Joanna Hoggin löyhästi omaelämäkerrallinen The Souvenir -diptyykki on saanut itsenäisen jatko-osan The Eternal Daughter (2022). Siinä Tilda Swinton näyttelee edellisistä elokuvista tuttua ohjaajaa Julie Hartia, nyt noin 60-vuotiaana. Julie saapuu kirjoitusretriitille maaseutukartanoon. Mukanaan hän tuo äitinsä, jota myös näyttelee Tilda Swinton. Äiti on lapsuudessaan viettänyt aikaa kartanossa, ja Julie, ikuinen tytär, täydellinen tytär, haluaa tavoittaa ja tallentaa vanhempiensa elämän – oikein – kun se vielä on mahdollista. Se ei ole mahdollista.
Olen helsinkiläistynyt kymiläinen ja taustaltani kaukana Hoggin kuvaamasta Englannin ylemmästä keskiluokasta. Tunnistan kuitenkin Julien kiihkeän tarpeen rekonstruoida vanhempiensa elämää ja muurata itsensä mukaan tähän aikakapseliin. Nostalgia ei ole välttämättä lämminhenkistä fiilistelyä vaan silkkaa ajan kulumisen herättämää kauhua, kronofobiaa. Se voi olla halua tehdä asiat oikein, jotta ne säilyisivät, vaikka säilyminen tai oikein tekeminen ei ole mahdollista.
Tänä keväänä ikuinen tytär minussa harkitsi noin sekunnin ajan autokouluun menemistä vain, jotta voisin lunastaa vanhemmiltani Mazdan, josta he joutuivat luopumaan. Auto ei edes ollut mikään tietty lapsuuteni ajoneuvo; olin ehtinyt olla sen kyydissä ehkä kourallisen kertoja. Mutta se olikin vain yksi lenkki pitkässä Mazdojen ketjussa. Tärkeämpää olisi ollut Mazdassa oleilu, oikein: matkakaramellit, rekisterinumeroiden keräily numerojärjestyksessä pieneen paperiseen vihkoon (merkittävä muistiin myös päivämäärä, jolloin nähty). Niin suuri huolellisuus ja tarkkuus, että se ei ole mahdollista.
Nostalgia ei ole välttämättä lämminhenkistä fiilistelyä vaan silkkaa ajan kulumisen herättämää kauhua, kronofobiaa. Se voi olla halua tehdä asiat oikein, jotta ne säilyisivät, vaikka säilyminen tai oikein tekeminen ei ole mahdollista.
Ikuinen tytär ei sitä paitsi aja Mazdaa vaan istuu sen takapenkillä, repsikan eli äidin istuimen puolella. Siellä olen kuullut kasvuvuosinani niin paljon Junnu Vainiota, että musiikista lienee tarttunut minuun nostalgian katkeransuloinen turhuus ja mahdottomuus. Junnu Vainio oli kuitenkin kanssanostalgikko ja voi auttaa käsittelemään sitä, että aika entinen ei koskaan enää palaa. En mennyt autokouluun, en lunastanut Mazdaa. Takapenkki ei ole ikuinen.
Vastakkainasetteluiden nostalgia
Juha ”Junnu” Vainio syntyi Kotkassa 1938 ja kuoli Sveitsissä 1990. Hän oli monipuolinen sanoittaja, sittemmin myös säveltäjä, jonka repertuaari ulottui kaihoisista kotiseutuballadeista pornoralleihin. Samaan tapaan hänen maineensa on kaksijakoinen. ”Pahojen poikien laulut” sekä lukuisat menevät veisut sääntö-Suomen yrityksistä estää tai hankaloittaa viinanjuontia ovat tehneet Junnusta pikkutuhman tai subversiivisen kulttihahmon, jolta ei katu-uskottavuutta puutu. Toisaalta Vainio eli raittiina viimeiset 15 vuotta elämästään ja kirjoitti niin herkkiä lauluja, että ne kohottivat hänet uudenlaiseen karheankunnioitettavaan salonkikelpoisuuteen. Vainion yksityishenkilönä ennen raitistumistaan osoittamaa huonoa käytöstä, jopa väkivaltaisuutta, on käsitelty viime vuosien elämäkerroissa, mutta se on otettu osana ajankuvaa viihde-elämän kosteista takavuosista.
