Surrealismissa todellisuus haluttiin nähdä uudella tavalla. Tuttu ja jokapäiväinen näyttäytyi outona, hämmästyttävänä ja ihmeellisenä.
Surrealismi on tullut tunnetuksi automaattikirjoituksestaan, jolla yritettiin murtaa järjen kahleet ja saattaa paperille unen ja mielikuvituksen logiikkaa noudattavaa puhetta, joka loisi uusia merkityksiä, sekä uutta todellisuutta. Surrealismi löysi outoa ja epätavallista nimenomaan arkitodellisuudesta. (Kaitaro 2001, 10.) Surrealistiseen kokemukseen kuuluu elämän kokeminen absurdina ja vieraannuttavana. Myöhemmin surrealismiin on luonnollisesti yhdistetty myös psykoanalyysi. Surrealismin johtava teoreetikko André Breton on kuitenkin korostanut, että toisin kuin psykoanalyysissa, surrealistisen teoksen tulkinnassa ei pyritä proosallistamaan teoksen sisältöä, taikka palauttamaan sitä tekijänsä tietoisiin tai tiedostamattomiin intentioihin. (Kaitaro 2001, 167.)
Bo Carpelanin teos Kesän varjot perustuu vastakohtapareihin. Keskiössä ovat valo ja varjo. Vieraantuneisuus yhdistää oudon tuttuun, minä löytää itsensä ulkopuolisesta maailmasta, esineiden täälläolo näyttelee tärkeää osaa olemassaolossa. Carpelanin romaanissa aika ei etene lineaarisesti. Todellisuus sulautuu uniin ja muistoihin, jotka täydellistyvät jokaisen muistelukerran jälkeen. Carpelanin teksti hämmentää. Normaalista dialogista siirrytään silmänräpäyksessä outoihin ja hämmentäviin runokuviin, joissa todellisuus kuitenkin on läsnä. Harvoin olen lukenut näin aistillista romaania, joka tuottaisi yhtä vahvoja mielikuvia ja toisaalta hämmennystä. Romaanin keskeiseksi teemaksi nousevat muistot ja niiden merkitys, sekä havaintojen subjektiivisuus, mielikuvitus ja jonkinlaisen ykseyden käsittäminen.
Kirjan juonellinen sisältö on sijoitettu loppuosaan. Romaani kertoo Mattiaksesta, joka esiintyy romaanissa 8-vuotiaana, sekä samanaikaisesti 60-vuotiaana miehenä nykyhetkessä. Myös romaanin muut päähenkilöt esiintyvät tavallaan kahdessa erilaisessa identiteetissä samanaikaisesti. Koko tarinaa varjostaa sota, hahmoton, muodoton sota, joka kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään. Romaani alkaa 8-vuotiaan Mattiaksen kesämuistolla, joka välittömästi sekoittuu nykyhetkeen. Mattiaksen todellisuus, unet ja nykyhetki sulautuvat toisiinsa koko romaanin lävitse.
Mattias on nuorena poikana ollut rakastunut Sonjaan, jolla on ollut suhde Mattiaksen velipuolen Jonaksen kanssa. Mattias on koko elämänsä kantanut taakkaa siitä, että on aikoinaan ”ilmiantanut” Sonjan ja Jonaksen suhteen Sonjan aviomiehelle. Nyt Mattias palaa taloon, jossa on viettänyt lapsuutensa. Sonja asuu siellä edelleen. Sonja haluaa ennen kuolemaansa nähdä Jonaksen, joka on hoitokodissa. Kirjassa on seestynyt näkemys Jonaksesta. Hän elää omassa maailmassaan, on aina elänytkin, paljon ihmeellisemmässä, kuin muut. Taloon tulevat myös Jan ja Marina, jotka myöskin ovat viettäneet lapsuuttaan siellä. Mattias on hukassa itsensä kanssa, hän miettii olemassaoloaan ja omaa paikkaansa siinä. Koko tarinan kulku on kuin mielen toimintaa, yhden suuren psyyken rakennetta.
Ovatko muistot tulevaisuudessa?
