Hanna Johansson kirjoittaa väitöskirjassaan Maataidetta jäljittämässä kolmannessa osassa: ”Teokset kysymyksinä vastaavat kuljettamalla minut kerta toisensa jälkeen sekä ruumiin, subjektin ja kielen että luonnon ja eläimellisyyden rajoille – sanattoman kokemuksen äärelle.” (S. 171.) Hän esittelee väitöskirjassaan mm. Anne Siirtolan maataidetta. Hän kirjoitti Siirtolan taiteesta myös kirjassa Kauneuden sukupuoli, Näkökulmia feministiseen estetiikkaan otsikolla ”Metsä kutsuu laulun”.
Tarkastelen tässä Anne Siirtolan (s. 1967) teoskokonaisuutta nimeltä Pienimuotoisia sävellyksiä. Se sisältää 36 mustavalkoista kuvaa nimeltä ”Omakuva koivujen kanssa”, sekä metsässä äänitetyn nauhan ja ”Marssikortit”. Nämä teokset on tehty Nuuksion metsässä vuonna 1992. Omakuva koivujen kanssa on otettu neulanreikäkameralla, joka vaatii pitkää valotusaikaa ja tämä vaikuttaa kuvien saamaan merkitykseen, läsnäolon ja poissaolon kokemukseen, nyt-hetken ja ajan kulumisen kokemukseen. Kuvien syntyä on pitänyt odottaa. Kuvat ovat syntyneet tiettynä hetkenä, jota ei kuitenkaan voi määritellä ja näin kuvat jäävät elämään katsojalle kokemuksellisesti alati uusina ja elävinä, paikkaan sidottuina, vaikka tekijän omakohtainen kokemus teoksistaan on jo poissaoloa.
Jos lähtökohdaksi otetaan psykoanalyyttinen teoria, poissaoloa voisi tarkastella nimellä dissosiaatiohäiriö. Sillä tarkoitetaan persoonallisuuden piirrettä, jonka mukaan ihminen on jonkin lapsuudessa koetun dramaattisen trauman (esim. insestin) takia poissa itsestään, hän ei ole läsnä itselleen, vaan itsensä ulkopuolella. Tällainen persoona ei koe lainkaan olemisen nyt-hetkeä. Hän on aina jossain muualla kuin läsnä olevassa olemisessa, koska trauma täytyy torjua, sen ajatteleminen (nyt) on liian tuskallista. Tällöin ihminen unohtaa itsensä eikä hänen kokemuksensa itsestään olevana ole edes mahdollinen. Verrattuna tällaiseen poissaoloon Pienimuotoiset sävellykset kuvaavat jotakin hyvin läsnä olevaa, koettua, mikä tulee esiin mustavalkokuvien sarjassa, joissa kuhunkin kuvaan on kirjoitettu adverbi: hätäillen, kiihtyen, laajeten, salaperäisesti, alkurytmissä. Taiteilija jäljittää omaa olemistaan (käsin kosketeltavaa) tuntua (tunnetta), joka laajentaa kokemushorisonttia ja herkkyyttä olemiselle ja eletylle elämälle.
Tuon seuraavassa esiin joitakin em. maataideteoksen herättämiä ajatuksia liittyen Merleau-Pontyn filosofiaan. Näitä teemoja myös Hanna Johansson käsittelee väitöskirjassaan. Merleau-Pontyn filosofian eräs lähtökohta on Husserlin fenomenologiassa. Kumpaakin voidaan lähestyä kokemuksellisen ajattelun kautta, joka ylittää teoriat ja ennakkoehdot. Reduktiossa maailma kohdataan sen moninaisessa tuntemattomuudessaan. Tämä on tapahtuma, tietty hetki, joka eroaa arkikokemuksesta (maailma siirtyy hetkeksi paikaltaan). Husserlille maailma ja sen muodostama elämisen horisontti ovat esiannettuja; ja ne ovat aina jo olemassa ennen tieteellistä reflektiota (Johansson, 130). Ihmisen olemassaolo on aidosti henkilökohtaista tavalla, jota yksikään filosofia ei voi määritellä tai edes kuvitella. Joskus parasta filosofiaa on hiljaisuus, oleminen ilman sanoja. Anne Siirtola on luonut metsään tilan, jossa on ääniä, mutta äänet ovat kuitenkin lähellä hiljaisuutta, koska ne eivät merkitse mitään. Äänten läsnäolo ikään kuin kutsuu kuuntelijaa eläytymään laulajaan. Jääpuikkojen helinään, veden solinaaan liittyy Siirtolan oma laulu. Siirtolan äänteet teoksissa ovat ruumiillinen kokemus, sillä ne resonoivat ihmisen ruumiissa luoden mielihyvän tunteen, joka on lapsen primäärinen kokemus ja aistimus.
