan. Työhuoneet akatemialla ovat hyvät ja toimivat ilmastointilaitteineen. Ne on vaan ahdattu liian täyteen opiskelijoita. Realiteetti tosin on, että ahtaita työhuoneet tulevat olemaan valmistumisen jälkeenkin.

Opiskelussa on tärkeää nähdä myös mitä muualla maailmassa tehdään. Opintomatkoja, sekä ulkomaihin sijoittuvia kursseja on järjestetty kiitettävästi. Suomessa kun emme pääse näkemään korkeatasoista kansainvälistä nykytaidetta riittävästi.

Mielestäni opiskelijoita tulisi valmentaa enemmän valmistumisen jälkeiseen elämään. Pitäisi kertoa jo koulussa mitä vaatii olla ammatissa toimiva kuvataiteilija. Esim. miten ja mistä haetaan apurahoja? Ihmettelen, onko tämä kaikki aina opittava itse kantapään kautta, vuosikurssi toisensa jälkeen?”

Lahden Kuvataideinstituutista valmistunut Minja Revonkorpi on samaa mieltä. “Koulutuksessa puhutaan aivan liian vähän siitä, miten taidemaailmassa toimitaan ja apurahan hakeminen menestyksekkäästi tuntuisi vaativan erillisiä kursseja.”

Aki Turunen on kriittinen: Muistan, kun professorini Tarja Pitkänen-Walter esitteli näyttelyään Galleria Amassa vuonna 2009. Hän puhui tuolloin saaneensa vanhentuneen koulutuksen 1980-luvulla, koska koulutus ei vastannut kentälle astuvan nuoren taiteilijan kysymyksiin. Koen olevani samassa tilanteessa itse Akatemiasta vuonna 2011 valmistuneena. Koulutuksessa on ansionsa ja olen siitä kiitollinen, mutta koulutuksessa pohditaan liikaa maalauksen välinettä. Toisaalta välineeseen keskittyminen on ilmassa muuallakin talouteen, mediaan ja ravitsemukseen keskittyvissä keskusteluissa. Opetuksen pitäisi tähdätä laajemmin sisällön äärelle kuin välineen artikuloinnin näkökulmasta. Ja sitä paitsi: eihän teos ole mitään velkaa välineelleen, vai onko?

Matias Lehto, työhuonekuva

Turusella on myös ehdotuksia miten koulutusta voisi kehittää.

a) Taidekoulu tarvitsee lisää innostumista! Blaseerattu ilmapiiri ei edistä taidetta.

b) Opiskelijoita pitäisi valita koulun näyttelyprojekteihin läpinäkyvin valinnoin ja käyttää projektit oppimiseen, ei koulun tai jonkin henkilön oman hännän nostoon.

c) Työhuoneopetuksessa pitäisi puhua myös, mitä teoksissa näkyy. Teoksen käsitteellinen rakenne on liian arvostettua. Millaista on katsominen, jos katsojan tehtäväksi jää rastittaa ruutuun teoksesta löytämänsä ammattikunnan tärkeäksi nostama merkitys? Toisinaan teoksista puhutaan Kuvataideakatemian työhuoneopetuksessa lausein: Toimii. Ei toimi. Tiukkaa. Löysää. Pitäisi kysyä, onko hedelmällistä mennä teoksen ääreen, jos saman kokemuksen olisi voinut saada tekstiviestireferaattina.

d) Olisi hyvä, jos koululla olisi tarjota enemmän syventävää tietoa opiskelijoitten tarpeisiin. Muutamia hyvin ansiokkaita poikkeuksia lukuun ottamatta luentojen pitäisi olla korkeatasoisempia. Tarvitaan luentoja, joissa aines on kerätty useista lähteistä, ja suodatettu luennoitsijan viisauden läpi.

5. Onko kotimaisessa maalaustaiteessa tällä hetkellä mielestäsi riittävästi tilaa yksilöllisyydelle ja erilaisuuden arvostukselle? Koetko että maalaustaiteessa on tällä hetkellä riittävästi ilmaisunvapautta?

Matias Lehto, (1985) Vantaa: ”Ilmaisunvapautta mielestäni on. Koko ala perustuu erilaisuuden arvostukselle, mutta samaan aikaan gallerioiden toiminnassa puuttuu riskinottoa ja tietyissä jurytetyissä ryhmänäyttelyissä mennään aina näyttelyn filosofian ehdoilla, ei teoksien.”