Mattiaksen kokemukset suodattuvat lapsen kokemusmaailmasta käsin. Toisaalta läsnä on myöskin vanhuksen kokemusmaailma, jolloin todellisuus, muistot ja fantasia alkavat sekoittua keskenään. Tästä herääkin kysymys, täydellistyvätkö muistot vasta tulevaisuudessa? Lapsuuden muistot ikään kuin sisältävät ytimen, ja nykyhetkestä käsin me lisäämme merkityksiä niihin. Kesän varjoissa kerronta on kuin unta, mutta ei yksityistä unta, vaan kaikille ymmärrettävää. Romaani alkaa lapsuudesta. Surrealistithan ihannoivat lapsuutta, jolloin ihmisen mielikuvitus on vielä puhdas. Lapsuudessa koettu ihmeellisyys unohtuu helposti aikuisen maailmasta. Breton toteaa, että lapsuudessa ”kaikki kuitenkin auttoi minua omistamaan itseni täydellisesti”. Aikuisena tällaisen persoonallisen ykseyden tilan, joka auttaa ihmistä kuulumaan itselleen, voi saavuttaa vain harjoittamalla runoutta käytännössä. (Kaitaro 2001, 41.) Muistoja käsitellään nykyhetkestä käsin runollisesti, odottamattomalla tavalla. Muistot ovat ikään kuin hahmoja ja varjoja, joita käsitellään runouden avulla, ne luodaan uudestaan.
Romaani panee pohtimaan havainnon ja muiston suhdetta. Mikä määrää sen, mitä havaitsen? Carpelanin romaanissa sota on etäällä, ikään kuin hahmona, varjona kaiken yllä. Tästä herää kysymys, pakottavatko vaikeat tilanteet havaitsemaan tilannetta ikään kuin havaintona havainnosta? Romaanissa tilanteet nähdään ikään kuin ulkopuolelta, jolloin nykyhetki nähdä tavallaan muistona. Bretonin mukaan se mitä havaitsemme, ja mitä outoja tai yllättäviä asioita kohtaamme, määräytyykin ihmisen sisältä käsin. Sen mukaan arkielämässä kohdatut asiat ovat merkitsellisiä samalla tavoin kuin unissa esiintyvät symbolit. (Kaitaro 2001, 46.)
Linnut, valo ja varjo ovat romaanissa toistuvia symboleita. Carpelanin romaani antaa aihetta miettiä konkreettisesti valon osuutta muistoissa. Valo toimii symbolina mielialoille, ja monet muistot liittyvät nimenomaan valon käyttäytymiseen, valo vaikuttaa ratkaisevasti tunnelmiin, ja tietenkin myös esineiden muotoon, ja ihmisten kasvoihin jne. Tämä tulee tietysti valokuvauksessa hyvin esiin. Toisaalta tuntemamme ihmisetkin ovat tavallaan omien muistojemme rakennelmia. Sonja toteaa: ”Kun istuimme Rantalan ruokapöydässä, silloin kun äiti vielä eli, olivat läsnä myös ne jotka olivat poissa, en osaa sen paremmin selittää. Jotenkin niin, että lapsena seurustelee tulevien muistojensa kanssa.” (Carpelan 2005, 105.)
Muistot myöskin pysyvät piilossa, varjoissa, hahmoina. Carpelankin jättää salaisuuksia. Hän nimenomaan jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa, ja aiheuttaa monimutkaisia tunnereaktioita lukijassa. (Kaitaro 2001, 43.) ”Jos kuuntelen, voin yöllä kuulla ääniä, puhetta – hauraita, vapisevia ääniä, tai mahtavia niin kuin vanhat patjat. Ne ovat vainajien ääniä. Joskus kuiskeen joukosta kuuluu kimeä tytönääni, terävä kuin nukkeen pistetty neula. Jos seison ihan hiljaa yläkerran salin ovella, tunnen ilmavirran jonka aiheuttaa joku joka vilahtaa ohitseni tai lävitseni. Silloin minun silmäni muuttuvat.” (Carpelan 2005, 134.)
