Winter’s Bone ja sankaritarinan kielioppi

Silvia Hosseini

Viime talvena sai Suomessa ensi-iltansa Debra Granikin palkintoja voittanut Winter’s Bone (2010), neorealistinen independent-elokuva, joka kertoo nuoren naisen yrityksestä löytää huumekauppaan sotkeutunut isänsä Missourin takametsien rähjäisessä ja sosiaalisesti ahtaassa miljöössä. Vaikka elokuva on visuaaliselta ilmeeltään naturalistinen ja siinä on voimakas naisnäkökulma, se hyödyntää kerronnassaan perinteisen sankarimyytin tarinarakennetta.

Monomyytti eli sankaritarinan kielioppi

Sankarimyyttien rakenteista on useita teorioita, joista klassisin ja tunnetuin lienee Joseph Campbellin monomyyttiteoria, jota monet dramaturgit hyödyntävät ja jonka varaan esimerkiksi George Lucas on rakentanut alkuperäisen Tähtien sota -trilogiansa (1977–1983). Monomyytti on sankarimyyttien universaali arkkityyppi, jota kaikki seikkailumyytit ja -kertomukset noudattavat (Campbell 1990: 46–47). Campbellin mukaan mytologisen sankarin seikkailu vastaa siirtymäriittien ero–initiaatio–paluu -kaavaa, jossa sankari uskaltautuu tavallisesta arkimaailmasta yliluonnollisen ihmeen alueelle, kohtaa siellä tarunomaisia voimia, voittaa vihollisia ja palaa sitten seikkailuretkeltään täyttyneellä voimalla, joka tuo siunauksen hänen läheisilleen (mts. 41).

Rakenne on siis samankaltainen kuin perinteisen sadun tai fantasiaromaanin juonessa, jossa pahaa, maagista voimaa vastaan nousee sankari, joka kohtaa matkansa aikana erilaisia vihollisia ja auttajia ja pelastaa uhattuna olevan yhteisön (Sisättö 2006: 15, 17, ks. myös Leinonen 2006: 22, Ihonen & Ihonen 2006: 152). Vladimir Propp on konstruoinut samantyyppisen kaavan venäläisistä ihmesaduista (1994: 39–64). Sankarimyyteillä, saduilla ja fantasialla ei olekaan välttämättä rakenteellista eroa; samanlaisia struktuureja on mahdollista hahmottaa hyvin erilaisista tarinoista. Kyse on eräänlaisesta koodista, sankaritarinan kieliopista, jonka mukaan seikkailun vaiheet järjestyvät.

On syytä huomioida, että kertomus ei ole välttämättä myyttinen, vaikka se noudattaisi myytin rakennetta. Myytiksi on tapana kutsua kertomuksia, joilla on erityinen, autoritaarinen ja pyhä merkitys lukijoilleen (ks. Frye 1982: 33, 47–48) ja joiden vaikutus kulttuuriin ja ihmisiin on laajempi ja syvempi kuin kertomuksilla yleensä (Simonsuuri 2002: 17). Myytit kertovat syntytarinoita maailman, ihmisen ja kulttuurien ominaispiirteiden synnystä jumalallisten sankarien syntyyn (mts. 26). Campbellin monomyyttiteoriakin korostaa myytin kosmogonista ulottuvuutta: myytti on aina yhteydessä maailman syntyyn ja sen päättymiseen, uudelleensyntymiseen ja tuonpuoleiseen (1990: 27, 227–228). Myytin sankarin initiaatiossa on siten kyse valaistumisesta ja jumalallisten voimien haltuunotosta (mts. 46–47). Daniel Woodrellin “country-noir” -romaaniin (2006) pohjautuva Winter’s Bone ei tietenkään ole myyttinen tässä mielessä.

Toisaalta arkkityyppisessä myytti- ja kirjallisuudentutkimuksessa myytti määritellään ensisijaisesti “vain” tarinaksi, ei pyhäksi kertomukseksi. Northrop Fryen mukaan myytti on ennen kaikkea erottamaton osa kirjallisuutta ja kirjallisuus on myytin perillinen (1973: 134–135; 1982: 32–34). Fryen myyttikäsityksen mukaan oikeastaan kaikki tarinat ovat karkeasti ottaen myyttejä, sillä ne noudattavat samoja rakenteita kuin myytit. Winter’s Bonen tarinarakenne noudattaa monomyyttiä tiiviisti – jos siis arkkityypitellään röyhkeästi ja jätetään huomiotta myytin yliluonnollinen puoli.