Yhteiskuntatieteilijä Jari Heinonen liittää Vainion suomalaisen iskelmän kansanomaiseen laulelmaperinteeseen, jossa puhuttiin isoista asioista pienen ihmisen näkökulmasta.[1] Samassa jatkumossa kansan syviä rivejä ovat puhutelleet Reino Helismaa, Vainion tavoin Kotkassa vaikuttanut Veikko Lavi tai tuoreempana esimerkkinä Maustetytöt. Heinonen katsoo Vainion laulujen esittävän yhden tulkinnan siitä, mitä suomalainen todellisuus on – ja samalla niiden suosio ylläpitää tätä tulkintaa.[2] Nykynäkökulmasta Vainiota on helppo kritisoida siitä, että hänen laulunsa vaalivat konservatiivista yhtenäiskulttuuria, jonka tunkkaisiin puoliin kuuluvat seksismi ja muukalaisviha[3]. Helsingin herroista kyllä jupistaan, mutta köyhä haastaa yhteiskuntajärjestystä vain vilkkaassa mielikuvituksessaan. Verottaja on aina kiusaamassa kuten muitakin aikakauden viihdekonkareita.
Nostalgia rakentuu ihannoidun menneisyyden ja pilalle menneen nykyajan vastakkainasettelun varaan, jolloin on aiheellista kysyä, kuinka inklusiivista nostalgia ylipäätään voi olla: Keille se on tarkoitettu? Ketkä sen hiilloksella voivat lämmitellä?
Samalla Junnun vetoavuuteen on varmasti vaikuttanut nostalginen viritys: vaikka lauluissa käsitellään niiden syntyhetkien ilmiöitä, jopa Dingo-huumaa, ne useimmiten tähyilevät jo valmiiksi menneeseen. Eikä nostalgisuus ole moodi, joka olisi ilmestynyt vasta raittiin Junnun lauluihin – se on vakaasti läsnä jo 1960-luvulta asti, jolloin toisaalta syntyi myös itseaiheutettua amnesiaa kuvaava kupletti Mä en muista mitään (1969). Sitä vastoin äärihaikean Terveiset kotiin -veisun (1973) ensimmäinen säkeistö alkaa pikkutarkalla vakuuttelulla: ”Mä muistan sen – ahvenen (mm-hmm!) / saunarannassa silloin ongin / herttaisen lapsuuden / kaikki tuokiot muistan ain.”
Mikä on nostalgian tarkoitus ja merkitys? Nostalgian aate- ja kulttuurihistoriaa käsittelevässä teoksessaan Antto Vihma kertaa, että nostalgiaa on alkujaan pidetty ja hoidettu ”sairautena”, melankolisena oireyhtymänä, mutta ”banaalin nostalgian markkinoilla” sen avulla myydään meille kaikkea mahdollista jäätelöstä populistiseen politiikkaan.[4] Nostalgia rakentuu ihannoidun menneisyyden ja pilalle menneen nykyajan vastakkainasettelun varaan, jolloin on aiheellista kysyä, kuinka inklusiivista nostalgia ylipäätään voi olla: Keille se on tarkoitettu? Ketkä sen hiilloksella voivat lämmitellä? Juuri tiukasti autoritaariseen ja ”autenttisuutta” tavoittelevaan ”entistävään nostalgiaan” liittyvät nostalgian suurimmat vaarat.[5] Kun katsotaan liian tiukasti peruutuspeiliin, nostalgian varjolla voidaan ajaa heikennyksiä ihmisoikeuksiin tai luoda menneestä valheellisen homogeeninen kuva.
