8.11.2005 Eeva Hannula
Surrealismissa todellisuus haluttiin nähdä uudella tavalla. Tuttu ja
jokapäiväinen näyttäytyi outona, hämmästyttävänä ja ihmeellisenä.
Surrealismi on tullut tunnetuksi automaattikirjoituksestaan,
jolla yritettiin murtaa järjen kahleet ja saattaa paperille unen ja
mielikuvituksen logiikkaa noudattavaa puhetta, joka loisi uusia
merkityksiä, sekä uutta todellisuutta. Surrealismi löysi outoa ja
epätavallista nimenomaan arkitodellisuudesta. (Kaitaro 2001, 10.)
Surrealistiseen kokemukseen kuuluu elämän kokeminen absurdina ja
vieraannuttavana. Myöhemmin surrealismiin on luonnollisesti yhdistetty myös
psykoanalyysi. Surrealismin johtava teoreetikko André Breton on kuitenkin korostanut,
että toisin kuin psykoanalyysissa,
surrealistisen teoksen tulkinnassa ei pyritä proosallistamaan teoksen
sisältöä, taikka palauttamaan sitä tekijänsä tietoisiin tai
tiedostamattomiin intentioihin. ( Kaitaro 2001, 167.)
Bo Carpelanin teos ”Kesän Varjot” perustuu vastakohtapareihin. Keskiössä
ovat valo ja varjo. Vieraantuneisuus yhdistää oudon tuttuun, minä löytää
itsensä ulkopuolisesta maailmasta, esineiden täälläolo näyttelee tärkeää
osaa olemassaolossa. Carpelanin romaanissa aika ei etene lineaarisesti.
Todellisuus sulautuu uniin ja muistoihin, jotka täydellistyvät jokaisen
muistelukerran jälkeen. Carpelanin teksti hämmentää. Normaalista dialogista
siirrytään silmänräpäyksessä outoihin ja hämmentäviin runokuviin, joissa
todellisuus kuitenkin on läsnä. Harvoin olen lukenut näin aistillista
romaania, joka tuottaisi yhtä vahvoja mielikuvia ja toisaalta hämmennystä.
Romaanin keskeiseksi teemaksi nousevat muistot ja niiden merkitys, sekä
havaintojen subjektiivisuus, mielikuvitus ja jonkinlaisen
ykseyden käsittäminen.
Kirjan juonellinen sisältö on sijoitettu loppuosaan.
Romaani kertoo Mattiaksesta, joka esiintyy romaanissa 8-vuotiaana, sekä
samanaikaisesti 60-vuotiaana miehenä nykyhetkessä. Myös
romaanin muut päähenkilöt esiintyvät tavallaan kahdessa erilaisessa
identiteetissä samanaikaisesti. Koko tarinaa varjostaa sota, hahmoton, muodoton sota, joka
kuitenkin vaikuttaa kaikkien elämään. Romaani alkaa 8-vuotiaan Mattiaksen
kesämuistolla, joka välittömästi sekoittuu nykyhetkeen. Mattiaksen todellisuus, unet ja nykyhetki sulautuvat toisiinsa koko romaanin
lävitse.
Mattias on nuorena poikana ollut rakastunut Sonjaan, jolla on ollut suhde
Mattiaksen velipuolen Jonaksen kanssa. Mattias on koko elämänsä kantanut
taakkaa siitä, että on aikoinaan ”ilmiantanut” Sonjan ja Jonaksen suhteen
Sonjan aviomiehelle. Nyt Mattias palaa taloon, jossa on viettänyt
lapsuutensa. Sonja asuu siellä edelleen. Sonja haluaa ennen kuolemaansa nähdä
Jonaksen, joka on hoitokodissa. Kirjassa on seestynyt näkemys Jonaksesta. Hän
elää omassa maailmassaan, on aina elänytkin, paljon ihmeellisemmässä, kuin
muut. Taloon tulevat myös Jan ja Marina, jotka myöskin ovat viettäneet
lapsuuttaan siellä. Mattias on hukassa itsensä kanssa, hän miettii
olemassaoloaan ja omaa paikkaansa siinä. Koko tarinan kulku on kuin mielen
toimintaa, yhden suuren psyyken rakennetta.
