Mitä museossa, mitä museolla?

Anne Aurasmaa

Miten katse pitäisi kohdistaa historiallisessa museossa, joka pyrkii arvovarauksettomuuteen, pohtii Anne Aurasmaa.

Museoissa työskentelevät jakautuvat lahkoihin. On taidemuseolaisia, luonnontieteiden tutkijoita ja muuta museoväkeä, jota liittää lähinnä perinteiden tallettaminen. Taidemuseot esittelevät teoriassa ajattomia ihmisen hengentuotteita, aivan uutta, kovin vanhaa ja hyvin vierastakin. Luonnontieteelliset kokoelmat tai tiedekeskukset taas tallettavat esimerkkejä ja kuvittavat kävijöille tieteen vaiheita. Tutkimuspainotuksen takia ja taidemuseoiden tavoin alan asiantuntemus on keskeistä. Historiallisissa museoissa arkistotaidot ovat paljon merkittävämpiä. Taide- ja luonnontieteiden museoita määrittää myös sitoutuneisuus nykyhetkeen. Historialliset museot taas ovat niitä, joita on helpoin pitää museoina ja silti ne ovat niitä, joilla on suurimmat identiteettiongelmat.

Meillä Suomessa historiallisten museoiden ongelmille on ainakin kaksi yhteen kytkeytyvää syytä. ”Kotimaamme” historian materialisoineet ja siksi vakuuttaviksi faktoiksi tehneet museot eivät enää ole suomalaisen identiteetin perusta. Aika paljon tämän takia historialliset museot eivät enää tiedä mitä tallettaa, mitä hylätä, ja mikä onkaan niiden tehtävä. Toki taidemuseoillakin on ongelmia ja keskustelua, jopa ristiriitoja siitä mitä hankitaan, mitä ei (ja aina ei ole varaakaan) mutta lähtökohtaisesti näkökulma ja kiinnostus on rajattu johonkin sellaiseen aikaan kiinnittyvään kuin “laatuun”, “kiinnostavuuteen” jopa “ajankohtaisuuteen”, jolla taideteoksia voidaan valita, oli joku toinen hetken päästä toista mieltä tai ei.

Historialliset museot yrittävät laatia hankintaohjelmia, joilla päästä samaan: kirjata mitä talletetaan ja miksi, mutta samalla ne pyrkivät arvovarauksettomuuteen mikä tarkoittaa irrottautumista ajallisesta näkökulmasta. Miten hankintapolitiikka voisi tällöin koskaan muodostua tyydyttäväksi? Suuri kysymys, ”olenko huomannut kaiken”, säilyy samana riippumatta oliko hankintapolitiikka vai yritettiinkö hankkia kaikki museon aihepiiriin kuuluva. Oikeastaan hankintapolitiikalla vain nimetään uudelleen museon ala, jolla sitten pyritään mystiseen täydellisyyteen. Vaikka tallennuskohde olisi ”Pihtiputaan mummon toiminta vuonna 2000” sen päättäminen, mitä ja miten dokumentoida elettyä elämää säilyttäen tuntu todellisuudesta on aina niin suuri epävarmuustekijä, että se on mahdottomuus.

Historiallisen museon ongelma on se, että materiaalista perinnettä käsittelevillä tieteillä ei ole samanlaista “sanoinkuvaamattomien esimerkkien” arvottamisen ja analysoimisen perinnettä kuin taidehistorialla (erityisyys yms.) tai luonnontieteillä (tyypillisyys yms.). Se on hämmästyttävää, koska museohistoriallinen todellisuus kertoo toista. Museo on aina ollut arvottamisen ja arvojen ymmärtämisen ja siirtämisen paikka. Erityisesti 1500-luvulla, kun museotermi otettiin nykykäyttöön, kokoelmatila muodostettiin huolellisesti oivallusta tukevaksi pienoismaailmaksi ottamalla mukaan esimerkkejä kaikilta mantereilta ja kaikista luonnon ja ihmisen tekemän luokista siten kuin asiat oli vuosisatoja lokeroitu. Tätä varten laadittiin ripustusoppaitakin.

Tuon aikaisissa kokoelmissa esineitä saattoi tunnustella ja niitä saattoi katsella, mutta lopulta tärkeää oli miten ne sijaitsivat suhteessa toinen toisiinsa, sillä esineiden oli tarkoitus johdattaa muodostamaan luokkia, jotka kertoivat maailmasta tai maailmankaikkeudesta sellaisia asioita, joita ei voitu suoraan aistia. Tätä avustamaan käytettiin kirjallisuutta. Samalla katsojaa johdateltiin kokoelman tarkastelussa sellaisilla abstraktiutta korostavilla kokoavilla tekijöillä kuin allegoriamaalauksilla tai kartoilla. Ne visualisoivat luokittelun, mutta eivät rajanneet tulkintaa yhteen muottiin pohdittaessa eri variaatioita tai erilaisten asioiden keskinäisiä vaikutuksia. Tällaisen kokoelman täydellisyys oli katsoja-kokijassa, ei esineissä, mutta esineet olivat välttämätön aistittava lähtökohta (näkyvää ja materiaalista maailmaa koskevien) käsitysten ja mielipiteiden muodostamiselle.