Ree, Winter’s Bonen sankari. (Kuva: Sebastian Mlynarski)

Ree Dollyn etsintäretki

Winter’s Bonen päähenkilön, Ree Dollyn, kertomus on varsin arkkityyppinen quest eli etsintäretki. Elokuvassa 17-vuotias Ree huolehtii kahdesta pienestä sisaruksestaan ja omiin maailmoihinsa vajonneesta, sairaasta äidistään Ozarkvuorilla, jossa suurin osa asukkaista elää huumekaupalla ja lähisukulaiset ovat vaarallisia rikollisia. Ree hoitaa kotityöt, eläimet ja velvollisuudet ja opettaa sisaruksilleen selviytymistaitoja – ruoanlaittoa, ampumista ja tavaamista – eikä suostu “pyytämään sitä, mitä toisten kuuluisi tarjota”. Huumeita tehtaileva isä on kadonnut, ja käy ilmi, että hän on antanut perheen kotitalon ja metsät takuuksi päästäkseen vankilasta. Etsintä alkaa, kun airuena eli seikkailun ilmoittajana (ks. Campbell 1990: 60) toimiva sheriffi tulee kertomaan, että isä on löydettävä pian edessä olevaa oikeudenkäyntiä varten – tai perhe menettää kaiken.

Campbellin mukaan mytologinen sankari lähtee houkuteltuna, eksytettynä tai sitten vapaaehtoisesti seikkailuun, jonka ensimmäinen vaihe on rajan ylitys. Rajalla on esteenä jokin yliluonnollinen, voimakas mahti, joka sankarin täytyy selättää. (Campbell 1990: 213). Winter’s Bonen realistisessa kontekstissa seikkailun rajalla ei tietenkään ole mikään yliluonnollinen olento, mutta monia esteitä Ree kohtaa lähdettyään etsimään isäänsä, ennen kuin varsinainen initiaatio voi alkaa. Elokuvassa toistuu nimittäin useasti sama tilannemotiivi: Ree menee tapaamaan jotakuta pyytääkseen neuvoa, apua tai tietoja – ja hänet torjutaan kerta toisensa jälkeen, välillä väkivaltaisestikin.

Ensin Ree ei saa ystävänsä mieheltä lainaksi autoa. Sitten hän menee pyytämään neuvoja sedältään Teardropilta, mutta saa osakseen uhkailua ja tukkapöllyä. Isän ystävä Little Arthur ei kykene tarjoamaan muuta kuin viivan tai hatsit ja rähinää. Naapuri, isän serkku, tulee uhkailemaan ja johdattaa Reetä etsinnöissään harhaan. Armeijan rekrytoijakin, jonka luokse Ree menee luvatun liittymispalkkion toivossa, torjuu Reen, vaikkakin kohteliaasti. Melkein kaikkialla on kyräilyä, epäluuloisuutta, vihaa. “Ye ain’t here for trouble are you?” Reeltä kysytään, kun hän etsii apua. Äidistäkään ei ole tueksi, vaikka Ree anelee: “Please help me this one time!”

Totuuden jäljille, rajan yli (ks. Campbell 1990: 81–81, 93) Ree pääsee viimein, kun isän naisystävä kertoo hänelle jotain tärkeää ja hän ymmärtää epäillä, että hän ei tosiasiassa etsikään isäänsä vaan tämän ruumista. Naisen luona käyminen on elokuvassa merkittävä kohtaus siksikin, että hänen luonaan musisoivien vieraiden esittämä kappale heijastelee Reen sielunmaisemaa hienosti. Dialogi katkeaa hetkeksi, kun nainen laulaa: “I wish I was a little sparrow and I had wings and I could fly.” Ree on velvollisuudentuntoinen, mutta kohtaus antaa ymmärtää, että hän ei haluaisi käydä läpi näitä koetuksia. Vapaus, jonka metafora lentäminen laulussa on, ei kuitenkaan ole mahdollinen ennen tehtävän päätöstä, eikä Ree voi mitenkään olla “pieni varpunen” – hänenhän on joka tapauksessa toimittava äidin roolissa, vaikka on itsekin vielä hyvin nuori. Campbellin mukaan sankari ei useinkaan pyri osaansa, vaan on pikemminkin ennalta määrätty siihen (1990: 275). Reellä ei ole vaihtoehtoja.