Marjo Heino: ”On varmasti tilaa yksilöllisyydelle, mutta miten erilaisuutta arvostetaan onkin eri juttu. Maalaaminen on hidasta, teokset vaativat aikaa ja teemojen kehittely ja isojen kokonaisuuksien valmistaminen on aikaa vievää. Miten tällainen työskentely pärjää kun taidemaailmaakin on vallannut kertakäyttökulttuuri? Uusia tekijöitä tulee paljon, joten, miten kaikki saavat mahdollisuuksia esitellä teoksiaan? ”

Bo Haglund, (s. 1963) Helsinki, joka on tullut maalaustaiteeseen poikkeuksellista tietä lavastustaiteen opintojen kautta, ei usko, että erilaisuutta arvostetaan kotimaisessa taiteessa:

”Saan omasta puolestani olla aivan omassa rauhassani. En koe saaneeni arvostusta taiteilijana johtuen taustastani ja koulutuksestani, harvoin minua pyydetään ryhmänäyttelyihin, töistäni kirjoitetaan harvoin. Toisaalta olen siinä onnellisessa asemassa, että apurahoja on tullut ja pystyn jatkamaan taiteellista työskentelyä. Tunnen, että edustan marginaalista maalaussuuntaa, jolla ei ole asiaa taiteen “huipulle”. Voisin sanoa, että minulla on kallis harrastus, joka vie kaiken aikani. Keskustelua ja julkista palautetta on hyvin vähän. Liikun niin paljon välimaastossa, että minusta on ehkä vaikeaa ottaa selvää.”

Haglund on poikkeuksellisen monialainen ja monitaitoinen tekijä. Hän kertoo: ”Valmistuin taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta lavastustaiteen osastolta. Olen mm. työskennellyt teatteri- ja elokuvalavastajana vapaissa ryhmissä ja instituutioteattereissa, piirtänyt ja julkaissut omia sarjakuvakirjoja, työskennellyt freelance-kuvittajana, toiminut teollisena muotoilijana eri suunnitteluprojekteissa, mm. laukku & tekstiilisuunnittelijana Marimekossa ym. Piirtäminen ja maalaaminen on kulkenut rinnakkain muiden taiteenlajien kanssa ja tullut tärkeimmäksi ilmaisukanavaksi, nykyään keskityn pelkästään taiteelliseen työskentelyyn ja näyttelyiden pitämiseen. Näyttelytoimintani on tällä hetkellä aktiivista eikä muuhun toimintaan riitä aikaa.”

Iiris Pessa: Painovoima

7. Kysymyksissä ’Onko maalaustaiteen arvostus kritiikissä ja julkisuudessa kohdallaan’ ja ’Saavatko maalarit ansaitsemansa tilan ja huomion näyttelyissä ja museoiden ohjelmissa’ vastaajien kannat jakaantuivat.

Stig Baumgartner: ”Mielestäni ”maalarit” ovat aina olleet hyvin esillä, gallerioissa, museoissa, kritiikeissä, julkisuudessa ja vaikuttaa että ”maalarit” ovat myös usein pohtimassa, saavatko he yhtä paljon huomiota kuin muut (tosin en oikeastaan tiedä, mitkä muut). On varmasti totta, että isoista näyttelyistä, kuten Venetsian biennaali, Kasselin documenta, Kiasman Ars, maalaustaidetta on nykyään vähemmän kuin 30 vuotta sitten, mutta toisaalta onko niissä mikään medium esillä vain omana mediuminaan.”

Aki Turunen: Maalausta on kyllä esillä kotimaassa. Maalauksen paikka kansainvälisissä tärkeissä näyttelyissä sen sijaan vaikuttaisi olevan syrjässä. Kotimaassa esitetään sellaista, jolle on jo paikka ajassa: esim. fairytale -maalausta tai ekspressiivistä vorteksimaalausta. Moniäänisyyttä kehiin! Taideviejiltä toivoisin sisältökeskeisyyttä välineestä riippumatta. Katse kannattaisi suunnata sellaiseen uuteen taiteeseen, joka ei ratsasta jo jäsentyneillä ilmiöillä.

Hannu Väisäsen mielestä maalarit eivät saa ansaitsemaansa huomiota museoissa. ”Teemanäyttelyt museoissa painottuvat enemmän muihin medioihin: kuten videoon, valokuvaan, installaatioon, interaktiiviseen mediaan jne. Tämä on kansainvälinen trendi. Museoiden ohjelmissa maalari saa tilaa vain retrospektiivinäyttelyiden kautta. Olen kuitenkin iloinnut Sara Hildénin taidemuseon tietoisen maalaustaidepainotteisesta ohjelmasta.”