Yhteiskuntahistorioitsija Hanna Kuusi luonnehtii jälkiteollisten kulttuureiden suosivan maaseutunostalgiaa, mutta on hyvä huomata Junnun harjoittavan pikemminkin satamakaupunki- ja saaristonostalgiaa.[6] Vaikka Vainion kynästä ovat syntyneet myös stadiin lokalisoidut käännösmuistelot Rööperiin (1967) ja Kolmatta linjaa takaisin (1968), lauluissa haikailu suuntautuu usein Helsinkiä ja muita kyllästyttäviä ”kivikyliä” vastaan (Kaunissaari, ensimmäinen levytys 1972, myöhemmät 1975 ja 1983). Tämä liittyy laajemmin Jari Heinosen tunnistamaan Vainion ”sivilisaatiokritiikkiin”, jossa sekoittuvat ”herraviha, järjestelmän, kiireen, stressin, kaupallistumisen ja joukkotiedotuksen hälyn, eräänlaisen väsyttävän yleismetelin kritiikki – ja vastaavasti vanhan Suomen ihannointi ja ylistys”[7]. Kesäklassikko Käyn ahon laitaa (1979) kuvaakin riemukasta karkumatkaa ”järjestelmän” lypsävästä otteesta, kohti edes kesäloman kestävää vapautta.
Välttämätön kyynel poskella
Siinä, missä itse olen harjoittanut ”nostalgista omimista” ja tuntenut aikamatkailun halua 1960-luvulle, aikaan noin 20 vuotta ennen syntymääni, Junnukin etsii rennompaa aikaa ja paikkaa oman kokemuspiiriään kauempaa, 1920- ja 1930-luvuilta. Nuo vuosikymmenet olivat tosiasiassa suuren puutteen, nälän ja köyhyyden vuosia maassa, joka oli ensin toipumassa repivästä sisällissodasta ja sitten kävi läpi äärioikeistolaisen terrorin kauden. ”Sehän elämältä maistui tullen mennen”, hihkaisee Junnu aikakautta ihailevassa kappaleessaan Kun soitti Dallapé (1976) ja jatkaa:
”Milloin näitkään miehen, naisen
viimeksi sä onnellisen, nauravaisen
siitä aikaa on jo mennyt
perusilmeen katkeran vain näet sen nyt
oli ennen tyyli oikein
Matti Jurvan suu kun oli Suomen soikein
silloin soitti Dallapé, meille soitti Dallapé
muistot kauniit tuskin koskaan himmenee”
Voi tosin olla reilua kontekstoida, että 30-luvun varjopuolien sijaan Junnu rajatusti tarinoi suomalaisen viihdemusiikin varhaisesta kultakaudesta, jolloin Dallapén lisäksi vaikutti myös muun muassa kotkalainen Harmony Sisters -lauluyhtye – kaikki tiukasti ajassaan kiinni. Viihdemusiikilla on ollut tärkeä rooli eskapismin mahdollistajana.
Menneitä elämänmuotoja haikaillaan myös lauluissa Vanha salakuljettaja Laitinen (1968) tai Kauan sitten (1971, levytetty uudestaan 1990), joka on lähes hauntologinen kuvaus hiljentyneestä saaristolaiskylästä. Vainion nostalgisoima, jo-menetetty Suomi on eräänlainen retrotopia: nostalginen pakopaikka Helsingin hermostuneesta hääräyksestä ja eläintarhaa muistuttavista ruuhkaisista kaduista. Jaakko Belt summaa sosiologi Zygmunt Baumanin kulttuuripessimistisen käsitteen ’retrotopia’ olevan luonteva seuraus yksilön erillisyyttä kiihdyttävän yhteiskunnan aiheuttamasta pysyvyyden ja jatkuvuuden kaipuusta. Utopioilla ei ole enää virkaa; helpompi on haaveilla myyttisestä menneisyydestä.[8]
Myyttisen menneisyyden kovaa ydintä onkin toinen Junnun oman kokemuksen ulkopuolinen mutta kollektiivisessa tajunnassa sitkeä kaipuun kohde, sotia edeltävä Karjala: niin riehakas Viipuri kuin rauhallinen Vuoksen törmäkin, jota Ei maha mittää -laulun (1968) kaihoaja yhä kulkee muistoissain lemmittynsä kanssa: ”Kun tuntuu kyynel poskellain niin muistan vain / mä että sentään joskus jossain onnen sain / muistoissani siksi teen / matkan aina uudelleen / Karjalaan.” Laulun aloittavassa toteutumattomassa lupauksessa kiteytyy nostalgian eleginen käyttövoima: ”Jos eilispäivän takaisin nyt saada vois / niin tämän päivän suruista sun veisin pois.” Retrotopia on yksi keino kohdata – tai olla kohtaamatta – nykyhetken pettymyksellisyys.