Uhkaava maisema. (Kuva: Sebastian Mlynarski)

Sankarin etsintäretki on Winter’s Bonessa retki aivan konkreettisesti: elokuvassa kuvataan paljon Reen kävelyä kylmässä, uhkaavassa maisemassa, kun hän on matkalla paikasta toiseen. Seikkailun miljöö on kuin Campbellin sanoin “kohtalokasta seutua, jolla aarteet odottavat löytäjäänsä, mutta myös vaarat uhkaavat” ja jossa on “oudon epävakaisia ja monimuotoisia olentoja” (1990: 64). Ozarkvuoren metsät ovat jylhiä kuin saagoissa, ja uhkaavuutta tunnelmaan tuovat karut asumukset, hökkelit ja räjähtäneet amfetamiinilaboratoriot. Aika moni Reen kohtaamista henkilöistä on “oudon epävakainen”, kuten väkivaltainen ja arvaamaton Teardrop, joka kanniskelee aina kokaiinipussia mukanaan.

Sankarin initiaatio, paluu ja palkkio

Monomyytin vaiheet etenevät rajan ylityksen jälkeen siten, että sankari kulkee vieraiden voimien maailman halki. Osa voimista uhkaa häntä koetuksina ja toiset antavat hänelle apua auttajina (Campbell 1990: 214). Kyse on siis initiaatiovaiheesta – vaikeiden tehtävien motiivista, toisiaan seuraavien koetuksien kuvauksesta (mts. 93). Ensimmäinen koetus Ozarkvuorten pimeyden valtakunnassa on kohtaaminen kolmen sisaren kanssa. Nämä naiset, Missourin moirat , joiden sukulaisilla mitä ilmeisimmin on jotain tekemistä isän katoamisen kanssa, pahoinpitelevät Reen perinpohjin, kun hän pääsee liian lähelle totuutta. Tästä seuraa tietenkin ruhjeita, runsaasti verta ja irronnut hammas eli “käsittämättömiä tuskia” (ks. mts. 64). Ree kestää kolhut valittamatta, sankarillisesti, tuhtien särkylääkkeiden voimin.

Auttajina Reen koetuksessa ovat naapuri Sonya, joka tuo perheelle ruokaa, ja paras ystävä, joka onnistuu keplottelemaan autonkin heidän käyttöönsä. Nämä kaksi naista myös hoitavat Reetä sen jälkeen kun tämä on piesty. Winter’s Bone tuntuu ikään kuin kommentoivan sankaritarinoiden perinteistä maskuliinisuutta naishahmojen runsaudella: sekä sankari, auttajat että myös keskeiset viholliset ovat naisia.

Pahin on vielä edessä, kun Reen pahoinpitelijät saapuvat tarjoamaan sovitusta. Sanalla ‘bone’ tarkoitetaan luun lisäksi myös sovituksen elettä. Seuraa Reen initiaation vaikein vaihe, viimeinen koetus (ks. Campbell 1990: 214). Ree kuljetetaan säkki päässä pimeälle, kylmälle järvelle, jonka pohjassa makaa isän ruumis. Myytin sankarille Reen viimeinen tehtävä ei ehkä olisi sen kummempi, ei mikään “yli-inhimillinen sankarityö” (mts. 64) mutta elokuvan naturalistisessa tyylilajissa se on karmiva ja vähintäänkin epäinhimillinen: Reen täytyy leikata isänsä kädet moottorisahalla viedäkseen ne todisteeksi siitä, että tämä on todella kuollut.

