Haastattelu Anni Venäläinen
Anni: Krister, olet kuvanveistäjä ja piirtäjä, valmistuit kuvataiteilijaksi vuonna 2001 ja kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2009. Kuvailisitko hieman taiteellista työskentelyäsi ja taiteellisia tavoitteitasi?
Krister: Vuosien saatossa kirjoittamieni pitkien taiteilijapuhejargonien viimeisin tiivistys ulkopuolelta työskentelyäni seuranneen kriitikon toimesta kuuluu jotenkin näin:
Suurempien kaupunkien näyttelytoiminnan lisäksi olen tietoisesti järjestänyt näyttelyitä ja osallistunut näyttelyihin myös pienemmillä paikkakunnilla kotimaassa. Yksi oman taiteellisen työskentelyni, kuten myös kuvataidekentän yhdistys- ja työryhmätoimintani, tavoitteista on ollut monipuolisen kuvataideyleisön saavuttaminen ja kuvataiteen tasaveroisen saavutettavuuden kehittäminen. Kiinnostus kuvalliseen kieleen, kuten myös sen murteisiin eri ympäristöissä ja alueilla, on ollut osa niin henkilökohtaista kuin yleistä taiteellista toimintaani. Kuvataiteessa, kuten muissakin kielissä, on opittava yhteinen kieli, jotta voimme tehdä itsemme ymmärrettäviksi.
Kuvallinen ja sanallinen kieli eivät ole erillisiä kommunikaatiomuotoja. Ne ovat päällekkäisiä pikemminkin kuin rinnakkaisia – toinen toisensa tukemia ja läpäisemiä. Kuvan ja sanan merkitys voi muuttua. Esittämällä niitä yhdessä erilaisissa tilanteissa ne voi määritellä uudelleen ja samalla antaa niille mahdollisuuden yhdessä viitata uuteen kolmanteen merkitykseen. Kieli ei ole muuttumatonta ja lukittua vaan se vaihtelee kommunikointitavasta riippuen. Kuvataide on kommunikaatiota, jolla voi ilmaista myös aiheita, joilla ei ole sanallisia muotoja. Suomen kielessä on erilaisia murteita ja murrealueita riippuen siitä missä päin Suomea eletään. Samoin uskon murrealueisiin myös kuvallisessa kielessä – kuvat luetaan eri tavalla eri puolella Suomea.
Useissa teoksissani kielellä on tärkeä merkitys. Se esiintyy joko minun teoksiini liittäminä teosniminä tai katsojan tuottamana sattumanvaraisena puheena – äänenä ja värähtelynä. Perinne ja perimätieto kulkevat sanallisesti sukupolvelta toiselle. Perimätietoa käytetään niin oman identiteetin rakentamiseen kuin mielipiteiden muodostamiseen. Osalla vakiintuneista sanoista ja käsitteistä on niin vankka historia, että ne ovat lukkiutuneet omaan merkitykseensä. Uskon tätä esiintyvän myös kuvallisessa kielessä.
Krister Gråhn Galleria Huudossa 2010
Yllä ehkä tiivistyy jotain olennaista omista lähtökohdistani. Taiteelliset tavoitteet toki ovat suurelta osin yleisölähtöisiä. Lyhyesti sanottuna pyrin kommunikoimaan visuaalisin viestein edes jollain tasolla yleisöni kanssa. Sitä mihin kommunikointi johtaa en halua määrätä, enkä edes sitä missä muodossa se tapahtuu. En usko olevani saarnaaja tai siihen, että kysymys: mitä taiteilija tässä on ajatellut, on oikea lähtökohta -toivon ennemminkin, että teokseni herättäisivät edes joitain kysymyksiä. Taiteilijana yritän johdatella kysymyksiä tietystä aiheesta, mutta yleisö yleensä yllättää ja kysyy jotain paljon hienompaa.
Anni: Osallistuit Keskellä ei mitään näyttelyyn Rauman taidemuseossa viime keväällä. Esillä oli teoksesi nimeltä Historia (2010). Tilassa roikkui koivuvanerista rakennettu putki ja sitä valaisi työmaavalojen valopatteri. Putken päät tulivat vastakkain ja niiden välissä seisova katsoja saattoi huhuilla putken toiseen päähän. Äänentoiston vahvistamana huuto kuului kaikuna putken toisesta päästä huutajan korvaan. Teos oli oikeastaan aika surullinen kun ajattelee huutoa jota kukaan muu ei kuule. Voisihan se toisaalta olla narsistinenkin asetelma, mikä lisää melankolisuuteen ironisen vireen. Työmaavalot kohdistuivat paljastavasti asetelman keskelle sijoittuvaan katsojaan, joka osallistui teoksen toteutumiseen.