Junnu-nostalgiaa ei kuitenkaan voi syntyä ilman kyyneltä poskella ja viipyilyä tämän päivän suruissa. Elegia vaatii etäisyyttä. Hanna Kuusi täsmentää, että nostalginen kaipuu on juuri ”menneisyyden kokemista nykyhetkessä” sen sijaan, että ”oikeasti haluttaisiin palata menneisyyteen”[9]. Sama kaksoisvalotus kuuluu myös portugalinkielisen kulttuurin saudade-ilmiöön, joka ei ole pelkkää koti-ikävää tai nostalgiaa, vaan tämän nostalgian kontemplointia, siinä kellumista. Tämä jännite on myös Vainion laulujen ydintä ja tulee selkeimmin esille balladissa Heiskasen kanssa kun heiluttiin (1985)[10]. Laulun kertoja on lähtenyt risteilylle Tukholmaan, muttei lopulta saa poistuttua hytistään, koska ei uskalla kohdata nuoruusvuosiensa muistoja Gamla Stanissa ja Skansenilla. Nostalgia voi suorastaan estää elämästä tai olla jotain niin ylevää, ettei sen lähteille tohdi palata suoraan. Sen kimmeltäviä valoja voi olla turvallisempaa katsella etäältä hytin ikkunasta:
”Vain sä Heiskanen, vain sinä risteilystäin,
yksin ymmärrät syyn miksi hyttiini jäin.
Sillä sieltä kun katselin kulmille päin,
vielä jäntevät hahmomme näin.”
Nostalgian kokeminen ei rajoitu vain kotikulmille; sitä väistellään tai etsitään Tukholmasta mutta myös Kööpenhaminasta. Kolmatta linjaa takaisin, Heiskasen kanssa kun heiluttiin ja Ei ole Kööpenhamina kuin ennen (1983) paljastavat, ettei todellinen nostalgian topos ole kuitenkaan lopulta mikään tietty kaupunki tai kortteli, vaan oma kadotettu nuoruus:
”Mä iskin tiskiin luottokortit, Masa rahansa.
Me luultiin että näillähän saa mitä tahansa.
Mut’ yö Nyhavenin,
sen kertoi kuitenkin:
ei nuoruuttaan voi elää uudelleen.”
Kronofobia ottaa Kööpenhaminaan matkaajaa riveleistä kiinni. ”Sen näkee peilistä / on kaikki eilistä”, tuumaa kimpassa Matkalla pohjoiseen (1981) köröttelevä ikämiesryhmäkin.
Vastarinta, karnevaali, karuus
Radikaalisti erilainen Junnu ”kaihomielen” laulu on Santalahteen uudestaan (1989), jossa nostalgia ruokkii anarkiaa.[11] Huumoriesiintyjä, rumpali ja Junnun nuoruudenystävä Reijo Tanin höystämä ralli irvailee Kotkan Mussaloon Santalahden uimarannan yhteyteen rakennettua golf-kenttää ja nousukasmaista kesänviettoa ”pintapaikassa”:
”kaikki muuttuu, niin myös kaunis lapsuusmaisemain
osakkeiksi jaettiin se taskuun rikkaimpain
lomakylästä en saanut yksiötäkään
ei se mitään, teltan kanssa tulen söhläämään”
Laulun kertoja muistelee duunarinuoruutensa romanssia kauniin ylioppilasneidon kanssa, mutta heila nai lääkärin ja palaa nyt rikkaan kirurgipuolisonsa kanssa viheriölle. Kentällä vaanii kuitenkin myös karnevalistinen golf-kostaja, joka pyrkii aiheuttamaan railakasta hämminkiä:
”kesääni en pilaa alemmuudentunteeseen
pokkana mä lapsuuteni Santalahteen meen
hyräilen näin hymyhuulin kuten Eino Grön
vaikka pallo lentäis kerhotalon keittiöön”
Nostalgian voima voi olla ajan hengen matalamielisyyden osoittamisessa. Kuten Antto Vihma toteaa, se voi olla joko myrkky tai lääke.[12] Mutta onko sen pakko olla jompaakumpaa? Vihma esittelee vaikutusvaltaisen nostalgiateoreetikko Svetlana Boymin jaottelun populistisen politiikan hyödyntämään entistävään nostalgiaan sekä pohdiskelevaan nostalgiaan, joka on monimielisempää:
”Pohdiskelevan nostalgian perustava lähtökohta on, ettei mennyttä voi rakentaa uudelleen. Kotiinpaluu on mahdotonta, sillä ajassa ei voi liikkua taaksepäin ja vanha ’koti’ saattaa olla raunioitunut ja gentrifioitunut tunnistamattomaksi. Menneisyyden ja nykyisyyden välimatkat inspiroivat pohdiskelevaa nostalgikkoa kertomaan tarinansa, analysoimaan ja järjestelemään omaa suhdettaan muutokseen. – – Pohdiskeleva nostalgikko kysyy, voiko muistelemisen avulla luoda yhteyden menneisyyteen ja missä määrin omaan muistiin ja nostalgiaan voi luottaa.”[13]
Santalahteen uudestaan on harvinainen poikkeus, jossa nostalgikko ei tyydy vain kyynelsilmin muistelemaan mennyttä, vaan lähtee ilkikuriselle luokkaretkelle lomakylään. Siinä soi pikemmin sabotaasi kuin saudade. Muuten Vainio on nostalgiassaan melankolinen, ei koskaan uhoava. Kyynel poskella kiinnittää Junnun nostalgian pohdiskelevaan päätyyn entistävän sijaan. Olennaista on tunnistaa se kaksoiskierre, joka syntyy, kun Junnun jo valmiiksi nostalgisoivat laulut päätyvät itse nostalgian kohteiksi. Junnulle vanhat hyvät ajat ovat aina jo menetettyjä – ja nyt minulle on menetettyä se vanha hyvä aika, jolloin keski-iän huolista tietämättömänä, ikuisena tyttärenä, kuuntelin Mazdan takapenkillä Junnua ja Jaakko Teppoa. Junnun laulujen legendaarisesta kantasatamasta toiminta on siirtynyt ajat sitten teollisuussatamaan Mussaloon. Paperiteollisuuden kulta-aika on ohi. Lapsuuteni hiihtomaisemiin rakentuu kiinalaisessa yhteisomistuksessa Euroopan suurin akkumateriaalitehdas.
On myös otettava huomioon, että näkökulmasta riippuen voi olla myös huojentavaa, jos aika entinen ei koskaan enää palaa. Ei enää sekoilua ja seksismiä, ei karskia käytöstä ja epämääräistä elämää. Jos kaipaa vastalääkettä Junnun ylenpalttisen helskyttelevään nostalgiaan, kannattaa kuunnella Junnua edeltävän sukupolven kotkalaistrubaduuri Veikko Lavia (1912–1996). Lavin karuissa kupleteissa harvoin romantisoidaan yhtään mitään. Päinvastoin niissä piirretään tarkka kuva siitä sotia edeltävästä pula-ajasta, jota ei Junnun Dallapé-muistoissa kuulu. Nälkälinnassa (1971) ajatus lapsuudenkodista, Kotkan Hovinsaarella sijainneesta raunioituneesta pytingistä kyllä täyttää laulajan rinnan kaiholla, mutta muistot ovat koomisen groteskeja: ”Kuin marakattiparvi pojat metelöi / Lintukaisen Arvi sammakonkin söi.”
On myös otettava huomioon, että näkökulmasta riippuen voi olla myös huojentavaa, jos aika entinen ei koskaan enää palaa. Ei enää sekoilua ja seksismiä, ei karskia käytöstä ja epämääräistä elämää.
Yksi monimielisimpiä esimerkkejä Lavin antinostalgiasta on hänen pitkän uransa keskivaiheilla levyttämä mestariteos Lasijauholaivakeikka (1978). Balladi antaa odottaa samankaltaista satamatunnelmointia kuin Junnun lauluissa: rehtejä työmiehiä laivojen lastia lemppaamassa, merikaupungin kosteita houkutuksia, kaihoisan mandoliinin tai balalaikan helinää. Lasijauholaivakeikka on kertomus erityisestä päivästä kesällä 1931, jolloin satamassa pyörineet hanttimiehet, laulun kertoja mukaan luettuna, saivat kerrankin töitä, sillä luvassa oli niin raskas keikka, että vakituinen työväki ei sitä halunnut tehdä. Kertosäe lähtee tunteelliseen nostatukseen ”Oi nuoruuuuuuus” – jonka jälkeen Lavi vetää maton romantisoivaa nostalgiaa odottavan kuulijan alta: ”niin monta turhaa hetkeä mä silloin elää sain / oi nuoruus / se tylsää sotaretkeä ja raatamista oli vain.”
