8.11.2005 Matti Riihimäki
Bo Carpelanin uusin romaani “Kesän varjot” on monitasoinen kuvaus lapsen, vanhuksen ja suvun arkitodellisuudesta sekä minuuden etsimisestä. Tai kuten kirjailija itse asian toteaa: “Voi kyllä kysyä, onko se romaani. Tavallaan se on, kokonaissuunnitelmastaan huolimatta, sikermä kuvia tai proosarunoja, jotka liittyvät toisiinsa” (Vuori 2005, 24).
Kirjailijana ja runoilijana Carpelan on löytänyt teoksissaan surrealismille tyypillisen tavan synnyttää jotakin ennen näkemätöntä ja ihmeellistä yhdistelemällä uusin tavoin
sanoja ja hyödyntämällä metaforien tarjoamia mahdollisuuksia. Ajatus kielen alkemiasta olikin yksi surrealismin keskeisistä lähtökohdista (Kaitaro 2001, 112). Surrealismin eli ylirealismin tavoitteena on saada kontakti todellisuuteen, nähdä ja esittää todellisuus niin, ettei se vaikuta uudelleen esittämiseltä (Kaitaro 2001, 180). Teoksessa “Kesän varjot” Carpelan hyödyntää taitavasti surrealismin yleisiä teemoja, kuten runokuvan teoriaa, satunnaista sekä taiteilijan tietoisten aikomusten häivyttämistä todellisuuden kohtaamisessa (vrt. Kaitaro 2001, 92).
Kirjan kannen sisälehdellä, ikään kuin johdantona lukijan matkaan kirjailija toteaa: “Olen pyrkinyt kuin pianonvirittäjä kuuntelemaan talon sisäisiä ääniä ja välittämään ne niin selvästi kuin mahdollista kahden kesän valon ja varjojen maisemissa, missä – toivottavasti – myös ei-sanotulla on tärkeä osuutensa.” Kuvaus käy hyvin yksiin Andre Bretonin ajatuksen kanssa runoilijoista kuuntelijoina. He ovat kuunnelleet “olemisen hämärissä kulisseissa” kaikuvaa epäselvää puhetta, josta he eivät ymmärtäneet sen enempää kuin me, kun luemme heidän tekstejään ensimmäisen kerran (Kaitaro 2001, 129).
Surrealismi pyrki vapauttamaan ihmisen mielikuvituksen kapea-alaiseksi muuttuneen modernin järjen kahleista (Kaitaro 2001, 108). Loogis-rationaalisessa ajattelussa ihminen tarkastelee maailmaa sellaisena kuin se olisi ilman hänen katsettaan. Breton ilmaisee asian toteamalla, että etsiessään näin vastauksia kysymyksiin “Mistä tulen?” “Miksi olen?” “Minne menen?” ihminen kätkee itsensä. (Kaitaro 2001, 133).
Voidakseen vastata näihin kysymyksiin runoilijan tehtävänä on palauttaa kunniaan analoginen ajattelu sekä samalla kaventaa loogis-rationaalisen ajattelun synnyttämää kuilua ihmisen ja maailman välillä. Carpelan toimiikin Bergmarkin suvun äänenä, loogis-rationaalisen ja analogisen eli subjektiivisen yhdistäjänä, kaikille yhteisen, kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden muokkaaman omaisuuden vastaanottajana ja välittäjänä (vrt. Kaitaro 2001, 36, 51-52).
Surrealismissa vastaus kysymykseen “Kuka minä olen?” löytyy subjektiivisen ja objektiivisen hämärältä rajapinnalta (Kaitaro 2001, 176). Subjektiivisuuden paljastavat merkit löytyvät siis subjektin ulkopuolelta (sur)reaalisesta. Surrealismiin liittyykin olennaisesti ajatus itsensä löytämisestä itsensä ulkopuolelta, esineistä – ei sisältä, puhtaasti subjektiivisesta. Surrealistisen halun kohde ei ole mielessä representoituna ennen kuin se konkretisoituu jossakin objektissa, subjektin ja objektin kohdatessa (Kaitaro 2001, 175). Kesän varjot voidaan nähdä Mattiaksen pakonomaisessa halussa tähän kohtaamiseen. Oman minuuden selvittäminen edellyttää Bergin, hänen lapsuuden kotinsa ja siellä asuvien henkilöiden ja muistojen kohtaamista. Kirjassa lapsi ja vanhus pyrkivät hahmottamaan todellisuutta ja omaa itseään muistojen ja nykyhetken, unien ja valvetodellisuuden sekä kodin ja sodan muodostamassa viitekehyksessä.
