Muuttuvassa maailmassa veistäminen

Kuva: Katja Syrjä – Myriophyllum spicatum & gleotrichia (etsaus käsintehdylle paperille [Myriophyllum spicatum & gleotrichia spp.], 20 x 20 cm, 2023)

Tekstini käsittelee kuvanveistäjän ja materiaalien välistä suhdetta maailmassa, joka on yhtä aikaa materiaalisesti yltäkylläinen, mutta jota samalla uhkaa luonnonvarojen liikakäyttö ja hupeneminen. Keskustelin aiheesta pitkän uran kuvataiteilijana tehneen Kaisu Koiviston kanssa, jonka Vuoden nuori taiteilija -näyttelyn (Tampereen taidemuseo 1996) teokset eläinperäisine materiaaleineen räjäyttivät lapsena käsitykseni siitä, mitä kuvataide voi olla. Myöhemmin olen seurannut taiteilijan teoksia ja kirjoituksia jäsentäessäni omaa ajatteluani kuvanveiston materiaaleista. Materiaalien merkitysten ja käytön kysymyksiä on luontevaa lähestyä Koiviston työskentelyn kautta, sillä hän on tarkastellut teoksissaan paljon maisema-, ympäristö- ja luontokäsityksiä. Terästä ja luonnonmateriaaleja yhdistävien veistosten ja installaatioiden välityksellä Koivisto kommentoi tapaa, jolla katsomme ja käytämme ympäristöä.

Suhteemme luontoon on yksi perustavanlaatuisia ihmisenä olemisen kysymyksiä, ja se on aina ollut myös taiteen keskeinen aihe. Ekologinen kriisi pakottaa meidät tarkistamaan luontoa – tai ympäristöä – koskevia asenteita ja käsityksiä sekä omaksumaan uusia tapoja ajatella, olla ja toimia yhteiskunnan eri osa-alueilla ei-inhimillinen huomioon ottaen. Taiteen tekemisen ja olemisen tavat ovat sidoksissa meitä kaikkia koskettavaan maailman tilaan, mikä tällä hetkellä näkyy esimerkiksi taiteilijoiden kiinnostuksessa käsitellä ihmistä laajempia (more-than-human; enemmän-kuin-ihminen[1]) teemoja teoksissaan. Taiteessa korostuvat ympäristökriisin esteettiset ja kokemukselliset ulottuvuudet, mutta samalla ekologinen ajattelu haastaa taiteilijoita pohtimaan käsityksiään materiaalista ja tarkistamaan tapoja, joilla työskentelee.[2] Kirjoitukseni painottuu jälkimmäiseen: keskustelumme ei niinkään keskity materiaaliin teoksen mahdollistavana asiana tai kuvaamisen välineenä, Timo Heinoa lainaten “eräänlaisena ajatusten ruumiillistuman koossa pitävänä liima-aineena”. Sen sijaan lähestymme kysymystä näkökulmasta, jossa materiaali on teoksen olennainen sisältö.[3]

Kuva: Kaisu Koivisto – Kultapallo [yksityiskohta] (Installaatio; kierrätystekstiilit, muovi, teräs, lasi, 2023) Kuvaaja: Kaisu Koivisto.

Tapaamme taiteilijan kotona. Käsillä olevat teokset tuovat materiaalintunnun konkreettisesti mukaan keskusteluumme. Kaisu istuu kotinsa lattialla ja purkaa kassista Kultapallo -teoksen(2023)osia. Nämä ovat palloja, joiden kangaspinnoista voi tunnistaa arkisia käyttötekstiilejä: karheaa froteeta, pehmeäksi kulunutta puuvillaa, kiiltävää satiinia.Kierrätetyt ja löydetyt materiaalit jatkavat teoksissa erilaisten esineiden ja tuotteiden elinkaarta. Ne kantavat mukanaan elettyä menneisyyttä: pinnoissa näkyvät käytön jäljet ja materiaalin hajoamisen prosessit naarmuina, tahroina ja kulumina. Teoksen esteettisistä kerroksista voi lukea myös aikaa, jonka taiteilija viettää materiaalin parissa sitä työstäen ja siihen kädenjälkensä jättäen.

