Pirkko Holmberg
Eilispäivän maailmankatsomukset ovat tämän päivän myyttejä. Nykyisin vallitsevan tieteellisen maailmankuvan edustajat haluaisivat ajaa olemassa olevat uskonnot samaan menneisyyden myytti- ja humpuukivarastoon antiikin myyttien kanssa vedoten siihen, etteivät uskonnolliset uskomukset ole perusteltavissa tieteellisesti. Monet elämän keskeiset tekijät, kuten rakkaus ja ihmisarvo, eivät kuitenkaan kuulu näiden kokeellisesti perusteltavien faktojen joukkoon.
Erään keväällä julkaistun amerikkalaisen tutkimuksen mukaan uskonto yhteisöllisyyden muotona on kuolemassa sukupuuttoon. Tämä oletus perustuu uskonnollisten yhteisöjen alhaisiin osallistujalukuihin. Niillä ei ole enää vetovoimaa, eikä niitä koeta kyllin hyödylliseksi verkostoitumisen muodoksi. Tätä on verrattu kuolevien kieliyhteisöiden tilanteeseen. On sovellettu tutkimusdataan samankaltaista matemaattista kaavaa, jonka mukaan tietyistä maista, joukossa myös Suomi, uskonnon pitäisi hävitä sukupuuttoon muutamassa kymmenessä vuodessa.
Nähtäväksi jää, tulevatko ihmiset käyttäytymään tuon matemaattisen kaavan mukaisesti. Jatkuva kirkosta eroamisen virta tuntuisi viittaavan tähän suuntaan, mutta hajaannusta tapahtuu myös muihin suuntiin, eikä kehityksen ennustaminen ole aivan näin helppoa. Uskonnon vastustajat eivät ainakaan ole vielä huokaisseet helpotuksesta, vaan tämän ”hyödyttömän ja kuolevan” kulttuurin muodon kritisoimiseen käytetään yhä enenevässä määrin älyllistä energiaa.
Yhdysvalloista lähtöisin olevan uusateistisen liikehdinnän keskeisimpiä edustajia ovat Richard Dawkins, Christopher Hitchens, Daniel Dennett ja Sam Harris. Nyttemmin tämä uskontoja tieteelliseltä pohjalta kritisoiva suuntaus on rantautunut myös Suomeen. Lähtömaassaan uusateistien retoriikka on selkeämmin uskonnonvastaista ja hyökkäävää, kun taas Suomessa näyttäisi vallitsevan maltillisempi, keskusteleva linja. Myös amerikkalaisten uskonnon puolustajien puheenvuorot ovat sävyltään poleemisempia, esimerkkinä David Bentley Hartin varsin suositeltava opus Ateismin harhat. Tämä on ymmärrettävää Yhdysvaltain tilanteen valossa. Evoluutiobiologi Dawkinsille uskonnonvastaisuuden tärkeänä motiivina on ollut vastustaa kreationismia ja älykkään suunnittelun teoriaa. Ne taas ovat muodostaneet varteenotettavan uhan tieteellisen maailmankuvan välittämiselle mm. kouluissa. Avoin uskontoja vastaan hyökkääminen puolestaan on ajanut jyrkkyyteen myös puolustuspuheenvuoroissa.
Viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt useita ateismia ja uskontokritiikkiä käsitteleviä kirjoja suomeksi, esimerkiksi uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen pamfletti Jumalaa ei ole ja suomennos amerikkalaisen Michael Martinin toimittamasta ateismia käsittelevästä artikkelikokoelmasta. Maltillisen filosofisen pääsuuntauksen ohella yksittäiset henkilöt ovat valinneet selkeämmin uskonnonvastaisen linjan, esimerkkinä kosmologian professori Kari Enqvist, joka on selkeästi ilmaissut, että maailma olisi hänen mukaansa parempi paikka ilman uskontoja.