Naiset, luonto ja todellisuuskokemus
Aina 1600-luvulta lähtien (maskuliininen) ajattelu on ollut jokseenkin ahtaasti rationaalista ja naista alistavaa. Nykyfeminismin mukaan ajattelu on sen sijaan luovaa ja aina avoin kenttä. Ruumiin kokemus on ensisijaista, se on enemmän kuin sanat voivat kuvata. Katkos sanojen ja kokemuksen välillä on aina olemassa. Ehkä se on se voima, mistä ihminen kurottautuu kohti maailmaa ruumiillisena olentona. Sanojen sijaan Siirtola tuo esiin kokemuksen, joka vie tarkastelijan kohti luonnon ja ihmisen kohtaamista tavalla, joka luo yhdessä jaettavan myyttisen tarinan ihmisenä olemisen monipolvisesta historiasta (nimenomaan naisen kokemuksesta ja historiasta). Marssikortit muodostuvat torvisoittokuntien käyttämättä jääneistä nuottiviivastokorteista, joihin Siirtola on kiinnittänyt erilaisia kasvien osia ja antanut lehtivihreän imeytyä paperiin. Marssikortit viittaavat siihen suhteeseen, joka naisilla on ollut luontoon ja metsään. Naiset keräsivät metsästä erilaisia marjoja, kasveja ja sammalta, joilla värjättiin lankoja. Langoista kudottiin vaatteita, ryijyjä ja peittoja. Tämä naisten kulttuuri on vaiennettua, eikä se ole saanut taiteen statusta kuin vasta 1900-luvulla.
Siirtola on halunnut osoittaa jotakin itse koetusta suhteesta metsään. Ne haastavat katsojan kuvittelemaan, mitä on olla pitkiäkin aikoja yksin metsässä, joka on historiallisesti myyttinen paikka. Taiteilija näkee toisin. Hän luo mielikuvituksessaan tiloja, jotka saavat merkityksensä moninaisten prosessien kautta. Merleau-Pontylle transsendentaalinen yksinäisyys ei ole mahdollista, koska silloin ei olisi myöskään minua joka vaatisi yksinäisyyttä. Merleau-Ponty sanoo artikkelissaan ”The Philosopher and His Shadow”: ”Me olemme todella yksin ainoastaan sillä ehdolla, että me emme tiedä, että olemme.” (Johansson, 125.) Mutta on mahdollista kadottaa minuutensa, tuntea yksinäisyyttä, irrallaan oloa ja menettää sidoksensa maailmaan ja itseensä, jolloin oma minuus tuntuu vieraalta. Aito yksinäisyys on psyykkinen tila, jossa minuus painuu masennuksen tai psykoosin vuoksi pinnan alle; upoksiin, tavalla, joka hämmentää outoudellaan ja tuntuu ruumiissa erilaisina vääristyneinä tuntemuksina. Ihmisen vieraus itselleen myös ruumiillisesti ajatellen on sekin mahdollinen olemassaolon kokemus. Mikä on silloin intentionaalinen ruumissubjekti, jos se jähmettyy paikalleen kokemuksellisen tyhjyyden kautta ja maailma on tunteena vain ahdistava epäpaikka? Tällainen kokemus ei ole elämän tarkoituksellisuutta, vaan se on tila, jota ihminen haluaa välttää sen tuottaman kivun takia. Siirtolan teokset ovat tietyllä tavalla yksinäisyyden osoitus, mutta samalla ne luovat sidoksen maailmaan ja tarkastelijaan.
