21.9. 2005 Raisa Vesterinen
—Anne Siirtola on halunnut osoittaa jotakin
itse koetusta suhteesta metsään. Ne haastavat katsojan kuvittelemaan, mitä
on olla pitkiäkin aikoja yksin metsässä, joka on historiallisesti myyttinen
paikka. Taiteilija näkee toisin. —
Hanna Johansson kirjoittaa väitöskirjassaan ”Maataidetta
jäljittämässä” kolmannessa osassa: “Teokset kysymyksinä
vastaavat kuljettamalla minut kerta toisensa jälkeen sekä ruumiin, subjektin
ja kielen että luonnon ja eläimellisyyden rajoille – sanattoman kokemuksen
äärelle.” (s.171) Hän esittelee väitöskirjassaan mm. Anne Siirtolan maataidetta. Hän kirjoitti Siirtolan taiteesta myös kirjassa ”Kauneuden sukupuoli, Näkökulmia feministiseen estetiikkaan” otsikolla ‘Metsä kutsuu laulun’.
Tarkastelen tässä Anne Siirtolan (s.1967) teoskokonaisuutta nimeltä
”Pienimuotoisia sävellyksiä”. Se sisältää 36
mustavalkoista kuvaa nimeltä ”Omakuva koivujen kanssa”, sekä metsässä äänitetyn nauhan ja ”Marssikortit”. Nämä teokset on tehty Nuuksion metsässä vuonna 1992. Omakuva koivujen kanssa on otettu neulanreikäkameralla, joka vaatii pitkää valotusaikaa ja tämä vaikuttaa kuvien saamaan merkitykseen, läsnäolon ja poissaolon kokemukseen, nyt-hetken ja ajan kulumisen kokemukseen. Kuvien syntyä on pitänyt odottaa. Kuvat ovat syntyneet tiettynä hetkenä, jota ei kuitenkaan voi määritellä ja näin
kuvat jäävät elämään katsojalle kokemuksellisesti alati uusina ja elävinä,
paikkaan sidottuina, vaikka tekijän omakohtainen kokemus teoksistaan on jo
poissaoloa.
Jos lähtökohdaksi otetaan psykoanalyyttinen teoria, poissaoloa voisi tarkastella nimellä dissosiaatiohäiriö. Sillä tarkoitetaan persoonallisuuden piirrettä, jonka mukaan ihminen on jonkin lapsuudessa koetun dramaattisen
trauman (esim. insestin) takia poissa itsestään, hän ei ole läsnä
itselleen, vaan itsensä ulkopuolella. Tällainen persoona ei koe
lainkaan olemisen nyt-hetkeä. Hän on aina jossain muualla kuin läsnä olevassa
olemisessa, koska trauma täytyy torjua, sen ajatteleminen (nyt) on liian
tuskallista. Tällöin ihminen unohtaa itsensä eikä hänen kokemuksensa
itsestään olevana ole edes mahdollinen. Verrattuna tällaiseen
poissaoloon ”Pienimuotoiseet sävellykset” kuvaavat jotakin hyvin läsnä olevaa,
koettua, mikä tulee esiin mustavalkokuvien sarjassa, joissa kuhunkin kuvaan
on kirjoitettu adverbi: hätäillen, kiihtyen, laajeten, salaperäisesti,
alkurytmissä. Taiteilija jäljittää omaa olemistaan (käsin kosketeltavaa)
tuntua (tunnetta), joka laajentaa kokemushorisonttia ja herkkyyttä
olemiselle ja eletylle elämälle.
Tuon seuraavassa esiin joitakin em. maataideteoksen herättämiä
ajatuksia liittyen Merleau-Pontyn filosofiaan. Näitä teemoja myös Hanna Johansson käsittelee väitöskirjassaan. Merleau-Pontyn filosofian eräs lähtökohta on Husserlin
fenomenologiassa. Kumpaakin voidaan lähestyä kokemuksellisen ajattelun
kautta, joka ylittää teoriat ja ennakkoehdot. Reduktiossa maailma
kohdataan sen moninaisessa tuntemattomuudessaan. Tämä on tapahtuma, tietty
hetki, joka eroaa arkikokemuksesta (maailma siirtyy hetkeksi
paikaltaan). Husserlille maailma ja sen muodostama elämisen horisontti
ovat esiannettuja; ja ne ovat aina jo olemassa ennen tieteellistä
reflektiota (Johansson, 130). Ihmisen olemassaolo on aidosti
henkilökohtaista tavalla, jota yksikään filosofia ei voi määritellä tai edes
kuvitella. Joskus parasta filosofiaa on hiljaisuus, oleminen ilman sanoja.