Yllättävä kielikuva ”mahtavia kuin vanhat patjat” tekee oudon vaikutelman. Surrealismin mukaan runokuvan vaikutus piilee siinä, kuinka etäällä verrattavat asiat ovat toisistaan. Toisaalta niiden välillä on kuitenkin oltava jokin suhde, jokin piilossa oleva samankaltaisuus, jonka kautta runokuvat tulee voimakkaaksi ja ymmärrettäväksi. (Kaitaro 2001, 47–48.) Muistojen rakentuminen ei palaudu järkeen. Voimme yrittää vaikuttaa siihen, mitä muistamme, mutta mieli toimii kuitenkin oman mielensä mukaan. Voimme muistaa satunnaisia asioita, joista lopulta tulee merkityksellisiä. Romaanissa todetaan, miten juuri pienet tapahtumat jäävät muistoihimme. ”Me unohdamme tärkeän mutta muistamme merkityksettömät seikat, sanoo Marina. Ehkeivät ne olleetkaan merkityksettömiä?” (Carpelan 2005, 179).
Minuuden outous
Muistot muodostavat minuuden, siksi on kiinnostavaa pohtia, mikä vaikuttaa muiston muodostumiseen, edeltävät muistotko? Muistot ovat jokaisen ihmisen omaa, yksin minun, minun havaitsemiani ja värittämiäni. ”Todellisuus näyttäytyy aina subjektiivisten merkitysten värittäminä. Näitä merkityksiä ei kuitenkaan useinkaan anna tietoinen minämme, vaan subjekti, joka näyttäytyy tietoiselle minälle tuntemattomana, ’toisena’ – samana, joka on vastuussa unistamme.” (Kaitaro 2001, 70.) Kukaan muu ei näe tätä todellisuutta samoin, eikä mielikuvitustamme pysty kukaan toinen konkretisoimaan. Emme ehkä edes itse. Tietoinen minämmekin voi olla ymmällään siitä, miksi me havaitsemme sitä, mitä havaitsemme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokin alitajunta ohjailisi meitä.
Jonas elää omassa tavallaan kokonaan järjen ulottumattomissa. Hänen muistoihinsa ei saa otetta. Hän havaitsee jotakin, mitä on luonnossa itsessään. ”Puita…Tuolla on puita. Se on totta”, hän lausahtaa, eikä häneen saa muuta kontaktia. Havaitseminen pysyy sellaisenaan. Sonja esittää mielenkiintoisen ajatuksen siitä, miten vanhuudessa jotakin voi pysyä ”todellisena”, nimittäin omat piintyneet fantasiat. ”Kaikkein arkisimmat asiat ovat muistamisen arvoisia. Että ovi avautui, että ulkopuolinen maailma oli yhtäkkiä suunnattoman kaunis, ainutlaatuisen ihana, ja että sen joutuu jättämään, ja aina liian aikaisin. Silloin kannattaa pitäytyä jossakin konkreettisessa, täsmällisessä, niin kuin esimerkiksi unessa. Tai fantasiassa. Täsmällisiä rituaaleja, halusi sitä tai ei.” (Carpelan 2005, 143.)
Mattias etsii olemassaolon totuutta tavalla, josta pakostikin varjoista tulee mieleen Platonin luolavertaus. Itse todellisuus on muualla, mutta luulemme varjoja todellisuudeksi. Voimme luulla näin myös itsestämme. Carpelan puhuu paljon peilikuvasta ja varjosta. Niissä on jotakin perustavanlaatuisesti samaa. Hän käyttää Raamatusta poimittua lainausta. ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta – Kun tulee se päivä, jolloin näen itseni täysin ja kokonaan, silloin petoksilla ei ole enää valtaa minuun. Mutta milloin se hetki on?” (Carpelan 2005, 170.) Kirjan lopussa Mattias toteaakin ”Emmin odotan, olen itsekin huone, vieras kaupunki.” (Carpelan 2005, 200.)