Merleau-Pontylle tilan kokemus voi syntyä ainoastaan liikkuvan ruumiillisen subjektin havainnoissa ja aisteissa. Anne Siirtola on toteuttanut teoksensa metsässä; avoimessa, liikkuvassa, fyysisesti koetussa ja eletyssä paikassa, joka ei ole mikään rajattu tila. Tila tai aika ei olekaan minuuden kokemus. Todellisuus on pikemmin odotus ja maailma rakentuu erilaisista olemisista. Taiteilijan mielikuvitus on tietyllä tavalla irrottautumista näkyvästä todellisuudesta ja palaamista johonkin, jota Julia Kristeva kutsuu khoraksi ja joka on läsnä myös symbolisessa. Johansson kirjoittaa: ”Khoran käsite on filosofiassa vakiintunut tarkoittamaan vastaanottavaa tilaa, joka ei ole staattinen tai muuttumaton vaan liikkuva ja vaihteleva. … Sitä voi luonnehtia edelleen kulkuväyläksi tilattomasta muodosta tilalliseen todellisuuteen.” (2002, 261.)
Siirtola tekee metsässä todellisuutta, joka on luontoa Kunnioittavaa – samalla luonto näyttäytyykin Äiti-maana, kunnioitettavana ja ravitsevana. Siirtolan suhde luontoon on pikemmin panteistinen kuin määrittävä tai luokitteleva. Luonto, metsä, on kokonaisvaltainen suhde ihmiseen. Taiteilija luo suhdetta maailmaan mielikuvien kautta, jotka syntyvät suhteessa johonkin kontekstiin. Siirtolan eräs lähtökohta voisi olla elämän kiertokulun moninaisuuden arvostaminen ja ilmaiseminen. Siirtolan teokset kietoutuvat luontoon tavalla, joka ilmaisee samanaikaisesti ajatuksen ja kokemuksen, kosketuksen ja uppoutumisen ihmisen alkuperäiseen olotilaan, jossa lapsi ei erota itseään ulkomaailmasta; hänelle ei ole olemassa erillisinä subjektia tai objektia vaan oleminen on täyteyttä.
Tunteista, aisteista ja luonnon kunnioittamisesta
Merleau-Ponty puhuu aistivan minän ja todellisen, olemassa olevan maailman yhteyksistä. Mutta voi kysyä, mitä aistiva minä tai todellinen, olemassa oleva maailma ovat? Emme koskaan saavuta minuutemme ydintä, mutta se mistä olemme tietoisia on todellista. Johansson kirjoittaa: ”… maataiteilija ei aseta omaa minuuttaan tai omaa ruumistaan eksplisiittisesti esille pyrkiäkseen oman minuutensa välittömään läsnäoloon tai esillä oloon.” (2004, 45.) Hän sanoo myös: ”… yhteydessä maataiteen erityiseen luonteeseen eletyn ja esitetyn välisenä taidemuotona.” (2004, 129.) Ehkä vahvin sidos, mikä ihmisellä on maailmaan on tunne. Se luo suhteen, joka on aina todellinen – oli tuo tunne mikä hyvänsä. Ihminen on intentionaalinen subjekti, vaikka subjektius ei olekaan pysyvä olemassaolon tila. Intentionaalisuus ei kuitenkaan selitä, miksi me olemme. Tärkeintä ovat merkityssuhteet, jotka ihminen luo maailmaan ja maailmassa. On mentävä lähelle sitä, mikä on merkityksellistä. Myös merkityksellisyys luo sidoksen maailmaan, todellisuuteen, elämään. Merkitys voi olla toinen sana intentionaalisuudelle. Ihminen voi kuitenkin menettää intentionaalisen suhteensa maailmaan. Silloin merkityssuhteet sortuvat ja ihminen jää yksin kysymysten äärelle, joihin ei ehkä ole vastauksia. Syntyy kuilu, joka on ylitettävä jonkin ennen olemattoman ja koetun kautta. Siirtola on luonut jostain tuntemattoman, merkityksellisen, kokemuksellisen, läheisen kosketuksen metsään. Kosketus todellisuuteen tai tilaan ei ole aistimista vaan niiden luomista. Maailma näyttäytyy aina muuntuvana ja uutena. Maailma ja todellisuus kehkeytyy aina uudelleen, vaikka tila, jossa ihminen elää, olisi perin tuttu ja ennen koettu.