Samaa mieltä on myös Etelä-Lapissa asuva ja työskentelevä Paula Suominen (s.1958) Posio, joka opiskeli Tarton taidekoulun maalausosastolla Virossa. Hän sanoo, että

”Uutta kiinnostavaa maalausta näkee harvoin.” ”Museoissa hyvä ja monipuolinen nykymaalausnäyttely on edelleen harvinaista antia.” ”Maalauksen arvostusta voitaisiin parantaa lisäämällä maalareita ja myös uusia maalareita – sekä kotimaisia että ulkomaisia – museoiden näyttelyohjelmiin.”

Ilari Hautamäki ehdottaa, että nyt kun ”Maalauksella menee lujaa, Suomeen tarvitaan uusi kansainvälinen taidetapahtuma esim. biennale tai taidemessut, jossa myös maalaus olisi vahvasti esillä. ”

Mitä tulee kritiikin tasoon, lähes kaikki kysymykseen vastanneet olivat sitä mieltä, ettei maalaustaidetta osata arvioida kritiikissä kiinnostavasti.

Hannu Väisänen:

”En tunne Suomessa ainuttakaan maalaukseen syvästi perehtynyttä kriitikkoa. Ranskassa sellainen olisi esim. Olivier Cena, hieno kirjoittaja. Hän kirjoittaa niin omituiseen lehteen kuin Télérama, joka on yleiskulttuuri- tai politiikkalehti, mutta jonka keskellä on viikottain Cénan ISO kolumni, ja aina maalauksesta. Mikä ilo onkaan sitä lukea. Ylipäätään suomalaisen kritiikin tila on kurja ja huolestuttava. Senttareita tai väkisin puurtavaa freelancea on tabloideissa ja isommissa lehdissä. Maalaustaidetta kyllä arvostetaan, mutta se näyttää kaatuvan eniten ns. naistenlehtien ja sisustuslehtien kontolle. (Tunnen asian hyvin henkilökohtaisesti.) Mutta toisaalta, jos maalari pääsee esille maalauksineen edes naistenlehdissä, se on oikeus ja kohtuus. Koko kenttä on kyllästynyt etsimään luupilla ’yläkertoja ja alakertoja’. Järkyttävintä on se, että koko taidekritiikki on siirtymässä nettiin blogipalstoille. Kuka tahansa voi tai saa olla kriitikko. Mutta kuka tahansa ei saa avata esimerkiksi ravintolaa tai toimia poliisina.”

Minja maalaa

Bo Haglund valittaa että kritiikkiä on niin vaikea saada että taiteilijan on itse ryhdyttävä kriitikoksi.

”Maalareita luokitellaan nykyään A- ja B-luokan taiteilijoiksi riippuen missä galleriassa pitää näyttelyään. Olen tullut siihen tulokseen, että taiteilijan pitää nykyään toimia oman taiteensa kuraattorina, taidekriitikkona, taidehistorioitsijana ja markkinointihenkilönä. Taiteilija saattaa työskennellä vuoden tai kaksi yksityisnäyttelyn parissa eikä kukaan kirjoita näyttelystä sanakaan. Tuntuu siltä, ettei maalaus avaudu kriitikolle, jollei valmista käsitteellistä lunttauslappua ole olemassa.”

Niina Kestilä, joka toimii sekä taiteilijana että kriitikkona katselee asiaa myös kriitikon näkökulmasta:

”Taidekritiikki ja journalismi ovat sellaisessa murroksessa ja sitä myötä kriisissä, ettei mikään ole kohdallaan. Kritiikkien merkkimäärät ovat kutistuneet täysin riittämättömiksi. 2500 merkkiä tuskin riittää näyttelyn kuvailuun, arvottamiseen ja vielä mielipiteensä perusteluun. Monessa lehdessä myös kritiikkien kuvitukset ovat minimissään. Kriitikkojen ja muiden avustajien tekijänoikeuskiistat ovat lopettaneet monen työsuhteen.

Muissa lehtijutuissa taas voi lukea taiteilijoiden vaatekaapin sisällöstä tai ihmissuhteista, jutuissa ei useinkaan mainita mitään heidän taiteestaan tai työstään taiteilijana. Kulttuuriin erikoistuneita toimittajia on vähän, juttujen kirjoittajilla ei ole useinkaan kiinnostusta tai ammattitaitoa. Tai vaikka olisikin, ei ole resursseja. Monet toimittajat työskentelevät kovan paineen alla, ja lehtikuvaajienkin ammattikunta on katoamassa. Lehdet täyttyvät tekstaripalstoista ja lukijakuvista. Kulttuurisivuilla viihde on vallannut taiteelta tilaa. En tiedä sitäkö lukijat haluavat, mutta sellaisia lehtiä on ainakin halvempi tehdä. Taiteen arvostus mediassa ei voisi olla paljon nykytilaansa heikompi.”