Koivisto hyödyntää installaatioissaan esimerkiksi terästä, nahkaa, turkista sekä valokuvia, piirustusta ja videota. Vahvat materiaalit, niiden kiertokulku ja katoaminen yhdistävät teoksia, vaikka osa vaihtelevista tekniikoista mahdollistaa etäännyttämisen alkuperäisestä materiaalista toisten käyttäessä niitä hyvin suoraan ja konkreettisesti. Kuitenkaan edes immateriaalisen videoteoksen parissa hän ei pääsee pakenemaan materiaaliin liittyviä kysymyksiä, sillä sekin on aina jonkin prosessin tulos. Prosessin aikana taiteilija tekee tietoisia valintoja työstäessään materiaaleja ja niiden esitystapoja. Sattumasta ei voi puhua silloinkaan, kun teoksen alkukimmokkeena olisi esimerkiksi kadulta löytynyt pyöräilykypärä.

Kuva: Kaisu Koivisto – Suojelija I (Muovi, styrox, jauhemaalattu teräs, 2018) Kuvaaja: Kaisu Koivisto.

Jo kierrossa olleet materiaalit kuvastavat hyvin sitä, että kuvataiteen tekeminen itsessään on usein astumista luonnonvaroja liiallisesti kuormittavan teollisen tuotannon tai järjestelmän ulkopuolelle. Toisaalta taiteen tekemisen tavoissa on eroja, ja alan sisälläkin voidaan kehittää toimintaa esteettisen lisäksi ekologisesti ja eettisesti kestävämmäksi. Taidemaailman sisäiseen ammattieettiseen keskusteluun kuuluu pohdinta elinympäristön ja ihmisten hyvinvoinnista niin taiteilijana kuin ihmisenä yleensäkin. Vaikka ongelma on kaikkien yhteinen, ei ammatillisen ja yleishumaanin vastuun limittyminen ole yksiselitteistä. Muiden ammatillisesti erikoistuneiden ryhmien tapaan taiteilijat osallistuvat tulevaisuuden rakentamiseen sisällyttämällä työskentelyynsä yleisinhimillisen puolen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että taiteen pitäisi olla (pelkästään) luonteeltaan vastuuta kantavaa tai että taiteessa olisi täysin jaettuja eettisiä periaatteita tai tapoja toimia.[4] Taiteella ei ole selkeitä eettisiä periaatteita, sen arvo on nimenomaan vapaudessa tarkastella maailmaa erilaisista näkökulmista käsin, synnyttää kokemuksia ja herättää ajatuksia. Silti taiteilijoiden työtä lopulta suuntaavat samat säädökset ja lait kuin muitakin ammatinharjoittajia. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että joidenkin orgaanisten materiaalien, kuten uhanalaisten lintujen, käyttöä teoksissa rajoittaa niiden luokitus rauhoitetuksi lajeiksi. Tällaiset rajoitteet tuottavat harvemmin ongelmia teosten materiaaleihin perehtyville taiteilijoille.

Jos teoksen materiaali herättää voimakkaita tunteita ja keskustelua, se voi kertoa kyseisen materiaalin taiteen ulkopuolisesta merkityksestä: kuvastaa ihmisten erilaisia taidekäsityksiä ja vaihtelevia eettisiä kantoja. Tällaisia materiaaleja usein käytetään juuri siitä syystä, että ne ovat erityisen merkitseviä ja ilmaisuvoimaisia. Se tekee teoksista koskettavia ja kiinnostavia, mutta liittää ne samalla osaksi taidetta laajempaa kulttuurista ja yhteiskunnallista keskustelua.Koivisto huomauttaa, että kulttuurinen ja symbolinen painolasti on osa teosta, ja se pitää vain hyväksyä. Kulttuuriset painotukset myös muuttuvat ajassa, mikä vaikuttaa teosten luentaan. Esimerkiksinautojen sarvista tehty Saasteenkerääjä (1998) veistosinstallaatio sai uuden zoonooseihin liittyvän tulkintakerroksen suu- ja sorkkatautiepidemian aikana.

Kuva: Kaisu Koivisto – Puhdasta ja likaista (Lehmän sarvet, muovi, 2004) Kuvaaja: Kaisu Koivisto.