Uskonnon puolustajina julkisuudessa esiintynyt älymystö on aiemmin kuulunut enimmäkseen pappissäätyyn. Nyt uskonnolliset maallikkointellektuellit ovat vihdoin tekemässä esiinmarssiaan, etunenässään esseisti ja kääntäjä Antti Nylén sekä historioitsija Juha Sihvola, jonka tuoretta kirjaa Maailmankansalaisen uskonto uskallan pitää aihepiirin eräänlaisena nykyklassikkona.
Ensimmäisiä keskeisiä avauksia suomalaiseen uusateismin kritiikkiin on Antti Nylénin essee ”Uskonnollinen yksinpuhelu”, joka sisältyy hänen uusimpaan esseekokoelmaansa Halun ja epäluulon esseet. Siinä hän käy läpi Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoja ja purkaa pala palalta kirjan köykäisen rakennelman oman vakaumuksensa pohjalta. Oma kantani uskon ja tiedon väliseen kiistaan lähenee Nyléniä. Usko ei minusta ole tietoa vähäisempää, vaan tietyllä tavalla enemmän: usko on voimaa, johon turvautumista tietoonkaan tukeutuva ei pysty välttämään. Myös Enqvist on oivaltanut, että uskonnolla ei ole tieteellisten väitelauseiden kanssa juuri mitään tekemistä, mutta juuri se vie uskonnolta arvon hänen silmissään.
Enqvistin pahin virhe onkin ehkä siinä, että hänen keskeisin argumenttinsa uskontoa vastaan on tieteelliseen tietoon vetoaminen. Tällä tavoin hän osuu vain siihen osaan uskoa, joka määrittyy negatiivisesti suhteessa tietoon. Positiiviseen hän ei osu ollenkaan, ja sikäli hänen jutustelunsa jäävät merkityksettömiksi uskonnon itsensä kontekstissa. Tiedollisen aspektin osoittautuessa riittämättömäksi Enqvist vetoaa konkreettisiin tekoihin, kuten uskonsotiin ja kirkon skandaaleihin. On turha edes sanoa, että pahuus ja väkivalta eivät ole mitenkään uskontospesifejä elämänilmiöitä.
On ongelmallista, että Enqvist vastustaa uskontoja rauhan, rakkauden ja ihmisarvon nimissä, siis sellaisten asioiden, jotka hänen tulisi ankaran tieteellisen maailmankuvansa mukaan määritellä pelkäksi kuvitteluksi. (Myönnän tässä sortuvani samantapaiseen virheeseen kuin ne ateistit, jotka moittivat Raamattu kädessä maltillisia ja tapauskovia siitä, etteivät he oikeasti usko siihen, mihin väittävät uskovansa.) En toki halua pelkän johdonmukaisuuden nimissä viedä fyysikolta oikeutta runolliseen haaveiluun! Kuitenkaan en voi olla pitämättä jotenkin jakomielisenä Enqvistin vakuuttuneisuutta siitä, ettei ihminen ole muuta kuin biokemiallinen molekyylikone, kun hän samaan hengenvetoon hehkuttaa rakkauden tärkeyttä ja ihmisen arvokkuutta. Jos hän veisi ajatuksensa johdonmukaisesti loppuun asti, hän oivaltaisi kosmologian parissa puuhastelun ja kaunopuheisten kirjojen kirjoittamisen mielettömyyden maailman sattumanvaraisessa molekyylitanssissa. Jos elämä on hengetön eli kuollut koneisto, ainoa mielekäs teko olisi nopeuttaa väistämätöntä rappeutumista ja, tuota… lopettaa itsensä kivuttomasti. (Tai kenties räjäyttää meidät kaikki ydinpommilla, niin ei olisi enää tätä häiritsevää monimutkaisuutta vaan olisimme taas kaikki yhtä, kuten alkuräjähdyksessä…?)