Henry Wuorila-Stenbergin mielestä nyt on tultu tilanteeseen, missä kuvanlukutaito on kadonnut sekä kriitikoilta että taiteilijoilta itseltään.

“Maalausta katsotaan enemmissä määrin samalla tavalla kuin näyttöpäätettä, valokuvaa ja muita kuvia. Hiljainen hidas katsominen on katoamassa. Katsoin kerran Lontoossa yhtä abstraktia työtä neljä tuntia. Yhtäkkiä ymmärsin että maalaus voi olla ikään kuin korkeampaa matematiikkaa joka avautuu vain katsomalla. Useimpien maalausten kohdalla ei tietenkään ole näin. Sitä paitsi yhä useampi maalari huomioi työskentelyssään aikakauden muutoksen. Muistan jo 80- luvulta kuinka Baselitz sanoi, että suurissa näyttelyissä maalauksen on avauduttava viidessä sekunnissa. Nyt tuo aika on lyhentynyt vilkaisuksi.

8. Mitä kuvataiteilijan aseman parantamiseksi voitaisiin tehdä?

Pia Hentunen: Ei kiitos

Vastaukset viestivät huolta kuvataiteilijain asemasta, mutta esiin tuli myös myös varteenotettavia ehdotuksia tilanteen parantamiseksi. Sari Karttusen tekemä tutkimus vuodelta 2004 taiteilijoiden lukumäärän kehityksestä 1950-luvulta 2000-luvulle antaa taustaa kyselyyn vastanneiden ajatuksille ja huolille. Tutkimuksessa käy ilmi, että Suomessa oli vuonna 2000-luvun alussa 1279 kuvataiteilijaa. Määrä moninkertaistui viimeisten 25 vuoden aikana: vuonna 1969 Taidemaalariliiossa oli vain 260 jäsentä. Viimeisessä väestölaskennassa kuvataiteilijoiden määrä oli kuitenkin pudonnut 450:een. Ero taiteilijajärjestöjen ilmoittamaan jäsenmäärän selittyy sillä että monella kuvataiteilijalla on elannon takaava toinen ammatti, esimerkiksi taiteen opettajana. 2000-luvun alussa vastavalmistuneita nuoria naistaiteilijoita oli paljon työttöminä. Tutkimuksen mukaan naistaitelijoiden suuri lukumäärä laski kuvataiteilijain keskituloa. Viime aikoina taiteen ”naisistuminen” on kuitenkin pysähtynyt.

Taidealojen suosiota nuorten keskuudessa selittää tutkimuksen mukaan paitsi koulutuksen lisääntyminen myös yleinen kehitys kohti tieto- ja elämysyhteiskuntaa. Karttusen tutkimuksen mukaan taiteilijoiden lukumäärä ei tähän suhteutettuna ole kasvanut poikkeuksellisen nopeasti.
– Lähde: Robert Arpo (toim.) Taiteilija Suomessa, Taiteellisen työn muuttuvat edellytykset, Taiteen Keskustoimikunnan julkaisuja N.o 28 ( 2004)

Mitä tulee taiteilijoitten koulutuspaikkoihin kannat jakaantuivat: Niina Kestilä sanoo, että

”On hyvä, että taiteen ja kulttuurin koulutuspaikkoja karsitaan. Koulutusta on ollut liikaa ja sen taso on ollut melko kirjavaa. Siinä karsinnassa olisi kuitenkin voinut kiinnittää nykyistä enemmän huomiota laatuun. Taiteessa sitä laatua on vaikea määritellä, mutta kyllähän taiteen kentällä on melko selkeä käsitys siitä, mikä on paras taidekoulu, mitkä ovat hyviä taidekouluja, ja sitten on näitä, joiden nimeä kukaan ei edes tiedä. Näistä kouluista saaduilla papereilla ei ole joidenkin mielestä mitään arvoa.”

Iiris Pessa on täysin päinvastaista mieltä:

”Tiedän että koulutuspaikkoja on nyt vähennetty ratkaisuna taiteilijoiden suuriin työttömyyslukuihin. En itse pidä sitä ongelmien oikeana ratkaisuna. Olisi koko kuvataiteen kentälle eduksi, että alalle koulutettaisiin korkeatasoisia (yliopistot, amk) osaajia paljon. Kulttuurialahan on ollut viime vuosina ainoa ala, jossa työpaikat ovat lisääntyneet! Minusta se kertoo siitä, että osaavat kulttuurialan ammattilaiset pystyvät myös työllistämään itseään, luomaan verkostoja ja tuottaman työtilaisuuksia. Pelkkä koulutuspaikkojen vähentäminen voi johtaa taidealan vähittäiseen näivettymiseen. ”

Pia Hentunen (1967) Tyrnävä, on miettinyt taiteilijain ongelmia perusteellisesti ja esittää kokonaisen sarjan hyviä ratkaisuja.