Anne Siirtola on luonut metsään tilan, jossa on ääniä, mutta äänet ovat
kuitenkin lähellä hiljaisuutta, koska ne eivät merkitse mitään. Äänten
läsnäolo ikään kuin kutsuu kuuntelijaa eläytymään laulajaan. Jääpuikkojen
helinään, veden solinaaan liittyy Siirtolan oma laulu. Siirtolan äänteet teoksissa
ovat ruumiillinen kokemus, sillä ne resonoivat ihmisen ruumiissa luoden
mielihyvän tunteen, joka on lapsen primäärinen kokemus ja aistimus.
Naiset, luonto ja todellisuuskokemus
Aina1600-luvulta lähtien (maskuliininen) ajattelu on ollut jokseenkin ahtaasti rationaalista ja naista alistavaa. Nykyfeminismin mukaan ajattelu on sen sijaan
luovaa ja aina avoin kenttä. Ruumiin kokemus on ensisijaista, se on enemmän kuin
sanat voivat kuvata. Katkos sanojen ja kokemuksen välillä on aina olemassa.
Ehkä se on se voima, mistä ihminen kurottautuu kohti maailmaa ruumiillisena
olentona. Sanojen sijaan Siirtola tuo esiin kokemuksen, joka vie
tarkastelijan kohti luonnon ja ihmisen kohtaamista tavalla, joka luo yhdessä
jaettavan myyttisen tarinan ihmisenä olemisen monipolvisesta historiasta
(nimenomaan naisen kokemuksesta ja historiasta). Marssikortit muodostuvat
torvisoittokuntien käyttämättä jääneistä nuottiviivastokorteista, joihin
Siirtola on kiinnittänyt erilaisia kasvien osia ja antanut lehtivihreän
imeytyä paperiin. Marssikortit viittaavat siihen suhteeseen, joka naisilla
on ollut luontoon ja metsään. Naiset keräsivät metsästä erilaisia marjoja,
kasveja ja sammalta, joilla värjättiin lankoja. Langoista kudottiin
vaatteita, ryijyjä ja peittoja. Tämä naisten kulttuuri on vaiennettua, eikä
se ole saanut taiteen statusta kuin vasta 1900-luvulla.
Siirtola on halunnut osoittaa jotakin
itse koetusta suhteesta metsään. Ne haastavat katsojan kuvittelemaan, mitä
on olla pitkiäkin aikoja yksin metsässä, joka on historiallisesti myyttinen
paikka. Taiteilija näkee toisin. Hän luo mielikuvituksessaan tiloja,
jotka saavat merkityksensä moninaisten prosessien kautta. Merleau-Pontylle transsendentaalinen yksinäisyys ei ole mahdollista, koska
silloin ei olisi myöskään minua joka vaatisi yksinäisyyttä.
Merleau-Ponty sanoo artikkelissaan The Philosopher and His Shadow: “Me
olemme todella yksin ainoastaan sillä ehdolla, että me emme tiedä, että
olemme.” (Johansson, 125) Mutta on mahdollista kadottaa minuutensa,
tuntea yksinäisyyttä, irrallaan oloa ja menettää sidoksensa maailmaan ja
itseensä, jolloin oma minuus tuntuu vieraalta. Aito yksinäisyys on
psyykkinen tila, jossa minuus painuu masennuksen tai psykoosin vuoksi
pinnan alle; upoksiin, tavalla, joka hämmentää outoudellaan ja tuntuu
ruumiissa erilaisina vääristyneinä tuntemuksina. Ihmisen vieraus
itselleen myös ruumiillisesti ajatellen on sekin mahdollinen olemassaolon kokemus.