Uskonnonfilosofi David Bentley Hart on osoittanut nykyisen tieteellisen maailmankuvan ja moraalikäsitysten pohjautuvan länsimaissa olennaiselta osin kristilliseen kulttuuriperintöön. Uskonnollisen tradition pyyhkäiseminen maailmankartalta ja tilalle perustettavan uuden ateistisen hällä väliä -maailmanjärjestyksen onnistuminen vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hart sanoo osuvasti kaipaavansa uskontokriittiseen keskusteluun sitä korkeaa tasoa, joka sillä vielä 1800-luvulla oli. Esimerkiksi kristinuskoa vastustanut Friedrich Nietzsche vielä sentään tajusi, miten merkittävää asiaa vastusti. Hän ei elätellyt turhaa optimismia tulevaisuuden suhteen, jossa kristillinen moraali on korvattu jollain uudella, toistaiseksi tuntemattomalla moraalilla. Materialistisen maailmankuvan ja taloudellisen liberalismin voittokulku antoi (jo silloin) viitteitä pikemminkin edessä olevasta kaikkien kulttuuria koossa pitävien voimien tuhoutumisesta ja täydellisestä kaaoksesta.
Sihvola ottaa uskonnon ja tiedon välisen suhteeseen pääosin wittgensteiniläisen kannan, jonka mukaan tiede ja uskonto ovat toisistaan erillisiä. Tieteelliset ja uskonnolliset väitteet ovat yhteismitattomia, eikä uskonnossa ole kyse tieteellisiin verrattavista ”tosiasiaväittämistä”. Tämä pudottaa pohjan uskonnon vastustamiselta tieteellisin argumentein, minkä uusateistit ovat pääosin jo huomanneetkin. Taustalla on myös amerikkalaisen Hilary Putnamin uskonnonfilosofia, joka rajaa uskonnon pääasiassa uskonnon harjoitukseksi ja elämänasenteeksi.
Tässä ei ole suurtakaan eroa menneen polven suomalaisen filosofin ja psykologin Eino Kailan klassikoksi muodostuneessa Syvähenkisessä elämässä (1943) puolustamiin näkökantoihin. Kaila kritisoi ankarasti uskonnollisten uskomusten järjettömyyttä, mutta tunnusti uskonnollisten tunteiden eettisen, esteettisen ja elämän mielekkyyden kokemusta voimistavan arvon. Tällaista näkemystä maltillisten ateistienkaan ei ole vaikea hyväksyä, rajaahan se uskonnon vaarattomaksi puutarha-aitaukseksi muun elämän ulkopuolelle. Itseäni tällainen lähestymistapa ei täysin tyydytä, lähestyväthän tiede ja uskonto samanlaisia olemisen peruskysymyksiä, kuten elämän ja universumin syntyä ja luonnetta. Erillisyyteen perustuva keskinäinen rauha vain lakaisee ongelman maton alle.
Vielä pahempaa on se, että uskonnollisten totuuksien määrittely merkityksettömiksi tieteen näkökulmasta vähentää uskontojen kulttuurista merkitystä. Yhteiskunnan rakentuessa tieteellisen tutkimustiedon varaan jää uskonto pelkäksi sympaattiseksi harrastustoiminnaksi, jonka lokeroa on yhä vaikeampi puolustaa. Tällaisen ajattelun yleistyttyä Suvivirrestä ja jouluevankeliumeista saatettaisiin kouluissa lopulta luopua pelkkänä ylimääräisenä kulueränä eikä sellaisena totalitaristisena aivopesuna, jollaisesta uskonnottomat ovat tähän asti vauhkonneet.
Nylén määrittelee uskonnottomuuden jonkin puutteena, mitä se sanamuodosteena onkin. Tämä saa hänet ihmettelemään, miksi joku haluaa nostaa jonkin puuttumisen maailmankatsomuksensa keskeiseksi tekijäksi. Joku voisi nähdä asian myös niin, että nimitys ”uskonnoton” on lähtöisin juuri uskonnon alistavasta kulttuurisesta hegemoniasta, joka antaa uskonnottoman ymmärtää, että häneltä muka puuttuisi jotain normaalille ja terveelle elämälle olennaista. Tätä ahdistavaa hegemoniaa vastaan uskonnoton sitten taistelee perustamalla nettisivustoja ja kirjoittamalla tulikivenkatkuisia uskonnonvastaisia palopuheita. Se ei poista sitä, että ”uskonnoton” on uskonnottomien itsensä keksimä nimitys. Se on lähtöisin siitä hiertävästä tosiseikasta, että maailmassa on olemassa jotain sellaista kuin uskonto, jota vastaan uskonnoton kokee tärkeäksi määrittää itsensä.