”Aina, kun puhutaan kuvataiteilijoiden ongelmista, päädytään palkallisen työn puutteeseen, rahapulaan ja kuvataiteilijuuden määritelmään.
Prosenttiperiaate on aivan loistava ajatus. Sitä aiotaan syventää ainakin Oulussa siten, että se prosentti (tai promille, tai jotain siltä väliltä) sidotaan rakennushankkeeseen jo kaavoitusvaiheessa. Prosenttiperiaatteen lakisääteistäminen toisi paljon lisää töitä kuvataiteilijoille. Yksityinen rakentaminenkin tulisi näin mukaan prosenttiperiaatteen alle.

Meidän kulttuurimme on vielä kovin nuori, ehkä siitä syystä kuvataidetta ei vielä koeta itsestään selvästi tarpeelliseksi osaksi elämää, eikä taidetta hankita koteihin kuten muualla Euroopassa tehdään.

Olen huomannut, että ihmisten kuvien lukutaito on vajavaista. Koululaitos ei tarjoa tähän oppia. Osittain se liittyy varmaankin siihen, että yhä suuri osa ihmisistä pitää ammattimaista kuvataidetta korkeakulttuurina, joka kuuluu ”joillekin muille”. Vallalla on käsityksiä, että galleriassa käynti maksaa tai että niissä voi käydä vain jos aikoo ostaa taidetta. Taidetta ei oikein uskalleta kohdata, koska pelätään, ettei ymmärretä sitä.

Iiris Pessa, näyttelyn purku

Gallerioita, museonäyttelyitä ja taidetapahtumia voisi mainostaa raikkaasti uusilla areenoilla, vaikkapa urheiluhallien mainostiloissa. Ja missä tahansa ”ei niin tyypillisessä” tilassa, paikassa tai foorumilla.

Yksi asia, mikä varmaan hämärtää kuvataiteilijan ammattilaisuuden ymmärtämistä, on se, että saamme jatkuvasti lukea lehdistä henkilöistä, jotka ovat eläkkeelle jäätyään, potkut saatuaan tai väsähdettyään aiempaan työhönsä ryhtyneet noin vain taiteilijoiksi. Heillä saattaa olla edullisemmat hinnat kuin ammattilaisilla ja “helpommin ymmärrettävät” työt.

Kun mainitsee jossain olevansa ammatiltaan taiteilija, jokaiselta löytyy joku sukulainen, joka on myös ”sellainen taiteilija, joka on ollut aina taitava piirtäjä”. Ammattilaisen ja harrastelijan ero ei todellakaan ole selvä asia ihmisille.

Koulussa on usein niin, että koko ala-asteen ajan kuvataiteita opettaa henkilö, jolla ei ole mitään tietoa eikä taitoa kuvataiteista. Ymmärrän, että koulut ovat jatkuvassa pulassa resurssien suhteen, mutta voisivatko koulut palkata edes kerran kuvataiteilijan jokaiselle luokalle pitämään esityksen nykytaiteesta, hauskasti ja innostavasti kuvien kera? Että jokainen ihminen saisi edes ohuen hajun siitä, että nykytaide ei ole ”vaikeaa ja kummallista”, vaan että se voi antaa tosi paljon arvokkaita kokemuksia. Kuvataiteilijan palkkaaminen olisi varmasti edullisempaa kuin yrittää kouluttaa jokaisesta opettajasta edes osaymmärtäjää kuvataiteille. Myös museot voisivat laatia sopivan nykytaide-paketin, jota opettajat voisivat kuvistunneillaan esittää? Ennenhän kouluista tehtiin vierailuja museoihin, mutta olen ymmärtänyt, että nämäkin ovat vähentyneet ja jopa loppuneet.

Eräs ongelmakohta on kuvataiteilijan ammatin määrittelemättömyys kaiken kaikkiaan. Työvoimaviranomaiset, sosiaalipuoli ja verottaja käyttävät kaikki omia mielivaltaisia tulkintojaan, koska lainvoimaista määrittelyä ammatille ei ole olemassa. Kuvataiteilijaa on koetettu survoa perinteiseen yrittäjän malliin, johon se ei mielestäni oikein istu. Ongelmia tuottavat esimerkiksi alku- ja loppuvarastojen määrittelyt. Voisi olla järkevää määrittää kuvataiteilija-ammattinimike virallisesti (miten ja kuka siihen pystyy on toinen asia). Se voisi auttaa välttämään monia ristiriitatilanteita eri sektoreilla.”