Monomyyttiteoriassa kohtaaminen isän kanssa merkitsee sovitusta. Se ei kuitenkaan ole helppoa: sankarin on voitettava pelkonsa, jotta hän voi ymmärtää maailmanjärjestyksen ja siihen liittyvän kärsimyksen. (Campbell 1990: 132.) Reen kohtaaminen isän kanssa ei ole metafora Jumalan kohtaamiselle, mutta pelottava se on niin Reestä kuin katsojastakin. Ennen kaikkea sovitus tapahtuu, niin vihollisten kuin isänkin kanssa. Isän kohtalon selvittyä Ree ei nimittäin tunne katkeruutta tätä kohtaan, eikä hän kertaakaan valita osakseen tullutta kärsimystä – häntä harmittaa lähinnä vain se, että isän kuoleman syynä oli se, että tämä vasikoi poliisille. Reen oikeuskäsitys tuntuu elokuvan kieroutuneessa yhteisössä varsin luonnolliselta.

Sovitus koskee myös Teardropia, joka tarinan kehittyessä ottaa ikään kuin Reen isän paikan, omalla tempoilevalla tavallaan. Loppukohtaus antaa ymmärtää, että hänelle tarjoutuu Reen teon myötä tilaisuus toimia aiempien tapojensa vastaisesti – hän tietää nyt veljensä tappajan, mutta ei aio kostaa, näin ainakin voidaan päätellä hänen viimeisestä repliikistään. Sen sijaan hän osoittaa halunsa olla perheenjäsen ja tytön tukena. Granik osoittaa elokuvassaan sukusiteiden merkityksen ja tuo hienovaraisesti esiin, että myös ne ihmiset, jotka ratkovat ongelmia väkivallalla ja ovat pahasti päihdeongelmaisia, pystyvät myös hyvään, tahtovat hyvää.

Monomyytin seikkailun viimeinen tehtävä on paluu yhteisöön (Campbell 1990: 189). Sankari tuo matkaltaan lahjan, joka on maailman pelastaminen tai muu siunaus yhteisölle (mts. 46, 214, ks. myös Frye 1973: 192). Ree pelastaa perheensä arkisella siunauksellaan: he saavat pitää talonsa ja metsänsä, eikä lapsia ole tarpeen antaa muiden hoidettavaksi. Reen vietyä saamansa makaaberin todisteen sheriffille saa hän palkkion itsekin: osan isän takuusta on nimittäin maksanut tuntematon mies käteisellä, ja nämä rahat kuuluvat nyt Reelle. Etsintäretki päättyy tietysti aarteen löytämiseen niin kuin myyteissäkin usein.

Winter’s Bone ei noudata kaikkia monomyytin vaiheita. Siitä puuttuu esimerkiksi viettelevän naisen motiivi (vrt. Campbell 1990: 112–116). Woodrellin kirjassa Reellä tosin on pelkkää toveruutta lämpimämpi suhde parhaaseen ystäväänsä. Elokuvassa ei ole viittauksia Reen mahdolliseen lesbouteen, mutta toisaalta monomyytin puitteissa esiintyy myös lukemattomia variaatioita: tarinat voivat valikoida joitain monomyytin elementeistä tai esittää joitain vaiheita erillisinä (mts. 214).

Myytin sankarit ja inhimilliset sankarit

Arkkityyppistä myyttitutkimusta on kritisoitu siitä, että se pelkistää kirjallisuuden – tai elokuvat – pelkiksi struktuureiksi ja jättää huomioimatta niiden erityispiirteet (esim. Jones & Watkins 2000: 8–10). Pelkän tarinarakenteen konstruoiminen Winter’s Bonesta ei teekään sille oikeutta: se on paljon enemmän kuin vain monesti elokuvissa nähty seikkailukertomus. Granik tekee tarkkanäköisen kuvauksen sosiaalisesti suljetusta ja monella tavalla ongelmallisesta yhteisöstä ja rakentaa hienon, voimakkaan henkilökuvan. Vaikka Reellä ei ole myytin sankarin poikkeuksellisia lahjoja tai kykyjä (vrt. Campbell 1990: 46, 275), hän on poikkeuksellinen rohkeudessaan, oikeudentunnossaan ja peräänantamattomuudessaan. Reen etsintäretki asettuu vasten yhteisön tapoja ja sääntöjä, ja juuri siksi se onnistuu vaikuttamaan yhteisöön, vaikkakin vain vähän. Pyytämällä apua viholliseltaan sankari antaa viholliselle mahdollisuuden tehdä oikein. Vuorosanat ja näyttelijäntyö osoittavat hienovaraisesti, että Reen toiminnalla on ihmisiin suurempi vaikutus, kuin miltä päällisin puolin näyttää.