Kirkosta eroamisen vimman Nylén näkee tapauskonnollisuuden viimeistenkin rippeiden karsiutumisena. Kirkosta lähtevät viimeisetkin jumalattomat sekä hurufundamentalistit. Näistä kumpaakaan ryhmää kirkko ei enää pysty miellyttämään, eikä sen tulisi sitä yrittääkään. Nylén väläyttää tätä puhdistavana mahdollisuutena: kirkkoon jäisivät enää ”oikeat protestantit”, joiden tunnuslauseena Nylénin mukaan on ”Vääryys pois!” Heidän voimanaan on elävä usko, joka ei tarvitse ahdasmielisyyttä tuekseen. Ehkä olisin itsekin yksi näistä ”oikeista protestanteista”, ellen olisi mennyt eroamaan kirkosta jo pari vuotta sitten, silloin kun Marja-Sisko Aallon soveltuvuutta papin ammattiin arvioitiin. Silloin tuntui, että olisin voinut yhtä hyvin kuulua turkistarhausta kannattavaan järjestöön. Olen sittemmin ollut entistä tarkempi jäsenyyksistäni, eikä nykytilanne ole juuri omiaan voimistamaan halukkuuttani liittyä uudelleen kirkkoon.
Protestantismia on ehkä sekin hannarimainen vakaumukseni, että ihminen on henkilökohtaisessa vastuussa pelastumisestaan. Sikäli uskonto on ”yksityisasia”, eikä henkilökohtaista yhteyttä Jumalaan voi ulkoistaa minkään instituution huoleksi, kuten ei totuuttakaan, joka on itse löydettävä. Tämän vuoksi minun on usein ollut vaikea sisäistää luterilaisen kirkon luonnetta. Katolilaiseen kirkkoon verrattuna luterilainen on luopunut melkein kaikesta luovuttuaan sakramenteista eli koko kristinuskon elävästä mysteeristä. Pelkkä virkamiesmäisten saarnojen kuuntelu tai virsien pihiseminen ei vedä puoleensa. Mitä eroa on kuunnella jonkun papin puhuvan pehmeitä naapurin koirasta ja onnellisuustutkimuksista verrattuna vaikkapa siihen, että katselee tv-mainoksia ja vastaanottaa näin omaan tajuntaan vaikuttavaa tekopyhää saastaa, joka yrittää vakuutella että yksi pesuaine on parempi kuin toinen?
Tosin olen Nylénin linjoilla siinä, että kirkko on olennaisesti eri asia kuin yleishyödyllinen järjestö tai yritys. Kirkko on eräänlainen koti, ja ”henkiset kodit” ovat useimmiten aivan yhtä liattuja ja ongelmaisia kuin ydinperheidenkin kotipesät. Koteja ei kuitenkaan jätetä yhtä kepein perustein kuin kirkkoja nykyään, vaikkapa pelkän kirkollisveron takia.
Kysymys suvaitsevaisuudesta on tärkeä uusateismin ja uskonnon puolustajien vastakkainasettelussa. Suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin, aborttiin ja ehkäisyyn ja toisaalta jyrkkä oikeauskoisuuden vaatimus ja käännytysmentaliteetti ovat voimistaneet kielteistä suhtautumista uskonnollisiin yhteisöihin. Sihvola näkee tieteiden, uskontojen ja eri kulttuurin muotojen rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdolliseksi. Hän on hyvin ankara uskonnollisia fundamentalisteja ja heidän ”henkistä laiskuuttaan” kohtaan. Silti hän toteaa uusateistisen uskontokritiikin olevan epäoikeudenmukaista uskontoja kohtaan vaatiessaan niiltä suurempaa hyveellisyyttä kuin itseltään.