Tämä Rauman taidemuseon näyttely oli niin sanottu lasten näyttely, lapsille ja nuorille suunnattu ja suunniteltu nykytaiteen näyttely. Näyttelyn kuraattori Henna Paunu kertoo tästä lisää tässä omassa haastattelussaan.
Miten sinun teoksesi tuli mukaan tähän näyttelyyn ja mitä ajatuksia oli tämän teoksen taustalla?
Krister: Henna Paunu otti minuun yhteyttä nähtyään teokseni Puhujanpöntöt (2010) Hämeenlinnan taidemuseossa. Puhujanpöntöt on teospari, jossa katsojalla on mahdollisuus kavuta maan pinnalle rakennettuun betonisäiliöön. Säiliöön mahtui vain yksi ihminen kerrallaan. Kutsuin näitä ns. henkilökohtaisiksi mielipidevankiloiksi, joista sai kenenkään näkemättä saarnata mielipiteitään. Nämä teokset eivät kuitenkaan tulleet kyseeseen Rauman näyttelyyn jo tilojenkin asettamien vaatimusten takia.
Ehdotin Hennalle kahta uutta teoskokonaisuutta, joista lopulta kummankin toteutuminen siirtyi pikkuveljeni yllättävän kuoleman vuoksi. Näyttelyssä ollut Historia-teos oli ensikerran esillä Galleria Huuto! Viiskulman näyttelyssäni Helsingissä marras-joulukuussa 2010. Keskellä ei mitään -teema sopi myös tähän teokseen, joten siitä toteutettiin toinen installointi Raumalle. Se sai mukaansa myös niin henkilökohtaisen kuin näyttelyssäkin esiintyneen kuoleman, olevaisuuden ja katoavaisuuden teeman rinnalleen vahvemmin kuin aiemmin.
Anni: Kuvailisitko yhteistyötäsi Henna Paunun kanssa; millaisia keskusteluja kävitte esimerkiksi tulevan näyttelyn sisällöstä ja sinun teoksesi paikasta näyttelyn ns. tarinassa, joka liittyi metsään kokemuksena ja paikkana, mutta myös yksinäisyyden, katoavaisuuden ja kuoleman teemoihin?
Krister Gråhn: Historia Rauman taidemuseossa
Krister: Hennan kanssa työskentely sujui hyvien keskustelujen kautta alusta loppuun. Kummallekin oli selvää, että minun kohdallani kokemuksellisuus ja osallistuminen haluttaisiin mukaan tavalla tai toisella toteutettuna. Varsinaisen näyttelykokonaisuuden suunnittelun ja ripustuksen sekä näyttelyssä kulun taustalla oli Henna. Esimerkiksi Minna Havukaisen teoskokonaisuus minun teosteni vieressä oli Hennan ratkaisu ja toimi asettaen minunkin teokseni tiettyyn konseptiin. Vaikka teoksessani on mahdollisuus osallistua tapahtumaan, on siinä tilaa vain yhdelle ja näin kokemus jää melko yksinäiseksi ja henkilökohtaiseksi. Ihminen on yksin oman äänensä keskellä, kun torveen puhuu. Henkilökohtaisuuden merkitys ehkä korostui keskusteluissa joita kävimme. Hennalle tärkeää oli se, että vaikka kyseessä on ns. lasten näyttely, se toteutetaan tinkimättömästi nykytaidenäyttelynä sortumatta lapsellisuuksiin. Arvostan kovasti Hennan uskoa yleisöönsä ja hänen tapaansa ottaa se huomioon.
