Haastattelu Anni Venäläinen
Anni: Kuinka ajatus erityisesti lapsille ja nuorille suunnatuista nykytaiteen näyttelyistä syntyi? Miksi näyttelyitä juuri tälle kohderyhmälle?
Henna: Rauman taidemuseossa on pitkä perinne vuosittaisella näyttelyllä, jonka kohderyhmänä ovat lapset eli aloittaessani amanuenssin työt täällä oli jo olemassa selkeä tilaus, johon piti vastata. Aikaisemmat näyttelyt olivat liittyneet perinteisemmin lastenkulttuuriin – tonttuja, nalleja, satukuvituksia ja pikkukakkosta. Mutta oli myös ollut taiteilijoiden lapsille suunnittelemia näyttelyitä.
Olen itse kolmen lapsen äiti, käynyt katsomassa taidenäyttelyitä hyvin paljon lasten kanssa, seurannut reaktioita ja usein toiminut myös heidän ehdoillaan – niissä tilanteissa ei ole esimerkiksi aikaa paneutua mihinkään saliteksteihin. Halusin ryhtyä kokeilemaan onko mahdollista toteuttaa nykytaidenäyttelyitä, jotka suunnataan nimenomaan lapsille ja nuorille. Tämä valinta oli tavallaan hyvin looginen ja omakohtainen. Samalla pääsin suunnittelemaan nykytaidenäyttelyitä ehkä vähän rennommasta ja kokeilevammasta, mutta silti hyvin vaativasta lähtökohdasta, joka on ollut mielenkiintoinen haaste myös kuraattorin työlle. Tarkoituksena on myös edistää taiteilijoiden ja lasten välistä vuorovaikusta sekä teosten avulla että konkreettisemmin esim. työpajoissa.
Nykytaide tarjoaa myös mahdollisuuden monien eri asioiden joko omakohtaiseen tai vuorovaikutteiseen käsittelyyn hyvin erilaisilla tasoilla. Taideteokset avautuvat eri tavoin eri ikäisille, periaatteessa nämä näyttelyt ovat olleet suunnattuja 0-100-vuotiaille. Jos tavoitamme raumalaiset ja lähiseutujen lapset laajasti esim. koululuokkien ja päiväkotiryhmien muodossa, niin pystymme toimimaan myös hyvin demokraattisesti. Kaikilla lapsilla on mahdollisuus tutustua nykytaiteeseen vaikka vanhemmat eivät koskaan kävisikään näyttelyissä. Suurimpia onnistumisen kokemuksia olen tuntenut silloin kun lapset tuovat ja houkuttelevat koulu- tai päiväkotiryhmäkäynnin jälkeen ystäviään tai perhettään museoon ja kierrättävät heitä näyttelyssä.
Lapset ovat kohderyhmänä myös avoimia, kiinnostuneita ja innostuneita. Pelkään, että Rauman kokoisessa kaupungissa ei löytyisi nykytaidenäyttelyille muutoin näin laajaa kiinnostusta ellei sitä olisi tällä tavalla kohdistettu. Mutta toivon mukaan tilanne muuttuu vähitellen.
Anni: Onko sinulla esikuvia, innoittajia?
Henna: Pääosassa ja lähtökohtana näissä näyttelyssä ovat taideteokset, niiden maailma ja monet erilaiset tulkinnat sekä lapsen tai nuoren oma välitön kokemus ja siihen liittyvät reaktiot, elämys, idea ja oivallus. Eli esikuvana ja innoittajina ovat pääasiassa taiteilijat teoksineen ja lapset kävijöinä. Lapset ovat hyvin vastaanottavia ja valmiita vuorovaikutukseen avoimesti. Onnistunut vuorovaikutteinen näyttelykierros lasten kanssa on hyvin hieno ja joskus suorastaan liikuttava kokemus, lasten reaktiot, voivat olla niin vaikuttavia, että ääni meinaa sortua ja tulee kyyneleet silmiin. Tämä kuulostaa varmasti jonkun mielestä käsittämättömältä ja pateettiselta, mutta on tilanteita, joissa lasten innostus todella saa minut liikuttumaan ja olen työstäni todella onnellinen.
