Anna Jensen
Porin puuvillan Värjäämössä, Generaattorigalleriassa ja Porin ympäristössä järjestettiin 29.–30.9.2011 Kokeellinen tapahtuma, joka koostui esityksistä, luennoista, kaupunkitilasta, ruuasta, juomasta ja äänestä. Järjestäjinä toimivat Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun Porin taiteen ja median laitos ja Vappu Jalonen.
Tapahtuma herätti monia kysymyksiä kokeellisuudesta ja kokeellisuuden olemuksesta. Teoksissa yhtenä yhdistävänä teemana oli keskeneräisyyden ja virheiden mahdollisuuden hyväksyminen. Käytännössä tämä ilmeni monin eri tavoin, valmiista ja eheistä kokonaisuuksista hajanaisiin ja fragmentaarisiin esityksiin, jotka antoivat vain epämääräisiä viitteitä tekijöiden tarkoituksista tai tekemiseen liittyvästä prosessista.
Kokeellisuuden lähestymiseen on monia erilaisia tapoja. Sitä voi ajatella niin genrenä ja traditiona kuin tutkimuksellisen tekemisen metodinakin. Usein kokeellisuus tuntuu kuitenkin rajoittuvan tekijöihin ja tekemiseen. Toki katsomiskokemukseen vaikuttaa tapahtuman nimeämisen myötä syntynyt oletus teosten kokeellisuudesta, mutta voiko itse kokeminen olla kokeellista, ja jos niin miten? Etenkin jos tila ja ohjelma tuntuvat suuntaavan katsomista varsin perinteisiin tapoihin, joissa teoksia tarkastellaan paikallaan, hiljaa, tietyssä järjestyksessä, teos kerrallaan ennalta määrätyn ohjelman mukaan. Ensin taide, sitten huvi (voidaan toki olla montaa mieltä siitä onko Heideggeriä soittava noisebändi huvia, mutta ainakin se on kiinnostavasti äänen, prosessin ja teorian rajoja koettelevaa).
Useammassakin teoksessa käsiteltiin taiteen, teorian ja opetuksen rajoja ja mahdollisuuksia. Harri Laakson installaatio puhui kauniisti taideteorian tarpeellisuudesta ja sen suhteesta tieteeseen, sekä omien rajojen tarpeen tullen jopa väkivaltaisesta puolustamisesta. Hieno oli myös Mikko Kuoringin ja Topi Äikäksen Kokeellinen esitys luottamuksesta, jossa taiteilijat osoittivat harvinaista luottamusta yleisöön kertoen elämäänsä liittyviä asioita joiden julkitulo saattaisi olla vakavasti haitallista.
Myös Max Ryynänen, joka piti luennon kokeellisesta teoriasta, kokeellisesta opettamisesta ja kokeellisen opiskelun historiasta, esitti toiveen luottamuksellisuudesta, siitä ettei luennosta myöhemmin puhuttaisi eikä siitä kerrottaisi eteenpäin. Valitettavasti aion nyt rikkoa tämän luottamuksen ja kirjoittaa luennosta. Toisaalta en ole muutenkaan ollut ikinä kuuliainen oppilas enkä hiljaa silloin kuin olisi pitänyt, joten tämä tuskin tulee yllätyksenä. Pyyntö oli sinänsä kiinnostava sekä opettajan auktoriteetin että kuullun/nähdyn/koetun ymmärtämisen kannalta. Saako opettaja määrätä sanojensa käytöstä myös sen jälkeen kun kuulija on ne jo omalla tavallaan omaksunut? Kuka omistaa tiedon ja ajatukset? Onko tapa keskustella juuri koetusta vain akateemisen- tai taiteen tradition meihin juurruttamaa, vai onko se yritys syventää ymmärrystä, prosessoida koettua ja pyrkiä hankkimaan useampia perspektiivejä?
Mitä sitten on kokeellinen opettaminen ja miten se vaikuttaa opetustilanteeseen? Jos opettaja edelleen seisoo ”luokan” edessä ja kuulijat hiljaa siisteissä riveissä niin sitooko tämä oppimistapahtuman väistämättä perinteisiin metodeihin ja opiskelun tapoihin? Vai voiko asioista puhua uudella tavalla, esimerkiksi tieteen mahdollisesti vapauttavan taiteen teorian kautta? Miten esimerkiksi liike vaikuttaa oppimiseen, liikkeellä oleminen, liikkeen rytmi ja ruumiillisuus tapaan jolla muistamme? Ehkä kokeellinen oppiminen olisi juuri kaikkein perinteisintä oppimista, kaduille tiedon perässä menemistä, ihmisten kohtaamista. Täydellinen vapaus ja kaaos tekevät tilanteen ja opetuksen mahdottomaksi, mutta toisaalta myös täydellinen hallinta voi johtaa mahdottomaan, auktoriteetin mielivaltaiseen toteuttamiseen ilman sisältöä, kuten Oksasenkatu 11 esitys osoitti: oppilaat istuivat materiaaleineen kiltisti rivissä odottamassa Kreikkaluennon alkua, jota ei koskaan tule.
Tapahtuman loppukeskustelussa nousi esiin kiinnostavia kysymyksiä ja näkemyksiä kokeellisuuden luonteesta ja olemuksesta suhteessa taiteeseen ja tutkimukseen sekä epävarmuus kokeellisuuden vastakohdasta. Olisiko esimerkiksi kokeellisen tapahtuman vastakohta varmistettu tapahtuma, ja minkälainen se olisi? Tapahtuma, jossa mikään ei olisi sattumanvaraista ja virheiden mahdollisuus olisi täysin poissuljettu? Jos nyt kokeiltu tapahtuma toistettaisiin täysin samankaltaisena ensi viikonloppuna, ja mahdollisesti myös sitä seuraavana, niin olisiko tapahtuma enemmän vai vähemmän alkuperäistä kokeellisempi?