24.10.2005 Olli Mäkelä
Manderlay on elokuvantekijä Lars von Trierin kolmiosaisen Amerikka-aiheisen elokuvasarjan toinen osa, joka jatkuu suoraan siitä, mihin sarjan esikoinen Dogville (2002) jäi.
Isänsä ja tämän gangsterijoukkion kanssa matkaava päähenkilö Crace pysähtyy sattumalta Alabaman puuvillamailla sijaitsevalle Manderlayn plantaasitilalle, ja huomaa kauhukseen tilalla pidettävän orjatyövoimaa vielä seitsemänkymmentä vuotta orjuuden kieltämisen jälkeen. Kun tilan omistava vanha rouva kuolee, päättää voimakastahtoinen Crace jäädä tilalle isänsä jättämän gangsterijoukon turvaamana ja opastaa hämmentyneet orjat itsevastuulliseen vapauteen.
Kerronnan keinot ja puitteet von Trier on jättänyt ennalleen. Taas ollaan tyhjässä studiossa lähes ilman lavasteita, ja kameraa kuljetetaan välillä käsivaraisesti, välillä yllättäviä kuvakulmia mukaillen, esimerkiksi suoraan ylhäältä päin. Tarinaa kommentoi jälleen John Hurtin kaikkitietävä kertojan ääni, ja elokuva on jaettu tuttuun tapaan kappaleisiin, mikä saa sen brectiläisesti katkeamaan. Sen sijaan Cracea ja hänen isäänsä esittävät näyttelijät ovat vaihtuneet Nicole Kidmanista Bryce Dallas Howardiin ja James Caanista Willem Dafoeen, mikä tekee Manderlaysta itsenäisemmän – hyvässä ja pahassa.
Manderlay on monitasoinen moraalifilosofinen elokuvaessee, joka käsittelee ihmisten suhteita toisiinsa vapaudesta, rodusta, demokratiasta, valvonnasta ja rankaisemisesta nousevilla kuvilla. Se on juuri sellainen herkullisen sotkuinen vyyhti, josta jokainen löytää jonkinlaisen itselleen läheisen ongelman. Orjien rakentaessa kuvaa itsestään ja toisistaan vapaina kansalaisina yksi kompastuminen johtaa toiseen, ja alituinen kaatumisen pelko nostaa esille polttavia kysymyksiä. Onko moraali konventionaalista vai universaalia? Entä tuleeko sen olla normatiivista vai voiko se syntyä ainoastaan toisen välittömästä velvoittavuudesta? Entä onko oikein vapauttaa ihminen vasten tahtoaan?
Jo alusta on selvää, että Cracen ponnistelut oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi ovat tuhoon tuomitut, ja jännitettäväksi jääkin ainoastaan se, kuinka hirvittäväksi tapahtumat tarinan varrella lopulta kehittyvät. Toinen toistaan seuraavien vastoinkäymisten päätteeksi katsoja löytää itsensä pakenemassa Cracen rinnalla painajaismaisia tapahtumia, jotka ovat mielessä enää päättömänä myllerryksenä.
Riisuttua kerronnan muotoa käyttäen von Trier tuo Manderlayn tematiikan taidokkaasti käsitteellisen pohdinnan tasolle. Henkilöhahmot ja heidän suhteensa ovat niin universaaleja kuin ne vain elokuvassa voivat olla, ja kohtaus toisensa jälkeen katsoja joutuu etsimään perusteluita näkemälleen. Toisaalta pohdintaa hämmentää von Trierin tarkoituksellinen yksisilmäisyys ja tapa, jolla hän julkisuudessa parjaa Yhdysvaltoja suostumatta edes vierailemaan maassa.
Manderlay on siis myös von Trierin poliittinen kannanotto, niin mahdotonta sitä on olla näkemättä suhteessa Irakin sotaan ja Yhdysvaltojen ajamaan pakkodemokratisointiin. Kritiikistä voi kuitenkin olla montaa mieltä, sillä eihän muutoksen ylivoimainenkaan vaikeus saa tarkoittaa moraalittomien rakenteiden säilyttämistä, kuten elokuva näyttää esittävän.
Ongelmaksi nousee myös von Trierin kyvyttömyys esittää orjat yksilöinä. Jos Cracelle tuottaa vaikeuksia erottaa kaksi mustaa toisistaan, niin vaikeaa se on välillä katsojallekin. Manderlay ei ehkä sittenkään kykene lähestymään toiseuden ongelmaa oikealta suunnalta, vaan kritisoidessaan ja polemisoidessaan liikkuu sittenkin ”me ja ne” – ajattelun sisällä.