Anna-Kaisa Koski
Löysin CuMMAn sattumalta, facebookista. Ilman sosiaalista mediaa tieto Suomen ensimmäisestä kuraattorikoulutusohjelmasta olisi ainakin hakuajan osalta mennyt minulta täysin ohi. Toisaalta, ilman vahvaa painotusta näyttelypedagogiikkaan, olisin tuskin pitänyt ohjelmaan hakemista mitenkään realistisena tai järkevänä taiteentutkimuksen ja taidekasvatuksen opintojeni kannalta. Kyseinen painotus teki CuMMAsta minulle helpommin lähestyttävän. Kyseessä ei ollutkaan suoraviivainen kuraattorikoulutusohjelma, vaan avoimempi tapaus, joka ei sulje muita taidealan toimijuuksia ulkopuolelle. Ensisijaisesti CuMMA onnistui antamaan tämän vaikutelman nostamalla näyttelypedagogiikan kuratoinnin kanssa tasaveroiseksi määreeksi, vaikka tuottajan, kriitikon tai kultturihallinnon alalle suuntaaminen ei myöskään ole ohjelman jälkeen mitenkään mahdoton ajatus.
Kiinnostukseni herätti erityisesti se, että Suomessa ei ole ollut vastaavaa taidealan koulutusta, joka valmistaa toimimaan erityisesti nykytaiteen kentän organisaatioissa sekä häilyy jossain teorian ja käytännön välillä jättäen molempiin suuntautumisen avoimeksi. Olennaisesti CuMMAa määrittää sen sijoittuminen osaksi suomalaista yliopistoa, jonka muoto ja rakenteet rajaavat koulutusohjelman keston ja painotukset. Toisaalta kaksivuotinen maisteriohjelma jättää tilaa ajatusten kehittelylle, mutta toisaalta taas opintosisällöt ovat tarkoin opintopistemittarein määriteltyjä, mikä tarkoittaa varsin rajattua aikaa kontaktiopetukselle ja keskustelulle.
Menneen vuoden aikana keskusteluja on kuitenkin käyty, myös vapaa-ajalla ja opintomatkoilla. Keskustelun keskiössä on yleensä CuMMAn ydin: näyttely. Näyttelyn käsite ei ole kuitenkaan pysynyt ainoastaan teoreettisena, vaan se on myös ruumiillistunut konkreettisesti käytännön kautta. CuMMAn suhde kuratointiin on käytännönläheistä, koska peda on läsnä kaikessa tekemässämme. Emme keskity niinkään siihen, mitä on taidenäyttelyiden tekeminen, vaan siihen, mitä on taidenäyttelyiden tekeminen ihmisille.
Minulle peda tarkoittaa ajattelutapaa, joka avaa museota tai näyttelytilaa käytettävämmäksi, tekee siitä viihtymisen ja viipymisen paikan monumentaalisuuden sijaan. Kuratoinnin kentällä on viime aikoina puhuttanut pedagoginen käänne. Tuntuu siltä, kuin kuratointi kaipaisi jotain uutta, haluaisi saada itselleen jotain konkreettista siitä läsnäolosta ja yhteisöstä, joka modernin aikakauden valkoisesta kuutiosta puuttuu. Kuraattoridiskurssissa käännettä edeltävä museopedagoginen työ kuitenkin unohtuu leimautuen pinnalliseksi oheistoiminnaksi, jonka sijaan on lähdettävä etsimään jotain syvällisempää, jotain vielä artikuloimatonta ja ennennäkemätöntä. Mielestäni kuratoinnin ja näyttelypedagogiikan tavoitteet eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään, vaan kulkevat rinta rinnan, tavoitellen yhdessä tekemistä ja kokemista.
Opiskelu CuMMAssa on kohdallani ollut läsnäoloa taiteen kanssa, näyttelyn käsitteen teoreettista hahmottamista ja konkreettista toteuttamista sekä filosofointia taiteesta ja sen paikoista. Omista tutkimuksellisista lähtökohdistani tämä on tarkoittanut osaltaan myös asioiden kääntämistä ylösalaisin. Mitä tarkoittavat kestoltaan hetkelliset teokset tai ympäristössä tapahtuvat taiteelliset prosessit kuraattorin roolin kannalta? Kuraattoripersoonani on aina samalla myös pedagogipersoona, välittäjäaines, joka huolehtii taiteen tapahtumisen mahdollisuuksista tavoitteenaan luoda tilaa tuolle tapahtumiselle, ymmärtää taiteen tekemisen kulttuuripoliittisia ja taloudellisia reunaehtoja ja kutsua mukaan yleisöt, kanssaihmiset.
Anna-Kaisa Koski opiskelee kuratointia ja näyttelypedagogiikkaa Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa sekä taidekasvatusta Jyväskylän yliopistossa.