Merleau-Ponty sanoo, että sielu ajattelee ruumiinsa mukaan ja tähän yhteyteen sisältyy myös tilan kokeminen. Kuvitella olevansa yksin, metsässä. Siirtola on tehnyt metsästä elävän, laulavan paikan, joka on lähellä liikkuvana subjektina olemisen kokemusta. Olla minä, joka olen. Miten olen ja miksi? Maailma rajautuu tähän mitä koen, mitä ja miten olen. Descartesin cogito sai merkityksensä Jumalasta. Se oli epäilemätön oleva. Siirtolalle oleva on fantasia, joka kietoutuu kudelmaksi luonnon, kulttuurin, muuntuvan minuuden, naiseuden ja laulun kautta. Tuo fantasia on sulautumista ja metsän kuuntelemista. Siirtolan teokset luovat yhteyttä kaikkien aistien tasolla. Katsoja voi tehdä kokonaisvaltaisen matkan Siirtolan teosten kautta johonkin, joka on lähellä naisen (kunnioittavaa) suhdetta luontoon. Luonto on ravitseva, myyttinen Äiti-maa. Luonto on elävä; se on koko ajan liikkeessä elämän ja kuoleman samanaikaisuudessa.
Ihmisen oleminen ei ole erotettavissa sieluun ja ruumiiseen, koska niiden välillä on katkeamaton sidos, joka heijastelee tunteessa annettua kokemusta. Tunteet, affektit, ohjasivat Descartesin mukaan tiedostamaan sen, mikä on ruumiille hyväksi. Descartesin jako mieleen ja ruumiiseen ei kuitenkaan antanut tunteille niiden alkuperäistä merkitystä. Tunteet ovat suhteessa elettyyn elämään, maailmaan koettuna, suhteessa toisiin ihmisiin. Ihminen ei pysty valitsemaan tunteitaan; siksi historiallisesti nainen oli alempana miestä, koska mies hallitsi järjen avulla tunteitaan, mihin nainen ei taas kyennyt. Tunteet ovat kuitenkin meille merkkejä ja viestejä todellisuudesta ja maailmasta. Tunteet ovat tietynlainen kieli, jota me puhumme. Taide vaatii kommunikaation ja tunteet voivat olla tässä prosessissa läsnä, jotta esteettinen kokemus olisi mahdollinen. Anne Siirtola välittää töillään tunnetta olemisen ajallisuudesta; ajan olemisesta ja katoamisesta. Maailma tulee koetuksi (tunnetuksi) ruumiillisena yhteytenä luontoon, jonka prosessit moninaisuudessaan eletään vain hetkellisesti, sillä Siirtolan maataide ei jätä pysyviä ”jälkiä” metsään. Hän on vain käynyt siellä ja luonut hetkellisen tilan, joka kunnioittaa luonnon avoimuutta.
Teksti: Raisa Vesterinen
Lähteet
Johansson, H. 2002. Metsä kutsuu laulun. Ekofeminismi, maataide ja tilan esittäminen Anne Siirtolan Pienimuotoisissa sävellyksissä. Teoksessa P. Bonsdorff & A. Seppä (toim.) Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Tampere, 242–270.
Johansson, H. 2004. Maataidetta jäljittämässä. Luonnon ja läsnäolon kirjoitusta suomalaisessa nykytaiteessa 1970–1995. Helsinki: Like.
Merleau-Ponty, M. 1979. The Phenomenology of Perception. Translated from French by Colin Smith. Routledge.