Merja Merras
Kreikan kielen sana ikon merkitsee kuvaa aivan yleisessä merkityksessä. Kun näemme hevosen niityllä, voimme tehdä näkemästämme kuvan eli ikonin. Tuo kuva tuo mieleen sen hevosen, jonka vastikään näimme niityllä. Tähän ikon-käsitteeseen perustuvat esimerkiksi tietokoneen kuvakkeet. Näissä ”ikoneissa” ei ole tietenkään mitään yliluonnollista. Sen sijaan uskonnollisessa ikonissa on pyritty kuvaamaan myös ihmissilmälle perinteisesti näkymättömiä ominaisuuksia, kuten pyhyyttä.
Kristillinen ikonografia alkoi kehittyä järjestelmällisesti kuvainkiellon jälkeen 800-luvulta lähtien, ja ikonilla alettiin tarkoittaa eriytynyttä, kirkollisille asioille omistettua kuvaa – taidetta, joka ilmentää korkeinta hengellisyyttä.
Ikoneilla on ortodoksisessa uskonnossa useita tehtäviä. Ikonit opettavat Raamatun tapahtumia ja sisällyttävät kuvaan aina myös kirkon opetuksen kyseisestä tapahtumasta. Ikonin kompositio esittää samanaikaisesti, niukin keinoin, lukuisia asioita. Ne muistuttavat tapahtumaan liittyvistä monista erityispiirteistä, jotka eivät välttämättä ole ikoniin kuvatun maiseman sisällä. Ikonin tarkoitus on johdattaa sen luo, minkä kuva ja symboli se on. Kun kunnioitetaan ikonia, kunnioitetaan siihen kuvattua henkilöä, joka on todellinen. Siksi ikoneissa ei ortodoksien mielestä ole kyse kuvainpalvonnasta: ikoniin kuvattu Kristus tai pyhä ihminen on todellisuutta.
Kristus pesee opetuslasten jalat – Oulun ortodoksinen katedraali. (Kuva: Merja Merras)
Ikonin uskonnollinen tehtävä ei ole pelkästään olla Raamatun ja kirkon opetuksen välittäjä. Ikoni saa lisää merkityksiä, jos sen tulkintaan sovelletaan kreikkalaista, erityisesti uusplatonistista filosofiaa. Jos ajatellaan, että todellisuus jakautuu kahteen tasoon, alempaan ja ylempään, ilmaisee ikoni enemmän hengellisyyttä, Jumalan maailmaa kuin ruumiillista tai maallista.
Ikonit luovat katsojan silmien eteen näyn jumalallisesta kauneudesta ja hyvyydestä ja siten osoittavat, mistä täydellisen kauneuden voi löytää. Ikonin kauneuden tulee ortodoksisessa ikonografiassa nimenomaan ilmentää pyhyyttä. Sen synnyttämän mielihyvän pitää olla enemmän kuin pelkän esteettisen elämyksen mielihyvää – hengellistä, ajatukset Jumalan puoleen kohottavaa. Siten ikoni on anagoginen, eli se viittaa aineen ulkopuoliseen, hengelliseen todellisuuteen.
Anagogiseen esitystapaan päästään tyylittelyn avulla: Henkilöhahmot esitetään pidennettyinä. Normaalia suuremmat silmät välittävät hengellisinä pidettyjä ominaisuuksia. Suora nenä, pieni suu ja pitkät sormet ilmentävät henkistyneitä aisteja. Perspektiivi on käännetty, sen pakopiste on katsojassa eikä kaukaisessa horisontissa. Luonnollinen valo mitätöidään ja tilalle maalataan Jumalasta säteilevä luomaton valo. Taustalla on ajatus siitä, että maallinen valo on peräisin auringosta, luodusta taivaankappaleesta, mutta jumalallinen valo on sitä valoa, joka tulvii Luojasta itsestään.
Ikoni ei siis pyri kuvaamaan kohdettaan luonnollisella tavalla. Siksi esimerkiksi ristiinnaulittua kuvaavissa ikoneissa Kristusta ei esitetä realistisena, vaan kuvassa kaikki henkii kuolematonta elämää: kasvojen ilme kuvastaa jumalallista rauhaa, ja niissä ilmenevä suru on täynnä lempeyttä ja anteeksiantoa.