Lopulta romaanissa myönnetään, että aina jotakin jää piiloon, selvittämättömäksi. Juuri tämä yhdistää tarinan surrealistiseen viitekehykseen. Surrealistinen kokemus on maailman kokemista absurdina ja vieraannuttavana, selkeydestä huolimatta. Carpelan tuntuukin sanovan, että viimeistään vanhuudessa surrealismi tunkee elämäämme. Emme enää hallitse muistojamme, emmekä todellisuutta. ”Jotakin outoa tapahtuu kun ihminen vanhenee eikö sinustakin? Jotakin järjenvastaista, osin pelottavaakin, mutta samalla melkein kaivattua.” (Carpelan 2005, 85.)
Ei-täälläolo
Romaania leimaa yleisesti outouden tunne, jonkinlainen ei-täälläolo. Selittämättömän kunnioitus on läsnä. Jonaksen arki on elää mielikuvituksessa. Hän on luonnostaan logiikan ja järjen tuolla puolen. (Kaitaro 2001, 150.) Vierauden ja samalla tuttuuden tunne sekoittuvat keskenään. Koko elämä perustuu tälle selittämättömälle sanattomalle tunteelle. Surrealismi korostaa tuntemattoman merkitystä tunnetun kustannuksella. Taideteoksessa ei ole ensisijaisesti tärkeää, että se havaitaan järjellä, vaan teoksessa on nimenomaisesti tärkeintä välitön vetovoima. (Kaitaro 2001, 139.) Teosta ei tulekaan yrittää ymmärtää täydellisesti ja analysoiden, kun järki kuitenkin jää toiseksi, jää Bretonin mukaan tilaa emotionaaliselle reaktiolle. Breton myöskin vertaa, aivan kuin Carpelanin lempisymboleiden kunniaksi, yötä päivään sen synnyttäjänä. Jos kaikki varjot katoaisivat valon tieltä, emme voisi enää erottaa tasaisessa valokentässä mitään yksityiskohtia. Varjot ovat siis tavallaan valon edellytys ja mahdollistaja. (Kaitaro 2001, 140.)
Surrealismin tavoitteena on uudistaa maailmaa, tuoda siihen uusia merkityksiä, ja jopa uusia tunteita. Carpelanin romaanissa moni unenomainen, yllättävä, jopa kauhua herättävä kielikuva antaa sodan hirvittäville kokemuksille muodon. On hyvä, että selittämättömälle jätetään tilaa. Muistoille, jotka ovat jääneet käsittämättömäksi annettaan varjo ja hahmo, mutta niiden ei tarvitse tulla valoon.
Valossa oleskelee kaikki kauneus. Toisaalta romaani saa pohtimaan, kuinka surrealistiselta voi tuntua sota keskellä kauneinta kesää. Varjot ovat läsnä, usein huomaamatta. Toisaalta varjolle on antauduttava, ihmisen minuuskin jää aina joltakin osin varjoon. Välillä valo, ja linnut kuvaavat nopeita muistoja, ja elämää, joka kohta on jo poissa.
Talo, jonne Mattias palaa, on kuin vuori, sellainen vuori, jonka huipulta hän näkee ykseyden ja kokonaisuuden. Mattias myöntää itsensä löytämisen mahdottomuuden ja samalla löytää itsensä, itsensä ulkopuolelta . Itsen löytämisestä ulkopuolelta, esimerkiksi esineistä, ei sisältä, puhtaasti subjektiivisesta, on surrealismiin liittyvä ajatus. Itseys löytyy surrealismin mukaan jostain subjektiuden ja objektiuden rajapinnalta. (Kaitaro 2001, 175.) ”Minä olen pienempi kuin kätevään sopiva kivi, aivan yksin, kuin peilikuva, josta en saa otetta. En ole täällä. Suljen sisääni kaiken minkä näen.” (Carpelan 2005, 102.)
Teksti: Eeva Hannula
Kirjoittaja opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopistossa
Lähteet
Bo Carpelan (2005): Kesän varjot, Otava.
Timo Kaitaro (2001): Runous, raivo, rakkaus. Johdatus surrealismiin, Gaudeamus.