Sodan läsnäolo
Surrealismi syntyi Pariisissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen (Kaitaro 2001, 9) järkytyksestä, jolla sota ravisteli sen varjossa aikuisiän saavuttanutta sukupolvea sekä vastenmielisyydestä sotaa puolustavaa nationalistista propagandaa kohtaan (Kaitaro 2001, 14). Sodan kauhujen synnyttämä surrealismi tarjoaa hyvän viitekehyksen myös kotirintaman tuntojen ja elämän -sodan vastaiseen kuvaamiseen. Sodan mukanaan tuoma epävarmuus ja pelot ovat osa Bergin ja siellä neljäkymmentäluvulla asuneiden ihmisten todellisuutta. Sodan läsnäolo oli rakkauden lisäksi ehkä tärkein vaikuttaja siihen, miten nuori Mattias ja hänen ystävänsä maailman kokivat.
Surrealismi pyrkii monin eri menetelmin – joihin kuului unien kirjaamista, objektiivisen sattuman hyväksikäyttöä, automaattikirjoitusta, frottage’a sekä hullua rakkautta tuottamaan subjektista riippumattomia, satunnaisia, ennakoimattomia tapahtumia (Kaitaro 2001, 65, 131). “Kesän varjoissa” sota toimii osaltaan tällaisena hallitsemattomana läsnäolijana.
Sota oli tulossa ja läsnä, unissa ja muistoissa. Sota oli äänenä radiossa. Etäisyydessä kumuna, kaupungissa ujeltavina hälytyssireeneinä. Aikuistein puheissa ja heidän käytöksessään. “Kun aikuiset palaavat kaupungista, he kulkevat vaiti, täynnä sotiaan ja vainajiaan. He ovat vaiti tai puhuvat kiihkeästi, niin kuin meitä ei olisikaan. Tai sitten sulkevat meidät niin kuumaan syleilyyn että me yritämme kiemurrella irti.”(Carpelan 2005, 90).
Pelottavinta ja vaikuttavinta oli sodan mukaan tuoma kuolema. Teoksen päähenkilön, 8-vuotiaan Mattiaksen elämän yksi koskettavimpia hetkiä oli vanhan miehen, karjalaisevakon kuolema alakerran salissa (vrt. Carpelan 2005, 65, 67, 68). Kotirintamalle sota oli lippuja puolitangossa, tuttuja ja tuntemattomia kuolleita. Huutoja unessa. Kellojensoittoja. Itkijöille töitä. “Veturi vierii ohitse ja kiskoo ähisten ja puhisten perässään avoimia tavaravaunuja. Niissä on pinoittain uusia ruumisarkkuja, jotka puretaan asemalle (Carpelan 2005, 25). Mustiin pukeutuneita ihmisiä rykelminä. Hevosia, kärryjä ja päällekkäin pinottuja arkkuja: uusia, tuoreesta puusta. (Carpelan 2005, 29). Sankarihaudat makaavat Bergmarkien sukuhautojen vieressä (Carpelan 2005, 25). Hautausmaan kiviaita pitää vainajat paikoillaan, etteivät ne virtaa kohti asemaa” (Carpelan 2005, 31).
Surrealistinen runokuva minuuden löytämisen välineenä
“Hyvän runonkin pitää olla, jos ei talo, niin ainakin huone, jossa voi viihtyä, ja joka on riittävän avoin, mutta pysyy koossa ” (Vuori 2005, 24) kirjailija itse toteaa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Berg-nimiseen sukutaloon, jonka esikuvana on Bo Carpelanin isoisän isän 1860-luvulla rakentama ja 1960-luvulla purettu, Maskussa ollut Ohensaaren kartano (Vuori 2005, 23). “Tunnen talon, tunnen sen 20-huonetta. Vietin siellä 30-luvun kesiä. Axel (romaanin Axel päähenkilö) liikkui tässä kartanossa. Muistikuvani ovat terävät” (Lindstedt, 2005, 40), kirjailija kertoo. Carpelanin henkilökohtaiset muistikuvat 1930-luvun kesistä piirtyvät fiktiivisten henkilöiden kautta kesään 1944 ja romaanin minäkertojan paluuseen Bergin kartanoon kesällä 1999. Kirjassa Berg tarjoaa rajapinnan objektiivisen ja subjektiivisen maailman kohtaamiselle.