Lopuksi Hannu Väisäsen ehdotus ohjelmasarjasta suomalaisen kuvataiteen historiasta on mainio. Yleisradio voisi kantaa kortensa kekoon ja tarjota kansalaisille pätevää tietoa kotimaan taiteesta.

”Yksi konkreettinen asia (nyt kun maalaustaide on jotenkin framilla) voisi olla televisiosarja, sanokaamme vaikka viisiosainen sarja joka keskittyy esittelemään maalaustaidetta konkreettisena toimena (ateljeekäynnit) ja historiallisena jatkumona. Voitaisiin esitellä vaikkapa kotimaisen maalauksen kehitys keskiaikaisista kirkkomaalauksista Hugo Simbergiin, Tyko Sallisen ekspressiivinen pensseli contra Ellen Thesleff ja modernismin ensituulet Suomessa ja vielä yksi osa maalauksen nykytilasta Suomessa. Korostaisin juuri suomalaista aspektia maalareiden asemaa palvelevassa ohjelmasarjassa. Olisi positiivisessa mielessä demystifioitava maalarin työtä ja houkuteltava katsoja edes ruudun eteen, jos museovisiitti ei kiinnosta. Kilpailut eivät paranna maalareiden asemaa. Ne korostavat taas kerran asiantuntijapuolta. Jos katsoja sen sijaan näkisi, mitä todella on onnistua ja epäonnistua maalauksen parissa, hän ei kenties ihmettelisi eikä parjaisi niin vilkkaasti esim. apurahajärjestelmää.”

Hannu Väisänen: Silent Yellow


Johtopäätöksiä

Kaikki kiinnostavat ajatukset eivät mahtuneet kysymysten alaan. Vastauksissa tuli esiin uusia ja yllättäviä näkökohtia, kuten se, että monet taiteilijat käyttävät internetiä ja sosiaalista mediaa tapana lähestyä yleisöä, lähinnä omia kavereitaan. Hannu Väisänen ilahduttaa facebook -ystäviään silloin tällöin uusilla kuvilla. Netistä on ollut apua myös yhteyksien solmimisessa ja näyttelyiden saamisessa varsinkin ulkomaille.

Kirsti Puhakka, sanoo että ”Maalauksen kiinnostavin kärki löytyy Naamakirjan taiteilijakollegoiden kuvatarjonnasta.” “Hyvät museonäyttelyt ja jo asemansa vakiinnuttaneiden taiteilijoiden näyttelyt pääsevät esille televisiossa, radiossa ja lehdistössä. Muut pääsevät esille Naamakirjassa, mutta heidän yleisönsä on pientä ja jo tuttua.”

Puhakka, joka on opiskellut taidekoulu Maassa, kertoo saaneensa “viimeisen vuoden aikana kutsun näyttelyn pitämiseen Amsterdamissa ja Nizzassa. Portugalista tuli myös pyyntö lähettää teoksia heidän arvioitavakseen, Barcelonan taidemessulle sain kutsun ja tulipa pyyntö kiinalaiselta taiteilijajärjestöltäkin. Ylpeydellä olen todennut että vientiä olisi. Konkreettisiin toimiin en ole ryhtynyt, sillä apurahoja olen saanut aikaisemminkin vain osaan matkakustannuksia. Itse olen osallistunut kolmeen kansainväliseen taidefestivaaliin, jossa majoitus ja ruoka on ainakin maksettu järjestäjien puolesta. Suomessa ei tällaisia festivaaleja järjestetä. Miten suomalainen taiteilijakunta voi kansainvälistyä, jos tukea ei saada tällaisiin projekteihin?”

Toinen seikka, joka taiteen teoriasta kirjoittamaan tottuneille on tuntematon, on miten saada yleisö kiinnostumaan taiteen ostamisesta. Pia Hentunen viittasi asiaan jo siinä ettei kuvataidetta koeta vielä itsestään selväksi osaksi elämää, eikä sitä hankita koteihin. Kirsti Puhakka jatkaa aiheesta:

“Taiteen myynnin organisaatioiden kehittäminen on meillä vielä lapsen kengissä. 90-luvun lamassa kuolivat monet taidekaupat. Eikä uusia ole perustettu. Taidelainaamojen syntyminen on ollut taas hyvin myönteistä.”