Anni: Onko näyttelyihin suhtauduttu alusta asti myönteisesti museon koko henkilökunnan, kaupungin päättäjien jne. taholta, vai oletko joutunut niin sanotusti vääntämään kättä näyttelyiden järjestämisen puolesta?
Henna: Olen saanut suhteellisen vapaat kädet alusta alkaen ja koska vastaanotto on ollut niin hyvää ei näyttelyiden merkitystä ole kukaan missään vaiheessa kyseenalaistanut. Resurssien puute on lähinnä ollut rajoittava tekijä, mutta siihenkin on saatu koko ajan pientä parannusta ja myös ulkopuolinen rahoitus on ollut tärkeää. Olen myös pyrkinyt ottamaan jatkuvasti vähän lisää haasteita – viimeinen Keskellä ei mitään -näyttely käsitteli osittain myös kuolemaa ja joidenkin teosten kohdalla käytiin lähellä sitä rajaa, että kaikkien mielestä teosten esittäminen ei ollutkaan enää ihan lapsille sopivaa. Mutta aikuisille – opettajille ja vanhemmille – olemmekin halunneet viestittää koko ajan sitä, että taide ei ole viihdettä eikä museo ole mikään pomppulinna vaan täällä tarjotaan toisenlaisia haasteita ajattelun ja tunteiden kautta.
Anni: Minusta on ollut erinomaista ja rohkeaa sinulta ottaa lapset tällä tavoin vakavasti taiteen katsojina. Kuratoimasi näyttelyt eivät todella ole olleet mitenkään heppoisempia taiteellisessa mielessä. Minua kiinnostaakin juuri sinun näkökulmasi lasten ja nykytaiteen kohtaamiseen. Liittyykö sinulla tähän jotain niin sanotusti filosofista ajatusta jota pyrit näyttelyissä toteuttamaan? Minkälaista lastenkulttuuria siitä syntyy?
Henna: Haluaisin korostaa sitä, että monissa tilanteissa lapset taiteen vastaanottajina ovat vähintäänkin täysin tasaveroisia aikuisten kanssa ja heillä on jopa paremmat mahdollisuudet kokea ja ymmärtää, koska he ovat avoimempia vapaalle ajattelulle ja assosiaatiolle. Taiteen vastaanottaminen ja kokeminen ovat myös luovia prosesseja kuten taiteen tuottaminen. Kokemusten kautta tätä luovuuteen liittyvää ominaisuutta voidaan ylläpitää ja vahvistaa. Oikeastaan monet aikuiset voisivat ottaa oppia lasten asenteesta, joka ei yleensä koskaan ole nykytaidetta vähättelevä vaikka tietyt asiat miellyttävätkin enemmän kuin toiset. Oman lempiteoksen löytäminen on tietysti ihan asiaan kuuluvaa. Lapset eivät tunnu ärsyyntyvän tai saavan aggressiivisia reaktiota kuten aikuiset vaikka eivät ehkä ”ymmärrä” kaikkea. Heille on luonnollisempaa nähdä asiat omasta näkökulmastaan. Minulla on voimakas muistikuva omasta lapsuudestani, olin ehkä noin 4-5-vuotias, jolloin pohdin hyvin ”vakavasti” sitä voinko jollain tavalla muuttua tai ymmärtää jotain maailmasta enemmän aikuisena. Loppupäätelmäni oli tuolloin se, että ymmärsin silloin ihan kaiken todella hyvin eikä mitään muuta parempaa tai suurempaa ymmärrystä voi tulla. Eli lapsi myös taiteen kokijana voi olla todella omnipotentti ja itseriittoinen. Aika ihanteellinen tila, jota tulee kunnioittaa ja vaalia!