Turkikset ovat kenties latautunein ja eniten perusteluja vaativa materiaali, mitä Koiviston teoksista voi löytää. Viime aikoina turkistarhaaminen on puhuttanut koronapandemian, lintuinfluenssan, eläinoikeuksien ja elinkeinoelämän takia. Alan toiminnan lopettamisen puolesta on kampanjoitu aktiivisesti: kansalaisaloitteet ovat keränneet valtavasti nimiä niin EU:ssa kuin kotimaassakin, eläinlääkäriliitto ja jopa osa tarhaajistakin kyseenalaistaa toimintansa jatkamisen. Taiteessa käytetyt turkikset liittyvät harvoin tuotannon alkupäähän, ja saavat siten etäisyyttä tarhauksen rakenteisiin ja eettisiin kysymyksiin. Koivistonkin teosten turkis on kierrätettyä: toisten käyttämää ja jo hylkäämää materiaalia, josta muodostuu taiteilijan käsissä esteettisiä ja rikkaita pintoja.Vaikka taiteen materiaali liittyisi ongelmalliseentuotantoketjuun tai yhteiskunnalliseen keskusteluun, valmis teos voi kommentoida näihin liittyviä epäkohtia tai jopa palauttaa materiaaliin sen luonnollisen alkuperän tuotannossa syntyneen etääntymisen jälkeen. Esimerkiksi Koiviston nahasta tai turkiksesta valmistetut veistokset ovat usein hahmoja, jotka tuntuvat muistuttavan omasta lähtökohdastaan elollisina olentoina.

Taide on kokonaisvaltainen tiedon tuottamisen ja tietämisen tapa, jonka avulla voidaan käsitellä myös ympäristökriisiin liittyviä symbolisia, kulttuurisia ja eettisiä ulottuvuuksia.[5]Tässä ajassa olisi kapeakatseista ohittaa ympäristöön liittyvät kysymykset taidetta ajatellessa ja arvottaessa. Osa tutkijoista pitää tarinoita tai taidetta merkittävänä keinona rakentaa ja kuvitella tulevaisuuden maailmoja, mikä korostaa taiteen roolia ympäristökriisin käsittelyssä.[6] Toisinaan kaipaan silti modernismista sitä, että taide voitiin nähdä omalakisena toimintana, jossa tavoiteltiin ensisijaisesti sille ominaisia päämääriä.Estetiikka tai taiteen vapaus eivät tietenkään ole kadonneet kuvataiteen tekemisestä, ympäristökriisi vain haastaa ja vastuullistaa muiden alojen ammattilaisten tapaan myös taiteilijoita tunnistamaan entistä paremmin työnsä tekemiseen liittyvät merkitykset ja vaikutukset.

Koivisto kertoo, että aloittaessaan uraansa ei materiaaleja tarvinnut perustella yhtä paljon kuin nykyään. Teosten ja niiden materiaalien tarkka tutkiminen on kuitenkin ollut hänelle aina tärkeä osa taiteellista työskentelyä. Koivisto sanoo pitävänsä kirjoittamisesta. Sanojen avulla hän avaa jo prosessivaiheessa teostensa merkityksiä ja materiaalien elinkaarta esimerkiksi tekstiilien siirtyessä teollisuudesta kuluttajien käyttöön ja lopulta taiteellisen työhön. Tällainen vastuullisuus vaatii aikaa ja samalla tiedonkeruu muuttuu osaksi teosta. Myös Heino kuvaa väitöstutkimuksessaan teosten materiaalin keräämisen olevan aikaa vievä prosessi, johon sisältyy aineen etsimistä ja lajittelua niin konkreettisella kuin tiedollisellakin tasolla.[7] Kun taiteilijan moniulotteinen suhde materiaaleihinsa syntyy kerrostuvan tiedon, kokemuksen ja ajan myötä, työhön liittyvä eettinen pohdinta kenties vain syventää taiteilijan materiaalintajua ja lisää teosten taiteellista kiinnostavuutta.

Kuva: Kaisu Koivisto – Kuoro (Installaatio; hevosen jouhet, teräs, 1996) Kuvaaja: Petri Nuutinen.