Pia Hentunen puhuu kuvataiteen välittäjien puolesta: ”Kuvataiteemme kentältä puuttuvat managerit. Suomessa on muutama vuosi sitten käynnistynyt managerikoulutus, mikä on tuottanut jo muutaman managerin, mutta uskon, että pelkkä koulutus ei riitä kuin hyvään alkuun. Kenttä pitää tuntea hyvin, ja täytyy omata hyvät sosiaaliset taidot. Olisi hyvä, jos managerilla olisi vankka verkosto jo valmiina. Suomesta on vaikea lähteä maailmalle taidettaan viemään, jos ei ole manageria. Galleristit toki hoitavat näitä tehtäviä, mutta galleristeilla on aika pienet tallit, ja tuntuu, että taidegallerioidenkin elämää on hankaloitettu arvonlisäveroilla viime vuosina aika paljon. Jotta saisimme myytyä taidetta, välikäsi, manageri, olisi aivan loistava vaihtoehto. Moni kuvataiteilija on surkea kauppamies.”

Internetissä toimii jo villejä taidevälittäjäfirmoja, joiden asiantuntemusta kukaan ei valvo. Pitäisikö taitelijajärjestöjen tarkkailla niiden toimintaa ja lähteä tekemään yhteistyötä niiden kanssa?

Kyselyyn vastasivat

Annamari Räsänen: Helmi


Stig Baumgartner (s. 1969) Helsinki
Bo Haglund, (s.1963) Helsinki
Ilari Hautamäki (s. 1983) Helsinki
Toni Hautamäki (s. 1977) Turku
Marjo Heino, Tampere
Pia Hentunen (s.1967) Tyrnävä
Niina Kestilä (s. 1979) Pyhäntä
Matias Lehto, (s.1985) Vantaa
Iiris Pessa (1962) Lohja
Tiina Poutanen (s.1977) Tampere
Kirsti Puhakka, Helsinki
Minja Revonkorpi, Jyväskylä
Annamari Räsänen, Helsinki
Sami Rinne (s. 1971) Khon Kaen, Thaimaa
Paula Suominen (s.1958) Posio
Aki Turunen, (1983) Helsinki
Rafael Wardi, (s. 1928) Helsinki
Ville-Veikko Viikilä
Henry Wuorila-Stenberg, Helsinki
Hannu Väisänen (s. 1951) Ranska

Tarina jatkuu…

Koska tämä on “Long Play” -juttu, lisää yksilöllisiä tarinoita on luvassa.

Helsinkiläisen Annamari Räsäsen tarina kertoo naistaiteilijan asemasta. Kuinka yhdistää perhe ja taide ja löytää samalla itsensä.

”Minusta tuli taidemaalari pitkin polkua, joka alkoi jo lapsuudestani. Koti oli kirjallinen ja kuvallinen, se oli taiteilijakoti. Piirustus ja maalaus oli toinen kieleni. Toinen oli kirjoittaminen. Lisäksi paikat ja ihmiset kiehtoivat minua. Olin piirtäjätyttö. Jo pienenä sain koristella lastentarhan piirustustaulut juhlia varten.

19-vuotiaana sain kaksi akvarellia Nuorten näyttelyyn. Olin silloin yhtäkkiä valmis, ja toisaalta niin tietämätön, etten osannut mennä avajaisiin. Opiskelin yhä, taideaineita, lähinnä kuvataidetta, alussa ulkomailla. Tulin isosta perheestä. Minulla oli sitten myös aika varhain oma perhe ja lapsia, mies ja kolme poikaa. Kun pojat alkoivat käydä koulua Helsingissä, hankin ateljeehuoneen Kampista, läheltä lapsuuden kotiani. Se oli hämärä kivijalan huone keskikaupungilla, minun ensimmäinen Matissen kappelini. Paikka oli Lapinlahdenkadulla lähellä Marian sairaalaa. Maalasin siellä itsekseni, luin paljon ja kirjoitin runoja ja tekstejä maalaamisen ohella. Minulla oli varhain myös kirjallinen identiteetti, olinhan kirjoittanut kaksi pientä kirjaa. Orion oli lähellä, kävin myös aika paljon elokuvissa.

Pia Hentunen: Nälkähälytys


Kuvataiteilijana vein töitäni näyttelyihin, tai osallistuin muuten aina kun vain voin. Pääsin vähitellen mukaan järjestöihin. Sain opiskeluaikojen jälkeen enemmän kosketusta kuvataidemaailmaan Suomessa, kun hain ja pääsin ateljeehen Suomenlinnaan, Pohjoismaiseen taidekeskukseen.

Ateljeeni Suomenlinnassa oli nimeltään Elias. Pienet pojat kulkivat hyvin saariateljeessa mukana. Suomenlinnan kauden jälkeen sain aika pian pienen vesipisteellisen ateljeen Harakasta. Saariateljee ja merellinen elämä, johon luonnostaan kuuluivat pojat, runous ja kirjoittaminen jatkui.