Jos usko on sisäisen tajuamisen tasolla, puhutaan armon valaisemasta maailmasta. Ikoneissa sädekehä henkilön pään ympärillä symboloi tätä maailmaa. Se on valaistun tilan, korkeamman tietoisuuden, kuoleman voittamisen ja yleensä pyhyyden symboli.
Ikoneissa pyhät ihmiset katsovat katsojaa kohti kirkkain kasvoin. Laajat, avoimet silmät ilmaisevat suurta sisäistä voimaa ja täydellistä itsehillintää. Ortodoksit ajattelevat, että hengellinen rakkaus kohottaa ihmistä kohti Jumalan kaltaisuutta ja yhdistää hänet jumaluuteen. Tästä yhteydestä käytetään nimitystä theosis, jumalallistuminen, ja se on ihmisen perimmäinen tarkoitus ja päämäärä. Ikonin voima perustuu siihen periaatteeseen, että ihminen muuttuu sen kaltaiseksi, mihin hän alinomaa syventyy. Ikonien uskonnollinen tehtävä on keskittää ihmisen hajanainen mieli jumalalliseen ja herättää hänessä halu seurata niitä, jotka ovat saavuttaneet hengellisen kauneuden.
Ikonin suhde myyttiin on ortodoksin näkökulmasta ongelmallinen. Ikonia voidaan pitää myyttisenä elementtinä, jos myyttiä pidetään symbolisena ilmaisutapana, joka ei pyri selittämään mitään, vaan sisältää itsessään selityksen. Eihän ikoni selitä itseään, kuvaamisen tapojaan tai kuvattavan henkilön merkitystä maailmalle. Ortodoksisessa ikonografiassa ajatellaan, että se kätkee sisäänsä jumalallisen maailman heijastuman tässä todellisuudessa. Jos myytillä sen sijaan tarkoitetaan, ettei sanan käyttäjä itse usko siihen, vaan leimaa sen taruksi vailla järkiperusteita ja kuuluvaksi taantumuksen maailmaan, ei ikonia voida pitää myyttisenä.
Pidän tämänkaltaista suhtautumista myyttiin arveluttavana: Valistuksen ajan lapsina meillä on taipumus pitää totena vain konkreettisia asioita. Tällöin suljemme itsemme ulkopuolelle huomattavan osan maailman ilmiöistä ja niiden selityksistä. Myyteillä on todellisuuteen kiinnittyvä taustansa, olkoon se kuinka heikko tahansa, ja samoin ikonilla on esikuvansa todellisessa maailmassa. Ikoni ei kuvaa olematonta, vaan olevaista, vaikkakin tällaista ajattelutapaa pidetään usein nykymaailmaan soveltumattomana. Myyttikään ei kuvaa olematonta, vaan se pyrkii omien lainalaisuuksiensa kautta ilmentämään jotain maailmasta, ihmisestä ja elämästä sellaisessa muodossa kuin myytin syntyajalle oli ominaista.
Sama tehtävä on Raamatulla. Sitä ei ole kirjoitettu teologian tai etiikan oppikirjaksi, vaan siinä kertomusten avulla hahmotetaan todellisuutta ja osoitetaan, miten toisten ihmisten palvelemisen kautta maailma tulee paremmaksi paikaksi kaikille elää.
Ajattelen, että jos myytit ja ikonit sijoitetaan taantumuksen maailmaan ja todellisuuteen kelpuutetaan vain aistihavainnot, todellisuutemme jää peräti paljaaksi – kuin huoneeksi ilman huonekaluja, verhoja ja mattoja. Mutta jos näemme ikonit sellaisina kuin ne on tarkoitettu nähtäviksi ja pyrimme näkemään myytin takaa pyrkimystä maailman jäsentämiseen, silloin nämä kummajaiset asettuvat oikeaan paikkaansa ja voivat lämmittää yhä kylmemmäksi käyvää maailmankuvaamme.
Lähteet
Kavarnos, Konstantin 1987: Bysanttilainen taide. Esseitä ja tutkielmia. Valamon luostari.
Simonsuuri, Kirsti 2002: Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat. Helsinki: Tammi.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, varhaiskirkon historian dosentti ja Suomen Ikonimaalarit ry:n puheenjohtaja.