Nykyaikaiset luonnontieteelliset museot keskittyvät tutkimuksen tarpeisiin ja taidemuseot erilaisten teemojen ja ajallisten ilmiöiden seuraamiseen. Kummallekaan ei ole missään vaiheessa muodostunut ylittämättömäksi ongelmaksi kokoelman väistämätön erillisyys ”maailmasta”, koska se tiedostetaan. Voi jopa sanoa, että kokoelma kuvittaa kunkin ajan tieteenalan tapaa määritellä maailma ja näin näiden museoiden ”täydellinen kokoelma” on aina (ollut) suhteessa ideologiaan. Omalla tavallaan kumpikin niistä on säilyttänyt 1500-luvun kokoelmien perusajatuksen.

Historiallisissa museoissa tilanne on toinen. Sillä oli missio, vaan ei ole enää. Kansallisen museoaatteen tullessa Suomeen 1800-luvulla ylioppilaat keräilivät vallan toisilla periaatteilla kuin tarkoituksena tallettaa kaikki. He tallettivat suomalaisuus-suodattimet silmillään. Edes monet talletetuista esineistä eivät olleet täydellisiä, vain ”parhaana” ja “kuvaavimpina” ja kansallisesti kiinnostavimpina pidetyt osat kelpuutettiin, kuten kauniit kirjonnat. Käsinkudottua kangasta ei välttämättä tarvinnut kantaa Helsinkiin asti. Se ei kertonut mitään suomalaisten erityisyydestä, kaikkihan sellaisia tekivät.

Sittemmin museoihin on talletettu muotiaatteiden mukaan niin työväestön elämänpiirejä kuin jokakodin muovikasseja. Rajauksiksi on valittu ajallinen leikkaus tai jokin itsenäiseksi ja unohdetuksi koettu kulttuurinen kokonaisuus. Viime aikoina on ollut muotia olla monikulttuurinen ja moniarvoinen. Täydellisen kokoelman kysymys on saanut silloin uuden sävyn. Todellinen täydellisyys ja kaiken mahdollisen tallettaminen on voitu asettaa tavoitteeksi ja saman tien se on voitu havaita mahdottomaksi.

Miten kohdistaa katse on muodostunut historiallisille museoille ongelmaksi, kun katsetta ei pitäisi lainkaan kohdistaa — ainakaan arvottavasti. Taide- ja luonnonhistorian museot tekevät sitä häpeilemättä, mutta missä joukossa seisoo historiallinen dokumentointi? Mikä on arkistoivan museon tehtävä; onko sillä tehtävää tässä päivässä vai aina vain tulevassa? Ällistyttävästi ongelma lähestyy suuria maailmankuvallisia ja uskonnollisia kysymyksiä. Onko museo ehkä olemassa sitä suurta kaiken yhdeksi paratiisilliseksi täydellisyydeksi yhtymistä varten?

Avuksi on huudettu jopa museologiaa, museoiden hoito-oppia, joka hiljakseen kasvaa tieteeksi. Arkistotietous ei enää riitä museoiden hoitamiseen ja tärkeyden osoittamiseen. Ongelmaan vastaava tieteellinen keskustelu edellyttää, että museologia ja sen kautta museot kytkeytyvät filosofiseen keskusteluun. Se ei lupaa helppoa tulevaisuutta, eikä varsinkaan itsestäänselviä vastauksia. Paratiisi taitaa jäädä haaveeksi. ”Hoito-opin” perillisenä museologialla on painolastina olla kuin kouluaine, jossa ongelmien ratkaisut opiskellaan ulkoa; oppijakson jälkeen ollaan valmiita jatkamaan kuten museoissa “aina” on jatkettu. Tai perinne katkaistaan, jos opettaja-auktoriteetti niin haluaa, mutta keskustelu eri näkemyksistä ja todellisista arvo-ongelmista jää paitsioon.

Museolaitoksen pinta saatetaan näin saada jopa kimaltamaan sitä kaunista kokonaisuudellisuutta, jota ”täydellisyydellä” tarkoitetaan. Ongelma vain on se, että haetaan vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta. Vastatessaan tähän museologia on — toivottavasti ei sentään monelle — samanlainen myyttinen olio kuin ”täydellinen kokoelma” ja liittyy siihen paratiisilliseen olomuotoon, jossa oikea ratkaisu pysyy oikeana sen sijaan, että myönnettäisiin, että ajallisessa todellisuudessa jokainen päätös sitoutuu ajan, paikan, kansan, ryhmän, yksilön (jne. loputtomasti) arvoihin.

Varmaan onkin niin, että ajattoman arkistoinnin ja mystisen ”ikuisuudelle tallettamisen” sijaan argumentaatio on museon perimmäistä olemusta. Se on sitä niin esineitä tutkivina tieteinä kuin kommunikaationa eri tahojen kesken. Kerääjä esittää väitteen; näytteille asettaja esittää väitteen ja kävijä luo omansa katsomiskokemuksessa oli hän varastoissa kaiveleva tutkija tai näyttelyn kiertelijä.

Museo argumentaation paikkana, ja tilana olla jotakin mieltä, tekee instituutiosta tärkeän. Se ei voi hyssytellä ja toivoa, että ei ärsyttäisi ketään. Ei voi toivoa, että onnistuisi esittämään mielipiteen niin, että kukaan ei huomaa. Jos jollain on sanottavana vain se, minkä kaikki voivat hyväksyä, sillä ei ole mitään sanottavaa ja se voi mennä. Niin voi mennä mystifioitu ja ”täydellinen kokoelma” ja harmaa museohiiri pölyisine korvantaustoineen. Tervetuloa seksikkäät arvovaraukset ja avoin keskustelu!