Haluaisin myös rikkoa sitä ajatusta, että nykytaide on jotenkin elitististä. Kun lapset saapuvat näyttelyihin kokonaisina koulu- ja päiväkotiryhminä, suuri osa kävijöistä on myös erityisryhmiä, niin näyttelykokemukset ja siihen liittyvä laajalle levittäytyvä taidekasvatus ovat todellista peruspalvelua ihan kaikille.
Osana lastenkulttuuria nykytaide toivon mukaan antaa tilaa mielikuvitukselle, tarinat jatkuvat, kuvat täydentyvät ja alkavat ehkä elää omaa elämäänsä. Olemme joskus törmänneet näyttelykäyntien pohjalta syntyneisiin lasten kertomiin tarinoihin, ne yltävät hurjien urbaanilegendojen tasolle. Näyttelyitä on referoitu kavereiden kesken ja syntyy ihan oma maailmansa. Tämäkin on tärkeä ilmiö, että päästään tämän tyyppisiin ilmiöihin mukaan, vaikka ne poikkeaisivatkin melkoisesti alkuperäisestä taiteilijan intentiosta tai oppaan kertomasta. Nykytaide voi lastenkulttuurin muotona olla vuorovaikutteista, pohdiskelevaa ja keskustelevaa, mutta annetaan tilaa myös lapsen omalle ajattelulle, kokemukselle ja mielikuvitukselle.
Anni: Tässähän on kysymys siitä, että taiteessa tulkinnat ja taiteen herättämät kokemukset, sekä se mitä kaikkea taide voi laittaa liikkeelle, eivät ole, eikä niiden pidä olla ennalta määriteltyjä.
Kuulisin mielelläni lisää myös siitä, mikä lasten näyttelyissä sallii rentouden ja kokeilevuuden, verrattuna muihin näyttelyihin?
Henna: Saattaa olla, että tätä rentoutta tai kokeilevuutta ei ehkä huomaa ulospäin kovin helposti. Hyvin vakavissamme kyllä mietimme ja suunnittelemme ripustuksia taiteilijoiden ja museomestarin kanssa, että installoinnit olisivat parhaan kykymme mukaan tehtyjä. Mutta esimerkiksi Sokerina pohjalla -näyttelyssä, joka oli aistisarjan viimeinen osa ja käsitteli makuaistia, oli ripustus rakennettu vähän humoristisesti ruuanlaiton, leipomisen ja syömisen järjestyksen mukaisesti. Näyttely alkoi kahdesta isosta munan muotoisesta veistoksesta, jonka kanssa samassa tilassa oleva installaatio muodostui vetokärryistä täynnä hienosokeria. Seuraavassa huoneessa taikina jo kohosi, taikinapoika nousi jauhopussista ja pullapitko inisi. Kaikki teokset olivat eri taiteilijoiden tekemiä. Mutta tätä juonta ei välttämättä huomannut ellei osallistunut näyttelykierrokselle eikä edennyt sen mukaisesti.
Joskus taitelijat kokevat, että eivät halua jostain syystä esittää jotain teosta, mutta kun todetaan, että lapset varmaan innostuisivat siitä todella paljon, niin kynnys esittämiseen katoaa. Ehkä tämä konsepti on joissain tapauksissa merkinnyt taiteilijoillekin uutta tapaa nähdä omat teoksensa. Joissain näyttelyissä on ollut mukana myös lasten työpajoissa tekemiä teoksia keskellä näyttelyä. Yleisesti ottaen näissä näyttelyissä teokset ripustetaan vähän alemmas, mietitään korokkeita tai sitä miten tilassa viihdytään. Tai viimeisessä näyttelyssä metsään liittyvät teokset olivat omassa kerroksessaan ja niillä oli strateginen ja konkreettinen merkitys osana näyttelykierrosta muodostaa turvallinen ja rauhoittava kokemus ehkä vähän jännittävien ja vakavien aiheiden jälkeen.
Yksi tärkeä asia on myös viihtyminen. Minusta on tärkeää, että näyttelyssä voi olla ja pysähtyä, tai vaikka istuskella tai maata lattialla. Olemme pyrkineet luomaan näitä paikkoja näyttelyiden yhteyteen. Viihtyminen ei liity mitenkään viihteellisyyteen vaan pikemminkin ehkä mahdollisuuteen luoda omaa mentaalista tilaa, mahdollisuutta ottaa tilaa haltuun oman pysähtymisen ja rentoutumisen kautta.