Bo Carpelan käyttää mestarillisella tavalla surrealistista runokuvaa hyväkseen henkilöiden minuuden etsimisessä. Surrealismi pyrkii persoonan eheyttämiseen (Kaitaro 2001, 52) ja runous näyttäytyy Bretonille tärkeimpänä välineenä, joka auttaa ihmistä kuulumaan itselleen ja sen myötä muodostamaan jonkinlaisen persoonallisen ykseyden (Kaitaro 2001, 41).
“Puu on varmaan yhtä vanha kuin sinun isoisäsi. Runkohan on vääntynyt ja jänteinen, ihan kuin maasta työntyvä käsivarsi “(Carpelan 2005, 107). Surrealistinen runous perustuu epätavallisten kielikuvien ja sanayhdistelmien systemaattiseen käyttöön (Kaitaro 2001, 119). Breton määritteli Surrealistisessa manifestissa kaksi ehtoa surrealistiselle runokuvalle: yhdistettävien realiteettien täytyy olla toisilleen vieraita ja kuvassa yhdistyvien realiteettien suhteen täytyy olla oikea tai osuva (Kaitaro 2001, 127). “On hiljaista, kuuluu vain jokunen yksittäinen linnunääni jostakin kaukaa. Ne avartavat maisemaa ja sielua “(Carpelan 2005, 120).
Carpelan toteuttaa surrealistisen runokuvan teoriaa taianomaisella tavalla korostaessaan ympäröivän todellisuuden henkilökohtaista, kontekstiin sidottua tulkintaa. ” Kesäkuun lempeä huntu liehuu tuoksuvien männynrunkojen välissä ja kohoaa kohti taivasta. Pihkan ja kaarnan lämpöön sekoittuvat viileät varjot, jotka liikkuvat kuin kädet hoitokodin seinillä. Kaikkialla sama hiljaisuus. Minussakin.” (Carpelan 2005, 34)
“Maisema lähtee ähkäisten liikkeelle, lisää nykäyksittäin vauhtia “(Carpelan 2005, 29). Runokuva on kuin löytö, jonka tavoitteena on tuottaa mielihyvää ja toteuttaa toive täysin ennakoimattomalla tavalla olemalla samalla sekä osuva että yllättävä. Tällaisen löydön synnyttämä mielihyvä on suoraan verrannollinen toivotun kohteen ja löydetyn välisen eroon (Kaitaro 2001, 77). “On niin hiljaista, että kaikki esineet – maljakko, lääkepurkit, kirjahylly, sängyn päädyllä riippuva huopa, ikkuna, joka silloin tällöin tempoilee tuulessa ja panee verhot hieman pullistumaan – tuntuvat kuuntelevan Sonjan hengitystä “(Carpelan 2005, 133).
“Aika, liikkumaton aika on muuttunut huoneiksi, ja ihmiset, ihmiset ovat vanhentuneet ja haalistuneet, niin kuin puu haalistuu ja hioutuu tuulen ja aaltojen voimasta. Olen etsinyt sovitusta ja löytänyt ajallisen etäisyyden. Se tekee minusta vieraan” (Carpelan 2005, 117).
Surrealistinen runokuva pyrkii sekoittamaan tutut identiteetit ja sulauttamaan asioita toisiinsa (Kaitaro 2001, 161). Carpelanilla aika, talo ja Bergmarkin suku sulautuvat toisiinsa tavalla, jonka kohtaaminen on Mattiakselle välttämätöntä voidakseen päästä eteenpäin.