Ovatko muistot tulevaisuudessa?
Mattiaksen kokemukset suodattuvat lapsen kokemusmaailmasta käsin.
Toisaalta läsnä on myöskin vanhuksen kokemusmaailma, jolloin todellisuus,
muistot ja fantasia alkavat sekoittua keskenään. Tästä herääkin kysymys,
täydellistyvätkö muistot vasta tulevaisuudessa?
Lapsuuden muistot ikään kuin sisältävät ytimen, ja nykyhetkestä käsin
me lisäämme merkityksiä niihin. ”Kesän varjoissa” kerronta
on kuin unta, mutta ei yksityistä unta, vaan kaikille ymmärrettävää.
Romaani alkaa lapsuudesta. Surrealistithan ihannoivat lapsuutta, jolloin ihmisen
mielikuvitus on vielä puhdas. Lapsuudessa koettu ihmeellisyys unohtuu helposti aikuisen
maailmasta. Breton toteaa, että lapsuudessa ” kaikki kuitenkin
auttoi minua omistamaan itseni täydellisesti”. Aikuisena tällaisen
persoonallisen ykseyden tilan, joka auttaa ihmistä kuulumaan itselleen, voi
saavuttaa vain harjoittamalla runoutta käytännössä. (Kaitaro 2001, 41.)
Muistoja käsitellään nykyhetkestä käsin runollisesti, odottamattomalla
tavalla. Muistot ovat ikään kuin hahmoja ja varjoja, joita käsitellään
runouden avulla, ne luodaan uudestaan.
Romaani paneepohtimaan havainnon ja muiston suhdetta.
Mikä määrää sen, mitä havaitsen?
Carpelanin romaanissa sota on etäällä, ikään kuin hahmona, varjona kaiken
yllä. Tästä herää kysymys, pakottavatko vaikeat tilanteet havaitsemaan tilannetta
ikään kuin havaintona havainnosta? Romaanissa tilanteet nähdään
ikään kuin ulkopuolelta, jolloin nykyhetki nähdä tavallaan
muistona. Bretonin mukaan se mitä havaitsemme, ja mitä outoja tai yllättäviä
asioita kohtaamme, määräytyykin ihmisen sisältä käsin. Sen mukaan arkielämässä kohdatut asiat ovat merkitsellisiä samalla tavoin kuin unissa esiintyvät symbolit. (Kaitaro 2001, 46.)
Linnut, valo ja varjo ovat romaanissa toistuvia symboleita.
Carpelanin romaani antaa aihetta miettiä konkreettisesti valon
osuutta muistoissa. Valo
toimii symbolina mielialoille, ja monet
muistot liittyvät nimenomaan valon käyttäytymiseen, valo
vaikuttaa ratkaisevasti tunnelmiin, ja tietenkin myös esineiden muotoon, ja ihmisten kasvoihin
jne. Tämä tulee tietysti valokuvauksessa hyvin esiin. Toisaalta tuntemamme ihmisetkin ovat tavallaan omien muistojemme rakennelmia. Sonja toteaa: ” Kun istuimme Rantalan ruokapöydässä, silloin kun äiti vielä
eli, olivat läsnä myös ne jotka olivat poissa, en osaa sen paremmin
selittää. Jotenkin niin, että lapsena seurustelee tulevien muistojensa
kanssa”.( Carpelan 2005, 105.)
Muistot myöskin pysyvät piilossa, varjoissa, hahmoina. Carpelankin jättää
salaisuuksia. Hän nimenomaan jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa, ja
aiheuttaa monimutkaisia tunnereaktioita lukijassa. (Kaitaro 2001, 43)
”Jos kuuntelen, voin yöllä kuulla ääniä, puhetta – hauraita, vapisevia ääniä,
tai mahtavia niin kuin vanhat patjat. Ne ovat vainajien ääniä. Joskus
kuiskeen joukosta kuuluu kimeä tytönääni, terävä kuin nukkeen pistetty
neula. Jos seison ihan hiljaa yläkerran salin ovella, tunnen ilmavirran
jonka aiheuttaa joku joka vilahtaa ohitseni tai lävitseni. Silloin minun
silmäni muuttuvat”.( Carpelan 2005, 134.)