Rauman taidemuseo on alun perin rakennettu asuintiloiksi, huoneet ovat mittasuhteiltaan kodinomaisia. Näyttelyissä pyrin siihen, että installoinnit muodostavat hyvin ehyitä ja helposti hahmotettavia kokonaisuuksia, joissa edetään tilasta ja tunnelmasta toiseen. Varsinkin lapselle on aivan erilaista edetä tällaista selkeää polkua tai reittiä kuin olla suuressa valintoja täynnä olevassa tilassa. Pyrin siihen, että näyttelykierros on intensiivinen kokonaisuus ja kokemus. Viihtymisen ja turvallisuuden lisäksi pitää huomioida myös yllätyksellisyys, löytämisen mahdollisuudet sekä jännittävät ja arvoitukselliset kokemukset.
Anni: Minulla on samanlainen kokemus lapsista taiteen tarkastelijoina. Lasten kanssa näyttelyiden katsominen on kiinnostavaa, koska heidän kanssaan syntyy keskustelua itse asiasta, eli teoksista ja niiden herättämistä ajatuksista. Ymmärtämiseen ja arvottamiseen pyrkimisen tilalla on teosten ihmettely. Ja tarkoitan ihmettelyä kokemuksellisessa mielessä. Se on kohdetta arvostavaa tutkimista, ja vaikkei teoksesta ehkä pitäisikään, sille annetaan ainakin mahdollisuus. Olisi tärkeää saada tämä kyky rikkaaseen kokemusmaailmaan jatkumaan aikuisuuteen asti. Ajattelen kanssasi samalla tavoin, että monella aikuisella herkkyys ja kyky välittömään kokemukseen, joita molempia taiteen tarkastelussa tarvitaan, on usein jo kaventunut. Aikuinen olettaa tietävänsä, ja hermostuu kun kohtaa asian joka ei sovikaan päässä oleviin lokeroihin.
Lapsikatsojat ovat myöskin elävä todiste siitä, ettei nykytaide olemuksellisesti ole elitististä.
Oletko löytänyt näitä lasten näyttelyitä kuratoidessasi jotakin uutta, sellaista joka toimisi myös muissa näyttelyissä? Esimerkiksi jokin tapa lähestyä teemaa, miettiä kokonaisuutta?
Henna: Periaatteessa olen sitä mieltä, että nämä samat asiat, jotka toimivat lasten kanssa toimivat ihan hyvin aikuisillekin ja jopa, että aikuiset jotenkin jossain tilanteessa kaipaisivat samanlaista kohtelua kuin lapset – tällä tarkoitan sitä, että lapsiin suhtaudutaan välittömämmin, positiivisemmin ja tietysti tietyllä tavalla selkokielisemmin kuin aikuisiin. Lapsia ei voi huiputtaa puhumalla tai esittämällä jotain käsittämätöntä – heille täytyy puhua ymmärrettävästi. Lapselle puhuessa aikuinen on vastuussa siitä, että pystyy muotoilemaan asiansa juuri oikealla tavalla. Kun aikuinen puhuu aikuiselle tätä ei välttämättä huomioida.
Olen ehkä kokenut hieman turhaksi liian pitkälle viedyn teemojen teoretisoinnin. Se on tavallaan oma taiteen- tai tieteenlajinsa, joka kaventaa kommunikointia suhteellisen pieneen yhteisöön. Mieluummin pyrin siihen myös muissa kuin lapsille suunnatuissa näyttelyissä, että näyttely kokonaisuutena on mahdollisimman hyvä taiteellisessa mielessä ja kaikki oheisohjelma sekä tutkimus hyvin yleistajuista ja saavutettavaa.