Mielikuvitus todellisuuden jäsentäjänä
“Lapset saattoivat kuulla mitä linnut sanoivat. Aikuiset olivat menettäneet kosketuksen luonnonvoimiin. Lapset ja vanhukset elivät niiden kanssa ja kuuntelivat ääniä, jotka puhuivat Bergissä, ääniä jotka myös hullut, vapaat sielut ja oikein yksinäiset ihmiset saattoivat kuulla” (Carpelan 2005, 76). Kesän varjot on kuvaus lapsuudesta ja vanhuudesta tai oikeastaan siitä rikkaudesta, joka syntyy lapsuuden ajan rajattoman mielikuvituksen vapaudesta ja siihen paluusta.
Mielikuvituksen rikkauden sisällyttäminen myös kirjan kieleen on ollut yksi Carpelanin tavoitteista: “Kieleen pitäisi saada lapsen mielikuvituksen kaltaista hohtoa, jotakin kesytöntä ja sellaista, mitä ei voi heti ensi lukemalta ymmärtää. Lapsi voi lentää ja olla samaan aikaan tukevasti maankamaralla. Todellisuus, unet ja unelmat limittyvät niin, että alkaa huimata, mitä tapahtuu?” (Vuori 2005, 25).
Surrealismin manifestissa Breton kuvaa, kuinka ihmisen usko elämään, “siihen mikä elämässä on haurainta”, lopulta katoaa. Tämän tapahduttua ihmiselle ei jää muuta mahdollisuutta kuin kääntyä kohti lapsuutta. Lapsuudessa ihmisen mielikuvitus saa vielä toimia vapaasti. “Mieli, joka uppoutuu surrealismiin, elää uudelleen innostuneen parhaan osan lapsuuttaan”(Kaitaro 2001, 40). Tätä näkökulmaa tukien Bo Carpelan siteeraa yhtä suosikkikirjailijoistaan: “Puolalainen Bruno Schultz kirjoitti todellisen henkisen kypsyyden olevan sitä, ettei hylkää lapsuuttaan niin kuin vanha hattu hylätään, vaan liittää sen osaksi myöhempää elämäänsä” (Vuori 2005, 25).
Kirjassa on lukuisia kuvauksia siitä, miten lapset näkevät sellaista mitä aikuiset eivät näe (esim. Carpelan 2005, 10, 24, 77, 88, 89). Merkittävin ero lasten ja aikuisten mielikuvituksessa ja todellisuudessa tuntuu olevan se, että lapset elävät tätä hetkeä ja tulevaisuutta, kun aikuiset elävät tätä hetkeä ja menneisyyttä. Niin kuin Kesän varjojen Sonja asian vanhoina päivinään kiteyttää … Jotenkin niin että lapsena seurustelee tulevien muistojen kanssa.(Carpelan 2005, 105).
Realismin ja todellisuuden mahdoton yhtälö
“Sinä et siis pyri mihinkään realismiin, minä sanon. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt. Onko sellaista olemassakaan, Marina sanoo. Peilikuva, ilmaisun köyhyys, ei mitään muuttamista – onko sellaista taiteessa? Me valitsemme, karsimme, kävelemme nuoralla, rakennamme, uneksimme, yritämme ilmaista, kaadumme jatkuvasti. Luulemme löytäneemme totuuden, mutta ei totuus ole kenenkään omaisuutta. Siksi minä pidän huoneista, etäisyydestä, ja niiden vastakohdasta: kasvoista. Lasten tai vanhempien kasvoista, koskemattomista tai aivan lopullisista. Heillä on jokaisella oma maailmansa, he ovat. “(Carpelan 2005, 178).
Bretonin tavoin Bo Carpelan etsii surreaalista arkitodellisuudesta eikä sen kopiosta. Hän suhtautuu kielteisesti perinteiseen realismiin. “Oli tehtävä oikeutta, kerrottava ihmisistä, joiden kuva sodasta oli lapsen korvin kuultu kuva. Realistinen kuva. Onko realismia edes olemassa?” (Lindstedt, 2005, 40). “Joskus ajattelen onko täydellistä realismia taiteessa edes olemassa? Eikö jokainen taiteilija aina jätä jotakin kertomatta, valitsee yhden ja rajaa toisen pois?” (Vuori 2005, 25), Carpelan kommentoi. Surrealismissa ja Carpelan tulkinnassa realismi on totuuden ja todellisuuden synonyymi, jonka toteutumiselle ei taas ole olemassa mitään yhtä totuutta.