Anni: Keskellä ei mitään oli pedagoginen näyttely, mutta siellä ei ollut teostietojen lisäksi muita teoksia selittäviä tekstejä. Pedagogisuus syntyi teosvalintojen kautta. Se, miksi erityisesti halusin haastatella sinua, liittyy paitsi siihen, että olit mukana tässä näyttelyssä, myös siihen että on kiinnostavaa lukea rinnakkain sinun ja Henna Paunun ajatuksia samasta näyttelystä. Mutta kiinnostavaa teoksessasi on aiheemme kannalta myös se, että teoksesi ei mielestäni ole mitenkään erityisen helposti lähestyttävä eikä yksiselitteinen. Tavallaan teos on tietenkin hauska leikki josta lapset pitävät. Mutta se on myös hyvin käsitteellinen teos. Minkälaisia ajatuksia liität tämän ja yleensä muiden teostesi katsojaan? Miten näet mielessäsi katsojan ja teoksesi kohtaamisen? Mihin se voisi johtaa?
Krister: Henkilökohtaisesti en koe teostani vaikeasti lähestyttävänä. Eikä se myöskään kokemukseni mukaan sitä ole katsojille ollut. Teos ei myöskään vaadi välttämättä osallistumista, siinä käytetyt visuaaliset elementit ilman ääntäkin ovat yksinkertaisia, vaikkakin moniselitteisiä. Katkennut ellipsin kierto ja valo ovat itsessään jo jokaiselle tuttuja elementtejä, jotka kenties riittävät ajatusten herättämiseen. Myönnän kuitenkin, että siinä on vahva käsitteellisyyden leima, jonka monet kokevat jo lähtökohtaisesti luotaantyöntäväksi.
Käsitteellisen teoksesta tekee tässäkin tapauksessa kuvan – visuaalisen installaation – ja sanan yhteistyö. Ajatus kokonaisuuden taustalla on hyvin yksinkertainen. Esimerkiksi se valo, jota näemme tähtitaivaalla on vanhaa valoa – mahdollisesti jo satoja vuosia sitten matkaan lähtenyttä, mutta se saavuttaa planeettamme vasta nyt. Siitä ajatuksesta johdettuna periaatteessa kaikki mitä näemme on jo seuraavan hetken historiaa. Kokonaisuus käsittelee aikaa. Torvi tietyllä tapaa korostaa tätä hetkeä – joka on keskellä ei mitään olemista, mennyt on jo mennyt ja tulevaisuutta ei vielä ole. Se liittyy minulle myös ikuisuuden ja iankaikkisuuden käsitykseen. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi iankaikkisuuden ajatellaan olevan ikuisuutta vain eteenpäin. Samoinhan sen on oltava sitä myös taakse päin. Ihmiset ovat huolissaan tulevaisuudesta kysyen mitä tulee kuoleman jälkeen. Mutta jos on olemassa iankaikkisuus, miksei olla huolissaan siitä mitä oli ennen syntymää tai siitä olemassa olosta, jonka aikuinen ihminen muistaa.
Krister Gråhn: Historia
Nämä ovat kuitenkin minun ajatuksiani, joita en ole yrittänytkään sellaisenaan katsojalle siirtää. Jos haluan esittää ajatuksiani ymmärrettävästi ja tarkasti perustellen, olen valinnut väärän median. Kuvataiteessa minua kiinnostaa nimenomaan se, millaisia ajatuksia ihmiset johtavat niistä elementeistä, joita on syntynyt minun ajatusteni pohjalta. Kuinka ne eroavat toisistaan tai mihin ne johtavat? Väärä lähtökohta on esittää kysymys, mitä taiteilija tässä on ajatellut. Tärkeämpää on kysyä, mitä minä tästä ajattelen. Myönnän, että kompastelen omaan nerokkuuteeni ja yksinkertaiset ajatukset ovat lopullisissa teoksissa jossain kaukana taustalla. Siksi lapset ovatkin hyvä taideyleisö myös minulle. Sen kummemmin kyselemättä voi myös leikkiä ja nauttia teoksesta ilman sen kummempaa pätemistä hienoilla ajatuksilla. Niihin on kuitenkin annettu mahdollisuus ja sen voi käyttää myöhemminkin.
Anni: Taiteilijat suhtautuvat eri tavoin teoksensa “elämään”, sen esittämisen konteksteihin, esillepanoon, ja sen niin sanotusti ympärillä tapahtuviin asioihin sen jälkeen kun se on tullut valmiiksi. Kuinka pitkälle haluat itse olla suunnittelemassa näitä tilanteita, ja missä kohdin olet valmis antamaan teoksen ja katsojan kohtaamisen tilanteen esimerkiksi kuraattorin tai museopedagogin määriteltäväksi tai välittämäksi?