Yllättävä kielikuva ”mahtavia kuin vanhat patjat” tekee oudon vaikutelman. Surrealismin
mukaan runokuvan vaikutus piilee siinä, kuinka etäällä verrattavat asiat
ovat toisistaan. Toisaalta niiden välillä on kuitenkin oltava
jokin suhde, jokin piilossa oleva samankaltaisuus, jonka kautta runokuvat
tulee voimakkaaksi ja ymmärrettäväksi. (Kaitaro 2001, 47-48.) Muistojen
rakentuminen ei palaudu järkeen. Voimme yrittää vaikuttaa siihen, mitä
muistamme, mutta mieli toimii kuitenkin oman mielensä mukaan. Voimme muistaa
satunnaisia asioita, joista lopulta tulee merkityksellisiä. Romaanissa
todetaan, miten juuri pienet tapahtumat jäävät muistoihimme. ”Me unohdamme
tärkeän mutta muistamme merkityksettömät seikat, sanoo Marina. Ehkeivät ne
olleetkaan merkityksettömiä?” ( Carpelan 2005, 179).
Minuuden outous
Muistot muodostavat minuuden, siksi on kiinnostavaa pohtia, mikä vaikuttaa
muiston muodostumiseen, edeltävät muistotko? Muistot ovat jokaisen ihmisen
omaa, yksin minun, minun havaitsemiani ja värittämiäni. ”Todellisuus
näyttäytyy aina subjektiivisten merkitysten värittäminä. Näitä merkityksiä
ei kuitenkaan useinkaan anna tietoinen minämme, vaan subjekti, joka
näyttäytyy tietoiselle minälle tuntemattomana, ”toisena” – samana, joka on
vastuussa unistamme” .( Kaitaro 2001, 70.) Kukaan muu ei näe tätä
todellisuutta samoin, eikä mielikuvitustamme pysty kukaan toinen konkretisoimaan.
Emme ehkä edes itse. Tietoinen minämmekin voi olla ymmällään siitä, miksi
me havaitsemme sitä, mitä havaitsemme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että
jokin alitajunta ohjailisi meitä.
Jonas elää omassa tavallaan kokonaan järjen ulottumattomissa. Hänen
muistoihinsa ei saa otetta. Hän havaitsee jotakin, mitä on luonnossa itsessään
. ”Puita…Tuolla on puita. Se on totta”, hän lausahtaa, eikä häneen saa muuta kontaktia. Havaitseminen pysyy sellaisenaan. Sonja
esittää mielenkiintoisen ajatuksen siitä, miten vanhuudessa jotakin voi pysyä
” todellisena”, nimittäin omat piintyneet fantasiat. ” Kaikkein arkisimmat
asiat ovat muistamisen arvoisia. Että ovi avautui, että ulkopuolinen
maailma oli yhtäkkiä suunnattoman kaunis, ainutlaatuisen ihana, ja että sen
joutuu jättämään, ja aina liian aikaisin. Silloin kannattaa pitäytyä
jossakin konkreettisessa, täsmällisessä, niin kuin esimerkiksi unessa. Tai
fantasiassa. Täsmällisiä rituaaleja, halusi sitä tai ei”. ( Carpelan 2005,
143.)
Mattias etsii olemassaolon totuutta tavalla, josta pakostikin varjoista tulee mieleen Platonin luolavertaus. Itse todellisuus on muualla, mutta luulemme varjoja todellisuudeksi. Voimme
luulla näin myös itsestämme. Carpelan puhuu paljon peilikuvasta ja
varjosta. Niissä on jotakin perustavanlaatuisesti samaa. Hän käyttää
Raamatusta poimittua lainausta. ” Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta,
kuin arvoitusta – Kun tulee se päivä, jolloin näen itseni täysin ja
kokonaan, silloin petoksilla ei ole enää valtaa minuun. Mutta milloin se
hetki on?” ( Carpelan 2005, 170.) Kirjan lopussa Mattias toteaakin ” Emmin
odotan, olen itsekin huone, vieras kaupunki”. ( Carpelan 2005, 200.)