“Mitä sinä kirjoitat? Sen mitä näen, minä sanon. Kuvia. Jos kuvista tulee epäselviä, hylkään ne. Niin kuin Marina, Gerd sanoo. Marinalla on tapana sanoa, että valokuvassa on oltava enemmän kuin siinä näkyy. Eikä sama päde myös musiikkiin? Ilman muuta, minä sanon. Pitäisi kai päteä melkein kaikkeen, mitä kokee ja tuntee. Peilikuva ei riitä. Kyse on jostakin uudesta, jonka on onnistunut synnyttämään, omanlaisestaan todellisuudesta, jonka on luonut” (Carpelan 2005, 158). Surrealistien tavoin Carpelan siis jakaa ajatuksen siitä, että objektiivinen todellisuus on tulkinnanvaraista ja subjektiivisen läpäisemää (vrt. Kaitaro 2001, 79).
Carpelanin teos vaikuttaa kerronnaltaan hyvin samantyyppiseltä kuin Andre Bretonin Nadja.
Samalla tavalla kuin Nadjan – myös Kesän varjojen – vaikuttavuus perustuu osittain siihen, miten siinä yhdistyvät yhtäältä vilaukset arkitodellisuuden rutiinin katkaisevista, ainutkertaisista ja toivoa ylläpitävistä tapahtumista sekä toisaalta elämän julmuus ja tragiikka. (Kaitaro 2001, 68). Niiden kiehtovuus perustuu kirjoittajien kykyyn saada sattumalta kohdatun ihmisen kanssa harrastettu päämäärätön vaikuttamaan merkitykselliseltä nimenomaan itsessään, ilman, että sille annettaisiin mitään sen itsensä ulkopuolisia merkityksiä tai tavoitteita.
Sekä Breton että Carpelan kuvaavat tapahtumia objektiivisesti ja kieltäytyvät antamasta oudoimmillekaan yhteensattumille selityksiä: tapahtuneen toteaminen on kaikki, mitä he katsovat voivansa tehdä (vrt. Kaitaro 2001, 68-69). Juuri tällaisista ainutkertaisista satunnaisista ilmestyksistä ja kohtaamisista molemmat etsivät vastausta teostensa sisältämään kysymykseen “Kuka minä olen” (vrt. Kaitaro 2001, 69). Mitä minä tiedän elämästä, kuudenkymmenenkolmen vuoden jälkeen? Mitä minä tiedän siitä, kuka minä sisimmässäni olen? Ellen ole minä, kuka olen? Sekö, joka olen uneksinut olevani? Ja edelleenkin uneksin? Ehkä Nan tietää? Ehkä olen sokea sille, mikä on minua lähellä? Sille mikä ei ole peilikuva vaan elämä, käsin kosketeltava, kouriintuntuva, minun oma, sisin elämäni. (Carpelan 2005, 170).
Entä jos se mitä on olemassa, onkin yksikertaisempaa mitä luulemmekaan? Helpompaa omaksua, jos emme aina etsisi päämäärää ja tarkoitusta? Jos vain kunnioittaisimme enemmän kaikkea selittämätöntä? (Carpelan 2005, 83). Kesän varjot ikään kuin jatkaa Bretonin Nadjan ja L’amour fou -teosten tematiikkaa. Romaani ottaa pohdittavaksi surrealistien itselleen asettaman kysymyksen: missä määrin elämän tärkein kohtaaminen vaikuttaa satunnaiselta tai välttämättömältä (vrt. Kaitaro 2001, 76)?
Unen ja todellisuuden, kuvitellun ja eletyn yhteensovittaminen
Tarinan unenomainen kerronta muistuttaa Bretonin “Les vases communicants” -teoksen toista osaa, jossa hän analysoi oman elämänsä tapahtumia aivan kuin ne olisivat unia. Teoksessa Breton pyrkii osoittamaan, että Freudin kuvaama tiivistyminen – jossa ilmisisällön yksittäiselle elementille löytyy unien tulkinnassa useita laajojakin vastineita – pätee myös arkielämämme kokemuksiin. Arkielämässäkin ihmisillä ja objekteilla on tapana edustaa ja korvata toisiaan (Kaitaro 2001, 73-74).