Krister: Uskon yhteistyöhön. Taiteilijan ei tarvitse, eikä hän voi olla yksinäinen nero, joka määrää kaiken. Yhteistyö ylipäätään kuraattoreiden ja museoiden kanssa on ollut hedelmällistä. Luovuus on kuitenkin lopulta sitä, että tehdään parhaat mahdolliset ratkaisut käytettävissä olevat tilat, resurssit ynnä muut sellaiset huomioiden. Teemojen ja aiheiden määrittely ulkopuolelta täytyy ottaa haasteena vastaan ennemmin kuin rajoitteena. On selvää, että teokset muuttuvat ja elävät. Alkuperäinen ajatus saattaa muuttua aivan toiseksi, mutta se ei tuhoa teosta, korkeintaan korostaa siitä jotain toista puolta.
Toki näissäkin tilanteissa vastaan on tullut erittäin huonoja ratkaisuja, jopa niin huonoja, että edelleen hävettää, koska teokset joka tapauksessa menevät aina taiteilijan piikkiin, vaikka teoksen olisikin tuhonnut kuraattori huonolla ripustuksellaan. Hennan tapauksessa tätä vaaraa ei kuitenkaan ollut, vaan uskoin tilanteen eläväisyydestä huolimatta jatkuvasti siihen, että sekä teos että näyttely kantavat toisensa loppuun asti hyvin.
Anni: Edellä on korostunut taiteilijan ja kuraattorin suhde. Mutta entä taiteilijan ja museopedagogin suhde. Onko sinulla tähän liittyviä kokemuksia taiteilijana tai oletko itse toiminut oppaana tai työpajaohjaajana museo- tai galleria ympäristössä?
Krister: En oikeastaan.
Anni: Vastauksistasi käy ilmi, että oma suhtautumisesi teoksiisi on hedelmällinen museopedagogiikan kannalta. Suhtaudut esimerkiksi avoimesti teosten vastaanottoon. Museopedagogiikkaa voidaan tehdä aika monista erilaisista lähtökohdista. Puhutaan esimerkiksi museopedagogiikasta jonka tavoitteena on tuoda uutta yleisöä taiteen pariin, ja tehdä taiteesta helpommin saavutettavaa. Tavoitteena voi olla myös vaikkapa auttaa ihmistä luomaan taiteeseen oma henkilökohtainen suhde, tukea visuaalisen kulttuurin tuntemusta, vahvistaa ihmisten kykyä esteettiseen kokemiseen ja aistien herkkyyteen tai kasvua itsensä tuntevaksi yksilöksi. On myös kriittisen museopedagogiikan alue, jonka tehtävänä on kiinnittää yleisön huomiota esimerkiksi siihen miten museoinstituutio ja taidemaailma toimii ja miten asiat ja ilmiöt tulevat taiteen piiriin tai kuinka taiteilijaksi tullaan. Käytännössähän nämä erilaiset tavoitteet voivat mennä ja menevätkin usein päällekkäin eikä tämä lista museopedagogiikan erilaisista tehtävistä tai sisällöistä vielä ollut lähellekään tyhjentävä. Toisaalta eri pedagogit painottavat asioita eri tavoin. Oletko taiteilijana ollut kiinnostunut tästä alueesta tai muuten pohtinut museopedagogiikan tarkoitusta? Mitä se voisi olla tai mitä sen pitäisi olla?
Krister: Museopedagogiikka on kiinnostavaa, vaikken sen kummemmin ole aiheeseen perehtynyt tai sitä harjoittanut. Toisaalta se ei poikkea kauhean paljon muustakaan näyttelynrakentamisesta. Näyttelyitä tehdään eri lähtökohdista, eri yleisölle ja eri tarkoituksiin. Hyvät näyttelyt ovat kerroksellisia ja toimivat eri tarkoituksissaan monella tasolla. Vaikka taustalla olisikin tietty teema tai tiukastikin rajattu kohdeyleisö, ei näyttely saa jäädä vain tämän pienen kentän sisälle, vaan siitä on monenlaisen yleisön voitava ammentaa. Kuraattorien tai museopedagogien työtavat ja prosessit eivät lopulta eroa kauheasti niistä prosesseista joilla taiteilijat rakentavat yksityisnäyttelyitään. Siksi yhteistyö monesti onkin hedelmällistä ja jouhevaa.