Lopulta romaanissa myönnetään, että aina jotakin jää piiloon, selvittämättömäksi.
Juuri tämä yhdistää tarinan surrealistiseen viitekehykseen. Surrealistinen
kokemus on maailman kokemista absurdina ja vieraannuttavana, selkeydestä huolimatta. Carpelan
tuntuukin sanovan, että viimeistään vanhuudessa surrealismi tunkee
elämäämme.
Emme enää hallitse muistojamme, emmekä todellisuutta. ” Jotakin outoa
tapahtuu kun ihminen vanhenee eikö sinustakin? Jotakin järjenvastaista,
osin pelottavaakin, mutta samalla melkein kaivattua”. ( Carpelan 2005,
85.)
Ei-täälläolo
Romaania leimaa yleisesti outouden tunne, jonkinlainen ei-täälläolo.
Selittämättömän kunnioitus on läsnä. Jonaksen arki on elää
mielikuvituksessa. Hän on luonnostaan logiikan ja järjen tuolla puolen. (
Kaitaro 2001, 150.) Vierauden ja samalla tuttuuden tunne sekoittuvat
keskenään. Koko elämä perustuu tälle selittämättömälle sanattomalle
tunteelle. Surrealismi korostaa tuntemattoman merkitystä tunnetun
kustannuksella. Taideteoksessa ei ole ensisijaisesti tärkeää, että se
havaitaan järjellä, vaan teoksessa on nimenomaisesti tärkeintä välitön vetovoima
. (Kaitaro 2001, 139.) Teosta ei tulekaan yrittää ymmärtää täydellisesti
ja analysoiden, kun järki kuitenkin jää toiseksi, jää Bretonin mukaan tilaa
emotionaaliselle reaktiolle. Breton myöskin vertaa, aivan kuin Carpelanin
lempisymboleiden kunniaksi, yötä päivään sen synnyttäjänä. Jos kaikki varjot
katoaisivat valon tieltä, emme voisi enää erottaa tasaisessa valokentässä
mitään yksityiskohtia. Varjot ovat siis
tavallaan valon edellytys ja mahdollistaja.( Kaitaro 2001, 140.)
Surrealismin tavoitteena on uudistaa maailmaa, tuoda siihen uusia merkityksiä,
ja jopa uusia tunteita. Carpelanin romaanissa moni unenomainen, yllättävä, jopa
kauhua herättävä kielikuva antaa sodan hirvittäville kokemuksille muodon.
On hyvä, että selittämättömälle jätetään tilaa. Muistoille, jotka ovat jääneet käsittämättömäksi annettaan varjo ja hahmo, mutta niiden ei tarvitse tulla valoon.
Valossa oleskelee kaikki kauneus. Toisaalta romaani saa pohtimaan, kuinka
surrealistiselta voi tuntua sota keskellä kauneinta kesää. Varjot ovat
läsnä, usein huomaamatta. Toisaalta varjolle on antauduttava, ihmisen minuuskin
jää aina joltakin osin varjoon. Välillä valo, ja linnut kuvaavat nopeita
muistoja, ja elämää, joka kohta on jo poissa.
Talo, jonne Mattias palaa, on kuin vuori, sellainen vuori, jonka huipulta hän näkee
ykseyden ja kokonaisuuden. Mattias myöntää itsensä löytämisen
mahdottomuuden ja samalla löytää itsensä, itsensä ulkopuolelta
. Itsen löytämisestä ulkopuolelta, esimerkiksi esineistä, ei sisältä, puhtaasti
subjektiivisesta, on surrealismiin liittyvä ajatus. Itseys löytyy surrealismin mukaan jostain subjektiuden ja objektiuden rajapinnalta. (Kaitaro 2001, 175.) ” Minä olen
pienempi kuin kätevään sopiva kivi, aivan yksin, kuin peilikuva, josta en
saa otetta. En ole täällä. Suljen sisääni kaiken minkä näen”. ( Carpelan
2005, 102.)
Kirjoittaja opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopistossa
Lähteet:
Bo Carpelan (2005) : Kesän varjot, Otava.
Timo Kaitaro (2001) : Runous, raivo, rakkaus. Johdatus surrealismiin, Gaudemaus.