Olen maalannut aina, ja kuitenkin näennäisen vähän. Maalaustaide on suonut tietyn levon. Elämä on aina välillä kuitenkin aika hektistä. Myös runous tapahtumina ja performanssit tulivat luonnostaan lähelle sydäntä. Tieni taidemaalariksi Suomessa ei ole ollut itsestään selvää, sillä kirjoitin aina paljon. Maalaus oli taiteessani taustalla, mutta samalla koko ajan mukana. Harakan saari toimi kuitenkin hyvin maalausteni tyyssijana. Ateljee saaressa on erityisesti öljymaalaukselle sopiva, ja saari luonnonvalon merellinen näyttämö. Olen siellä kuulunut meren ja luonnon rytmiin, ja pieneen taiteilijakollektiiviin, jossa työskennellään omassa rauhassa, ehtimättä aina ajatella muuta taidemaailmaa. Olen itse muutenkin taiteessani melkein kuin salaa, tulematta koko ajan näkyviin. Meri ja saareen liittyvät asiat, niin kuin pitkään myös oma vene saivat minut tuntemaan, että voin vain hitaasti ja luonnon havainnoissa edeten saavuttaa sen mihin pyrin. Kun maalaan en kirjoita, sitten taas kirjoitan enkä maalaa. Joskus tulin välimaille, ja vastaus oli runoesitys. Usein kuva jonka teen on sinänsä jo lähellä kirjoittamista, ja maalaus tarinaa. Koetan saada sen kaiken muistiin.

Sain myöhemmin kirjoitusateljeen Villa Kivestä. Villa Kivessä kirjoitin lähinnä runoja. Aloin kirjallisesti pohtia erityisesti omaa lapsuuttani Helsingissä, omaa identiteettiäni. Palasin tyttönimeeni. Pidin myös jotain suurta hiljaisuutta yllä, ja pitkän hiljaisuuden jälkeen työsarkaa riittää. Pitkä hiljainen kausi puhtaasti kirjallisessa ateljeessa alkoi syventää runoajatteluani, ja yllättäen myös maalaustaidettani. Etsin siinäkin jotain tiedostamatonta ja lyyristä.

Ehkä kuvataiteeni on aina Suomessa marginaalista, niin kuin myös runouteni. Minua lähellä ovat toisinaan ihmiset, kertovat, kirjalliset sielut, sitten taas yksinolo ja maalauksen konkreettinen materia, ja ateljeessa yksin vietetty aika. Minua kiehtoo valo ja väri, ja se miten maailma saa niistä hahmonsa ja taideteos tulee valmiiksi, oli se sitten sanallisessa tai kuvallisessa maailmassa. ”

Jotkut vastaukset kuten Ville-Veikko Viikilän kertovat aivan uniikista individualismista.

Miten sinusta tuli juuri taidemaalari?—————————————–Tuli kun synnyin. Ainut vaihtoehto. Tietynlaisen ajelehtimisen saturaatio piste, niin hyvässä kuin pahassakin.
Mikä sinua kiinnostaa ja innostaa maalaamisessa juuri nyt?————Se että se on helvetin vaikeeta.
Missä menee maalauksen kiinnostavin kärki tällä hetkellä ————–Ajoittain mun työhuoneella, mutta yleensä jossain “muualla”.
ja miten sijoitat itsesi nykytaiteen/nykymaalauksen kenttään? ——–En ole kyllä juurikaan tälläisiä pohtinut. Liikaa tekemistä työhuoneella.
Mistä olet saanut tärkeimmät virikkeesi maalarina?———————–Päivittäisestä itseni uudelleen keksimisestä.

Onko kotimaisessa maalaustaiteessa tällä hetkellä mielestäsi riittävästi tilaa yksilöllisyydelle ja erilaisuuden
arvostukselle? Koetko että maalaustaiteessa on tällä
hetkellä riittävästi ilmaisunvapautta?———Erilaisuutta, itsensäilmaisemisen vapautta ja yksilöllisyyttä on tässä maassa varmasti työhuoneet ääriään myöten täynnä. Kysymykseen että saako se näkyvyyttä vastaus on, ei.

Vastaako alan koulutus mielestäsi tiedollisesti ja
teknisesti ajan haasteisiin? Miten koulutusta voisi kehittää?———–Ei vastaa. Ei tiedollisesti eikä teknisesti. Pitäisi kertoa avoimemmin mitä rimpuilua, säätämistä, sähläystä, perseen nuolemista ja nöyristelyä tämä työ on.

Onko maalaustaiteen arvostus kritiikissä ja julkisuudessa ————-Ei
kohdallaan?

Saavatko maalarit ansaitsemansa tilan ja huomion näyttelyissä —–Ei
ja museoiden ohjelmissa? Miten maalareiden asemaa voitaisiin ——Lopettaa virallisesti kaiken valokuvauksen ja videotaiteen tukeminen.