Kasvava vaade perustella teoksia ja siirtyä entistä tarkempaan ja avoimempaan materiaalien tai työprosessien käsittelemiseen voi olla osalle taiteilijoista luontevampaa kuin toisille. Materiaalit, niiden tunteminen ja työstäminen teoksiksi kuuluvat kuvataiteen ytimeen, ja taiteilijoilla on usein läheinen suhde käyttämiinsä tekniikoihin ja materiaaleihin. Siksi taiteilijoiden voi mielestäni sanoa tiedostavan materiaaliensa merkitykset ja yhteydet yleensä perinpohjaisesti silloinkin, kun ajattelua ei taiteessa kielellistetä. Vaikka kuvataidetta ei voitaisi vallitsevassa ympäristökriisin ajassa arvottaa vain sen omista lähtökohdista käsin, on siihen liittyvää kuvittelua ja vapautta myös vaalittava. Taide auttaa meitä ymmärtämään paremmin itseämme ja maailmaa, mutta se ei useinkaan pyri saavuttamaan kattavia kuvia todellisuudesta, vaan esittää siitä väläyksenomaisia kuvitelmia ja tulkintoja.

Kuvanveisto perustuu enimmäkseen materiaaleihin ja niiden muokkaamiseen. Ala siis liittyy kiistämättä luonnonvarojen käyttöön. Koivistonkin teoksissa on kyse niiden fyysisestä siteestä ympäristöön, materiaan, esineisiin ja niiden tuotantoon, mutta ne asettuvat paikalleen hienovaraisesti ja harkitusti. Materiaalin autenttisuus ja läpileikkaavuus ovat niin elimellinen osa teoksia, etteivät ne olisi samoja toisenlaisten esteettisten valintojen kautta.Taide ja taiteen materiaalit puhuvat kieltä, jonka hienous on samaan aikaan sekä selkeydessä ja suoruudessa että tarkkoja rajoja ja määrittelyä pakenevassa monitulkintaisessa luonteessa. Taide ei ole irti ympäröivästä maailmasta ja on perusteltua tarkastella sen tapoja kriittisesti. Kuitenkaan en pääse irti ajatuksesta, että yhteiskunta olisi ekologisesti ja eettisesti kestävämmällä pohjalla, jos sen eri osa-alueiden toimijat olisivat materiaalien käytön suhteen yhtä harkitsevia ja huolellisia kuin taiteilijat.

Teksti: Outimaija Hakala

Kuvat: Katja Syrjä, Kaisu Koivisto, Petri Nuutinen

Kirjallisuus

Björklund, Heidi; Hiltunen, Kaisa & kump. (2022) Ristiriitainen luontosuhde. Johdanto teoksessa Luontosuhteiden luonto. Taiteentutkimuksen ja ekologian näkökulmia Heidi Björklund, Kaisa Hiltunen, Jenna Purhonen, Minna Rainio, Nina Sääskilahti & Antti Vallius (toim.) Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 133. Jyväskylän yliopisto.

Abram, David (1996) The Spell of the Sensuous. Perception and Language in a More-than-Human World. New York: Pantheon Books.

Doyle, Julie (2013) Mediating Climate Change. Farnham: Ashgate.

Haraway, Donna J. (2016) Staying with the Trouble. Making Kin in the Chthulucene. Durham: Duke University Press.

Heino, Timo (2016) Aineen olemuksesta materian muuntumiin. Taiteen tohtorin opinnäyte. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia.

Koivisto, Kaisu (2016) Jossain muualla. Helsinki: Parvs Publishing.

Laininen, Henna toim. (2018) Taiteen metsittymisestä. Harjoitteita jälkifossiilisiin oloihin. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia.

Morton, Timothy (2021) All Art is Ecological. London: Penguin Books.

Sepänmaa, Yrjö (1995) Kuukävelyllä. Esseitä taiteen tulevaisuudesta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.


Viitteet

[1] Abrahim 1996.

[2] Esimerkiksi Taiteen metsittymisestä. Harjoitteita jälkifossiilisiin oloihin -teoksessa hahmotellaan taiteellisen työn tapoja ympäristokriisin ajassa.

[3] Heino 2016, 51–52.

[4] Sepämaa 1995, 190–191.

[5] Björklund, Hiltunen & kump. 2022.

[6] Ks. esim. Haraway 2016; Morton 2021.

[7] Heino 2016, 218–219.