“Katson taivaalle. kauas, kauas. Etäältä lähestyy kallionlohkare. Se huomaa minut kivisilmillään, sillä on kasvot, Jonaksen kasvot “(Carpelan 2005, 62). Tätä taustaa vasten myös sukutila, Berg voidaan nähdä tiivistymänä.
“Oletko varma, ettei se ole unta? Minä kysyin. Oletko sinä varma, ettei se ole todellisinta todellisuutta? Hän vastaa” (Carpelan 2005, 73). Surrealismin tradition mukaisesti valvetodellisuuden ja unen vastakkainasettelu on monessa suhteessa kyseenalainen. Uni muokkaa valvetodellisuutta ja päinvastoin (Kaitaro 2001, 73). Surrealismin manifestissa Breton esittää abstraktin ohjelmajulistuksen toteamalla, että “tulevaisuudessa nämä kaksi tilaa, uni ja todellisuus, jotka näköjään ovat niin vastakkaisia, yhdistyvät toisiinsa ja muodostavat uuden absoluuttisen realiteetin, surrealiteetin” (Kaitaro 2001, 46). Unen ja todellisuuden, kuvitellun ja eletyn yhteensovittamisen ihanne rinnastuu surrealistien tavoitteeseen yhdistää taide ja elämä (Kaitaro 2001, 75-76).
Hämmentävä, runollinen romaani
Surrealistisen runouskäsitteen yksi keskeinen teema on runous kirjallisuuden rajat ylittävänä ilmiönä. Surrealisti Tristan Tzaran irrotti runouden käsitteen kirjallisista muodoista ja teki mahdolliseksi väitteen, että runoksi kirjoitettu teksti voi olla vähemmän runollinen kuin proosan muotoon kirjoitettu teksti, maalaus tai jopa kirpputorilta löydetty esine (Kaitaro 2001, 59). “Kesän varjot” toimii tästä hyvänä esimerkkinä, tosin Carpelanille on jo lähtökohtaisesti vaikea tehdä eroa runouden ja proosan välille. “Tästä runollisesta tyylistä en kyllä pääse koskaan. En voi vetää tarkkaa rajaa runon ja proosan välille” (Vuori 2005, 24), kirjailija itse toteaa.
Kesän varjot muuttaa surrealismille uskollisesti negatiiviset ja ahdistavat kokemukset taiteeksi, pyrkien tekemään epäloogisen käsitettäväksi mielikuvituksen avulla ja ylläpitämään toivoa. Kaikki tämä tapahtuu kielen rikkauden kautta. Monista selkeästi surrealismiin viittaavista näkökulmistaan huolimatta kirjailija ei antamissaan haastatteluissa viitannut missään vaiheessa teoksen surrealistisiin elementteihin. Surrealismi ei olekaan itsetarkoitus, eikä se pyri ensisijaisesta vakuuttamaan filosofisilla argumenteilla, se perustuu ennen kaikkea voimakkaaseen haltioitumisen tunteeseen, jonka surrealistiset teokset tai kokemukset saavat aikaan. (Kaitaro 2001, 11).
Hyvän taideteoksen tavoin “Kesän varjot” tarjoaa mahdollisuuden hyvin vaihteleviin tulkintoihin. Odotuksentäytteisen tunnetilan syntyminen ja ulkonaisten tapahtumien niukkuus antaa tilaa lukijan omille mielleyhtymille. Merkitysten “tuhlaus” tai “loputon runsaus”, arkielämän spontaani kohtaaminen ja välitön runous luovat puitteet hämmentävälle lukukokemukselle.
Kirjoittaja, joka opiskelee Helsingin avoimessa yliopistossa, on paitsi osastopäällikkö, myös paimen, kävelijä, näkijä ja kokija
Lähteet:
Carpelan, Bo. 2005: Kesän varjot. Otava
Kaitaro, Timo. 2001: Runous, raivo, rakkaus. Johdatus surrealismiin. Gaudeamus
Lindstedt, Risto. 2005: Suljettu aika, avoimet ovet. Suomen Kuvalehti, 35/2005, 2.9.2005 s. 38-41
Vuori, Suna. 2005: Hetkien etsijä. Anna, 15.9.2005 s. 22-25