Anni: Pedagogiikka on mukana alusta lähtien, kun suunnittelet näyttelyitä. Sinussa yhdistyy siis samassa persoonassa tämä usein niin ”moni-ongelmainen” yhtälö kuraattori-pedagogi. Vähän humoristisesti voisin kysyä, kuinka olet päässyt yhteisymmärrykseen itsesi kanssa? Millä tavoin pedagogiikka ja kuratointi keskustelevat keskenään? Ovatko nämä kokemukset tuoneet ajatteluusi sellaista, mikä toimii kaikkien näyttelyiden kohdalla?
Henna: Näyttelysuunnittelun ja pedagogisen työn ohella vastuullani on kokoelmien hoito, monet kehityshankkeet ja rahoitusten hankkiminen, joten tasapainoilen koko ajan aika monen asian kanssa. Mutta kyllä ilman muuta se, että olen joutunut ja saanut opastaa ja olla vuorovaikutuksessa todella paljon ihmisten kanssa vaikuttaa ilman muuta omaan työhöni kuraattorina. Ruohonjuuritason kokemus on ehdottoman tärkeää! Tämä vaikuttaa siihen, että jollain lailla mietin koko ajan miten tiettyihin teoksiin suhtaudutaan, millainen rooli niillä on näyttelykokonaisuudessa ja ennen kaikkea pystyykö teoksen jollain lailla myös tarvittaessa selittämään vaikkapa koululaiselle. Jos joku teos, jossa käsitteellisyys on olennaista ja se on niin vaikea, ettei opas sitä ymmärrä niin se aiheuttaa monia hankalia tilanteita.
Meillä tähän asiaan vaikuttaa myös se, että käytämme usein tavallaan ”vertaisoppaita”. Oppaalla ei siis välttämättä ole minkäänlaista taidekoulutusta tai välttämättä aiempaa kokemustakaan. Tämä on osittain pakon sanelemaa, eli ei ole saatavilla koulutettuja henkilöitä tai ei ole varaa palkata. Toisaalta minulla on todella hyviä kokemuksia tästä käytännöstä, opas puhuu sillä kielellä, jota kohderyhmä ymmärtää, pysytään aika perusasioissa, keskustellaan mielipiteistä ja omista kokemuksista, annetaan tilaa kysymyksille ja tulkinnoille.
Täytyy myöntää, että siinä suhteessa olen ollut onnekas, että olen saanut toimita pedagogina itse kuratoimissani näyttelyissä, joskus tuskastun jo ajatuksesta, että joutuisin selittelemään tai ”paikkaamaan”, taiteilijan tai kuraattorin näkemyksiä, joka poikkeaisi täysin omasta ajattelustani. Näkemykset voivat ja niiden kuuluukin poiketa toisistaan. Mutta tietyssä mielessä kuratoinnin ja pedagogisen ajattelun yhdistäminen lisää vastuullisuutta hahmottaa yleisötyön hyvin keskeinen rooli museossa.
Ehkä aikaisemmin ja perinteisesti on ajateltu, että museot on pääasiassa tarkoitettu sivistyneille ja koulutetuille ihmisille, ja on voitu toimia niissä rajoissa. Nykyään voidaan tuskin enää puhua sivistyksestä perinteisessä merkityksessä. Mutta museoilla on mahdollisuus olla yksi tärkeä reitti, avoin julkinen tila kohti sivistystä, suvaitsevampaa ajattelua, itsensä kehittämistä ja omakohtaisia esteettisiä kokemuksia.
Henna Paunu (FM) on taidehistorioitsija, joka työskentelee amanuenssina Rauman taidemuseossa. Lapsille ja nuorille suunnattujen nykytaidenäyttelyiden lisäksi hän on muun muassa toiminut Itämeren maiden nykytaidetta esittelevien Rauma Biennale Balticum -näyttelyiden kuraattorina. Hän työskentelee myös itsenäisenä kuraattorina ja kriitikkona. Suomen Kuraattorien Yhdistyksen hallituksessa Paunu on toiminut vuodesta 2010 alkaen.
Haastattelun kuvitus Elina Johanna Ahonen