Mikä on silloin intentionaalinen ruumissubjekti, jos se jähmettyy paikalleen
kokemuksellisen tyhjyyden kautta ja maailma on tunteena vain ahdistava
epäpaikka? Tällainen kokemus ei ole elämän tarkoituksellisuutta, vaan se
on tila, jota ihminen haluaa välttää sen tuottaman kivun takia. Siirtolan
teokset ovat tietyllä tavalla yksinäisyyden osoitus, mutta samalla ne luovat
sidoksen maailmaan ja tarkastelijaan.
Merleau-Pontylle tilan kokemus voi syntyä ainoastaan liikkuvan ruumiillisen
subjektin havainnoissa ja aisteissa. Anne Siirtola on toteuttanut teoksensa
metsässä; avoimessa, liikkuvassa, fyysisesti koetussa ja eletyssä
paikassa, joka ei ole mikään rajattu tila. Tila tai aika ei olekaan
minuuden kokemus. Todellisuus on pikemmin odotus ja maailma rakentuu
erilaisista olemisista. Taiteilijan mielikuvitus on tietyllä tavalla
irrottautumista näkyvästä todellisuudesta ja palaamista johonkin, jota Julia Kristeva
kutsuu khoraksi ja joka on läsnä myös symbolisessa. Johansson kirjoittaa:
“Khoran käsite on filosofiassa vakiintunut tarkoittamaan vastaanottavaa
tilaa, joka ei ole staattinen tai muuttumaton vaan liikkuva ja vaihteleva.
— Sitä voi luonnehtia edelleen kulkuväyläksi tilattomasta muodosta
tilalliseen todellisuuteen.”(2002, 261)
Siirtola tekee metsässä todellisuutta, joka on luontoa
Kunnioittavaa – samalla luonto näyttäytyykin Äiti-maana,
kunnioitettavana ja ravitsevana. Siirtolan suhde luontoon on pikemmin
panteistinen kuin määrittävä tai luokitteleva. Luonto, metsä, on
kokonaisvaltainen suhde ihmiseen. Taiteilija luo suhdetta maailmaan
mielikuvien kautta, jotka syntyvät suhteessa johonkin kontekstiin. Siirtolan
eräs lähtökohta voisi olla elämän kiertokulun moninaisuuden arvostaminen ja
ilmaiseminen. Siirtolan teokset kietoutuvat luontoon tavalla, joka ilmaisee
samanaikaisesti ajatuksen ja kokemuksen, kosketuksen ja uppoutumisen ihmisen
alkuperäiseen olotilaan, jossa lapsi ei erota itseään ulkomaailmasta;
hänelle ei ole olemassa erillisinä subjektia tai objektia vaan oleminen on
täyteyttä.
Tunteista, aisteista ja luonnon kunnioittamisesta
Merleau-Ponty puhuu aistivan minän ja todellisen, olemassa olevan maailman
yhteyksistä. Mutta voi kysyä, mitä aistiva minä tai todellinen,
olemassa oleva maailma ovat? Emme koskaan saavuta minuutemme ydintä, mutta se
mistä olemme tietoisia on todellista. Johansson kirjoittaa: ” —
maataiteilija ei aseta omaa minuuttaan tai omaa ruumistaan eksplisiittisesti
esille pyrkiäkseen oman minuutensa välittömään läsnäoloon tai esillä
oloon.” (2004, 45) Hän sanoo myös: ” — yhteydessä maataiteen erityiseen
luonteeseen eletyn ja esitetyn välisenä taidemuotona.” (2004, 129) Ehkä
vahvin sidos, mikä ihmisellä on maailmaan on tunne. Se luo suhteen, joka on
aina todellinen — oli tuo tunne mikä hyvänsä. Ihminen on intentionaalinen
subjekti, vaikka subjektius ei olekaan pysyvä olemassaolon tila.
Intentionaalisuus ei kuitenkaan selitä, miksi me olemme. Tärkeintä ovat
merkityssuhteet, jotka ihminen luo maailmaan ja maailmassa. On mentävä
lähelle sitä, mikä on merkityksellistä. Myös merkityksellisyys luo sidoksen
maailmaan, todellisuuteen, elämään. Merkitys voi olla toinen sana
intentionaalisuudelle. Ihminen voi kuitenkin menettää intentionaalisen
suhteensa maailmaan. Silloin merkityssuhteet sortuvat ja ihminen jää yksin
kysymysten äärelle, joihin ei ehkä ole vastauksia. Syntyy kuilu, joka on
ylitettävä jonkin ennen olemattoman ja koetun kautta. Siirtola on luonut
jostain tuntemattoman, merkityksellisen, kokemuksellisen, läheisen
kosketuksen metsään. Kosketus todellisuuteen tai tilaan ei ole aistimista
vaan niiden luomista. Maailma näyttäytyy aina muuntuvana ja uutena.