Unelmia uudesta uskonnottomasta, sekulaarisesta maailmanjärjestyksestä testataan pelkästään teoreettisella tasolla käyttäen John Lennonin biisiä muistuttavia romantisoivia lausahduksia. Sen sijaan uskontojen vahingollisuudesta annetaan monia käytännön esimerkkejä. Tämä onkin varmasti paljon tehokkaampaa uusateistisen agendan edistämistä kuin ottaa huomioon Stalinin Neuvostoliiton tai punaisten khmerien Kambodzan kaltaiset järkyttävät ”tieteellisen ateismin” yhteiskunnalliset toteutumat.
Tamperelaisessa opiskelijoiden tiedelehti Hybriksessä av-kääntäjä ja sivutoiminen uskonnonfilosofian harrastelija Aki Räsänen on tarttunut uskontokeskustelun problematiikkaan pahasti ontuvin argumentein. En edes huomioisi tällaista kouluainetasoista höperrystä, ellen pelkäisi, että siinä ilmaistujen suuntaiset olettamukset ovat pelottavan yleisiä uusateistien ns. vulgaarisiiven joukossa, johon kuuluu varsinkin nuoria miehiä.
Räsäsen mukaan sekä uskonnollista että tieteellistä ihmistä ohjaa yleinen, tunneperustainen moraali, mutta uskonnollinen ihminen voi hylätä yleisen moraalin uskonnollisen hyväksi, kun taas tieteessä tätä mahdollisuutta ei ole. Tästä Räsänen päättelee, että ”tiede ei sisällä mahdollisuutta vääryyteen, uskonto sisältää”. Syntyy sellainen kuva, kuin tiede syntyisi ihmisistä riippumattomassa, arvovapaassa tyhjiössä, mikä ei ole lähelläkään todellisuutta. Parhaat argumentit eivät vie jotenkin automaattisesti voittoa kehnommista, eikä tieteen vääjäämätön edistyminen ole mikään itsestäänselvyys: tieteellinen tutkimus on samanlaista inhimillistä räpellystä kuin kaikki muukin elämä. Usko siihen, että tieteen käsitteellinen ihanne suoraan vaikuttaisi todellisen elämän tapauksissa, on samanlainen deus ex machina -taikatemppu, jollaisen mahdollisuuden Räsänen jyrkästi kieltää.
Mainitussa artikkelissaan Räsänen nimittäin ottaa esiin ikivanhan dualismiongelman siitä, miten aineeton voi vaikuttaa aineeseen ja aiheuttaa esimerkiksi aivoissa ajattelua. Valitettavasti hänen johtopäätöksensä asiasta eivät etene yhtään tätä vanhaa kädenvääntöä pidemmälle: ”Eiköhän ole kuitenkin varminta todeta, että aineellinen ympäristö vain synnyttää aineellisissa aivoissamme ajattelua, jonka aivot pukevat kielelliseen asuun, jotta ne ymmärtäisivät omat ajatuksensa.” Näin sanoessaan hän ei huomaa, että jo puhuessaan ajattelusta ja kielestä hän puhuu asioista, jotka eivät ole tyhjentävästi selitettävissä materialistisesti, pelkkinä liikkeinä aineessa. On helppo sanoa, että ajattelu on pelkkä fysikaalinen ilmiö, mutta tämä ei kerro mitään siitä, mikä tekee ajattelun ja sen sisällöt merkityksellisiksi meille. Vastaavasti Enqvistin vakaumus, jonka mukaan kaikki ihmiselämässä on selitettävissä äärimmäisen monimutkaisten molekyylikonglomeraattien toiminnalla, on minulle yhtä merkillinen ja käsittämätön kuin uskonnolliset uskomukset lienevät hänelle.