Vaikka Winter’s Bonen analysoiminen monomyyttiteorian kautta yksinkertaistaa sitä, se myös osoittaa mielenkiintoisella tavalla, miten syvään sankarimyytin rakenne on kulttuuriimme juurtunut. Se ei elä vain myytin ilmeisissä perillisissä, kuten sadussa ja fantasiassa, vaan myös neorealistisessa indie-elokuvassa. Perinteisiä myytin rakennetta noudattavia seikkailukertomuksia on dekonstruoitu, koska niitä on pidetty muun muassa sovinistisina, kolonisoivina ja rasistisina (ks. esim. Margery Hourihan 1997). Granikin elokuva näyttää, että sankaritarinalla voi olla myös muita ulottuvuuksia – ja että myös nainen voi olla todellinen sankari. On muuten kiinnostava yksityiskohta, että Reellä on elokuvassa housut, kun Woodrellin kirjassa kertoja korostaa, että hän käyttää aina hametta. Toisaalta elokuva tuo kyllä Reen naiseuden monimuotoisuuden esiin – hän on ehkä poikatyttömäisempi olemukseltaan, mutta hänessä on samaa äidillisyyttä ja herkkyyttä kuin romaanissakin.

Yksi syy Winter’s Bonen arkkityyppiseen tarinarakenteeseen liittynee sen genreen: ainakin suuren yleisön voisi olla vaikea ottaa vastaan Granikin draamaelokuvan purevaa naturalismia, traagisia henkilökuvia ja sovituksen teemaa ilman “tuttua” seikkailukertomuksen rakennetta. Elokuvasta tekeekin kiinnostavan sen ilmeinen ristiriita tyylilajin ja rakenteen välillä. Yleensähän myyttisiä rakenteita noudattavat elokuvat ovat sellaisia kuin vaikkapa juuri Tähtien sota.

Campbellin mukaan myytin kosmogonisessa kehässä on vaihe, jossa kiertokulun eteenpäin vieminen on inhimillisten sankarien tehtävä. (Esimerkiksi Raamatussa tämä tapahtuu ensimmäisessä Mooseksen kirjassa heti paratiisista karkotuksen jälkeen, Campbell 1990: 270, ks. myös Frye 1982: 192–193.) Winter’s Bone saa toivomaan, että maailmassa – edes elokuvien maailmassa – olisi enemmän Reen kaltaisia inhimillisiä sankareita.

Lähteet

Campbell, Joseph 1990 [1949]: Sankarin tuhannet kasvot. [The Hero with a Thousand Faces.]. Suom. Hannes Virrankoski. Helsinki: Otava.

Frye, Northrop 1973 [1957]: Anatomy of Criticism: Four Essays. Princeton, New Jersey: Princeton University Press.

Frye, Northrop 1982: The Great Code: the Bible and Literature. London, Melbourne and Henley: Routledge & Kegan Paul.

Hourihan, Margery 1997: Deconstructing the Hero. Literary Theory and Children’s Literature. London: Routledge.

Ihonen Maria, Markku Ihonen 2006: Pohdintoja fantasiakirjallisuudesta ja kristinuskosta. Ihmeen tuntua: näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen. Toim. Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa. Helsinki: BJT Kirjastopalvelu.

Jones, Dudley, Tony Watkins (Ed.) 2000: A Necessary Fantasy?: the Heroic Figures in Children’s Popular Culture. New York and London: Garland Publishing, Inc.

Leinonen, Anne 2006: Fantasian taikamaailma. Ihmeen tuntua: näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen. Toim. Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa. Helsinki: BJT Kirjastopalvelu

Propp, Vladimir 1994 [1968]: Morphology of the Folktale. Austin: University of Texas Press.

Simonsuuri, Kirsti 2002: Ihmiset ja jumalat: myytit ja mytologiat. Helsinki: Tammi.

Sisättö, Vesa 2006: Fantasia ja fantasiakirjallisuus. Ihmeen tuntua: näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen. Toim. Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa. Helsinki: BJT Kirjastopalvelu.

Woodrell, Daniel 2006: Winter’s Bone. London: Sceptre.