Maailma ja todellisuus kehkeytyy aina uudelleen, vaikka tila, jossa ihminen
elää, olisi perin tuttu ja ennen koettu.
Merleau-Ponty sanoo, että sielu ajattelee ruumiinsa mukaan ja tähän
yhteyteen sisältyy myös tilan kokeminen. Kuvitella olevansa yksin, metsässä.
Siirtola on tehnyt metsästä elävän, laulavan paikan, joka on lähellä
liikkuvana subjektina olemisen kokemusta. Olla minä, joka olen. Miten olen ja
miksi? Maailma rajautuu tähän mitä koen, mitä ja miten olen. Descartesin
cogito sai merkityksensä Jumalasta. Se oli epäilemätön oleva. Siirtolalle
oleva on fantasia, joka kietoutuu kudelmaksi luonnon, kulttuurin, muuntuvan
minuuden, naiseuden ja laulun kautta. Tuo fantasia on sulautumista ja metsän
kuuntelemista. Siirtolan teokset luovat yhteyttä kaikkien aistien tasolla.
Katsoja voi tehdä kokonaisvaltaisen matkan Siirtolan teosten kautta
johonkin, joka on lähellä naisen (kunnioittavaa) suhdetta luontoon. Luonto
on ravitseva, myyttinen Äiti-maa. Luonto on elävä; se on koko ajan
liikkeessä elämän ja kuoleman samanaikaisuudessa.
Ihmisen oleminen ei ole erotettavissa sieluun ja ruumiiseen, koska niiden
välillä on katkeamaton sidos, joka heijastelee tunteessa annettua kokemusta.
Tunteet, affektit, ohjasivat Descartesin mukaan tiedostamaan sen, mikä on
ruumiille hyväksi. Descartesin jako mieleen ja ruumiiseen ei kuitenkaan
antanut tunteille niiden alkuperäistä merkitystä. Tunteet ovat suhteessa
elettyyn elämään, maailmaan koettuna, suhteessa toisiin ihmisiin. Ihminen ei
pysty valitsemaan tunteitaan; siksi historiallisesti nainen oli alempana
miesta, koska mies hallitsi järjen avulla tunteitaan, mihin nainen ei taas
kyennyt. Tunteet ovat kuitenkin meille merkkejä ja viestejä todellisuudesta
ja maailmasta. Tunteet ovat tietynlainen kieli, jota me puhumme.
Taide vaatii kommunikaation ja tunteet voivat olla tässä prosessissa läsnä,
jotta esteettinen kokemus olisi mahdollinen. Anne Siirtola välittää töillään
tunnetta olemisen ajallisuudesta; ajan olemisesta ja katoamisesta. Maailma
tulee koetuksi (tunnetuksi) ruumiillisena yhteytenä luontoon, jonka
prosessit moninaisuudessaan eletään vain hetkellisesti, sillä Siirtolan
maataide ei jätä pysyviä “jälkiä´´ metsään. Hän on vain käynyt siellä ja
luonut hetkellisen tilan, joka kunnioittaa luonnon avoimuutta.
Lähteet:
Johansson, H. 2002. Metsä kutsuu laulun. Ekofeminismi, maataide ja tilan
esittäminen Anne Siirtolan Pienimuotoisissa sävellyksissä.
Teoksessa P. Bonsdorff & A. Seppä (toim.) Kauneuden sukupuoli.
Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Tampere, 242-270.
Johansson, H. 2004. Maataidetta jäljittämässä. Luonnon ja läsnäolon
kirjoitusta suomalaisessa nykytaiteessa 1970-1995. Helsinki: Like.
Maurice Merleau-Ponty, 1979. The Phenomelogy of Perception, Routledge, translated from French by Colin Smith.