Martinin toimittamaan Ateismi-artikkelikokoelmaan sisältyy Benjamin Beit-Hallahmin mielenkiintoinen tutkimus ”Ateistien psykologinen profiili”. Beit-Hallahmin kyselytutkimuksiin perustuva aineisto osoittaa ateismin lisääntyvän useimmissa maissa samassa suhteessa koulutustason ja vaurauden kanssa. (Poikkeuksia ovat mm. eräät valtiot, joilla on kommunistinen historia tai totalitaristinen hallinto, ja joiden tulosten tulkitsemisessa on ongelmia.)
Beit-Hallahmin esiin tuomat tulokset tieteen edustajien parissa ovat mielenkiintoisia, muun muassa se, että uskonnollisuus on selvästi yleisempää luonnontieteilijöiden kuin ihmistieteilijöiden parissa. Tämä sotii myös kirjoittajan mielestä arkijärkeä vastaan. Beit-Hallahmi selittää jakoa sillä, että ihmistieteilijöillä, kuten psykologeilla, kriittinen järki on suuntautunut ihmismielen toiminnan ja uskomuksien arviointiin, kun taas luonnontieteilijöillä vallitsee etäisyys uskomusten perusteisiin. Hän muistaa painottaa, että erot tasoittuvat sen myötä, mitä maineikkaammista ja menestyneemmistä tieteentekijöistä on kyse, mikä tuntuisi vahvistavan uusateistien hupaisaa erottautumista Välkkyjen (Brights) ryhmittymään.
Sen sijaan Beit-Hallahmi ei juuri uhraa ajatusta asian sosiologiselle puolelle, kuten kysymykselle siitä, suosivatko tiedemaailman valtarakenteet kenties sellaisia, jotka eivät tuo uskonnollisuuttaan avoimesti esille. Myös se seikka, että fyysikot ovat biologeja uskonnollisempia, jää mietityttämään minua. Onhan niin, että nykyisen luonnontieteen, myös biologian, perusperiaatteet määräytyvät teoreettisesta fysiikasta käsin. Mitä kauempana näistä perusperiaatteista toimitaan, sitä helpompaa ehkä on ottaa ne kyseenalaistamattomina totuuksina. Kenties nämä perusperiaatteet ovat fyysikoille tarpeeksi tuttuja, jotta he olisivat myös tietoisia niiden pohjimmiltaan filosofisesta ja häilyvärajaisesta luonteesta? Ehkä heidän on myös helpompi huomata, etteivät fysiikan selitysmallit ole välttämättömässä ristiriidassa henkisen maailmankatsomuksen kanssa?
Alkuvuodesta nähty YLE:n Voimala-ohjelma, jossa käsiteltiin Koivuniemen lahkoa ja uskonnon asemaa nykykulttuurissa, antoi toivoa, että uskonnosta voi Suomessa ehkä vihdoin pikkuhiljaa alkaa keskustella älykkäästi ja kiihkottomasti, ilman Raamatulla tai Skeptikko-lehdellä päähän lyömistä. Toivottavasti Perussuomalaisten vaalivoiton aiheuttama kaahotus kulttuurielämässämme jo pian hälvenee kohtuullisiin mittoihin, niin että muiden muassa tätä lupaavasti alkanutta uskontokeskustelua päästään taas jatkamaan. Syksyllä onkin luvassa muun muassa Savukeitaan esseekokoelma Mitä uusateismi tarkoittaa?, jossa aiheen kanssa päästään toivon mukaan entistä huimempiin syvyyksiin.
Kirjallisuutta & linkkejä:
BBC:n uutinen uskontojen sukupuuttoa käsitelevästä tutkimuksesta
Platon-klubin Ateismi-keskustelu Kirjakauppa Kirjassa, alkuosa
Enqvist, Kari: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. WSOY 2010.
Hart, David Bentley: Ateismin harhat. Perussanoma Oy 2010.
Nylén, Antti: Halun ja epäluulon esseet. Savukeidas 2010.
Martin, Michael(toim.): Ateismi. Vastapaino 2010.
Räsänen, Aki: ”Usko, toivo ja valta – suomalaisen uskontokeskustelun tämänpuoleisuus.” Hybris 1/11.
Sihvola, Juha: Maailmankansalaisen uskonto. Otava 2011.