Yhdellä retorisella väistöliikkeellä Lavi riisuu nostalgian sen petollisuudesta ja kääntää kurssin kohti bluesmaista katkeruutta. Laulun tarina etenee kurjista työoloista kohti merimieskapakka ”Mutakuoppaa” ja lopulta poliisiväkivaltaa. Äiti hoitaa piestyn poikansa ruhjeita perheen viimeisillä voivarannoilla. Harva silti nykyäänkään tohtii luonnehtia nuoruuden hetkiä turhiksi noin suorasukaisesti. Olen kuunnellut Lasijauholaivakeikkaa niin paljon, että puolisoni on omaksunut parodisen tavan ulvahtaa: ”Oi nuoruuuuuuus”, aina, jos alan kurvata kronofobiapäissäni liian hanakasti muistojen bulevardille. Ehkä Lavin Vepa oli oikeassa: nuoruus on myös selkänahan ja sielun kirvelyä, joko vertauskuvallisesti (jos on lähinnä pieniä harmeja kohdannut millenniaali) tai konkreettisesti (jos on oikeasti joutunut lemppaamaan lasijauhosäkkejä). Sitä ei kannata liiaksi kaihota.
Junnukin malttoi muutamassa laulussa siirtää katseen peruutuspeilistä kohti edessä aukeavaa maisemaa. Jotain chaplinilaisen kulkurin huolettomuutta on kappaleissa, joissa erisuuruisista arjen vastoinkäymisistä huolimatta joko eletään hetkessä ja nautitaan kesäpäivän säteistä sekä naapurin tarjoamasta lonkerosta (Kun aurinko lämmittää, 1985) tai peräti luotetaan tulevaan: ”Unohdan huolet / muistan vain puolet / näin päivän kerrallaan” (Mä uskon huomispäivään, 1976). Se voi juuri ja juuri olla mahdollista.
Teksti: Tytti Rantanen
Kuvat: Yorgos Apostolopoulos
Lähteet
Belt, Jaakko. ”Pääkirjoitus”. Niin & näin 1/17, 3–4.
Heinonen, Jari. Katseita suomalaisuuteen: Vastarinta ja luopuminen suomalaisessa kansanomaisessa kulttuurissa; esimerkkeinä Aleksis Kivi, Väinö Linna, Juha Vainio ja Irwin Goodman. Helsinki: TA-tieto; 1997.
Kuusi, Hanna. ”Nostalginen 1950-luku kulttuurimarkkinoilla”. Teoksessa Menneisyys on toista maata. Toim. Seppo Knuuttila & Ulla Piela. Helsinki: SKS, 127–141; 2007.
Rantanen, Tytti. ”Matkustuksen pettymys”. Nuoren Voiman matkaesseet IV. Nuori Voima 30.9.2020. Haettu osoitteesta https://nuorivoima.fi/lue/essee/matkustuksen-pettymys-nuoren-voiman-matkaesseet-iv 29.4.2023.
Vihma, Antto. Nostalgia. Teoria ja käytäntö. Helsinki: Teos; 2021.
Viitteet
[1] Heinonen 1997, 151–152.
[2] Mt., 180.
[3] Vainiolla muukalaisviha kohdistuu voimakkaimmin saksalaisiin turisteihin Lapissa – triviaali ilmiö, jolla on historialliset kerroksensa laulussa Jawohl, jawohl (1976). Mutta Vainion lauluissa on toki paljon muitakin stereotypioita muiden maiden kansalaisista siinä, missä muissakin menneiden vuosikymmenten iskelmissä. Suomalaisen iskelmän rasistista ja kolonialistista perintöä on käsitellyt Harto Hänninen radio-ohjelmasarjassaan Iskelmien maantiede (areena.yle.fi/podcastit/1-50756473).
[4] Vihma 2021, 21–27, 224–226.
[5] Mt., 85–86.
[6] Kuusi 2007, 128.
[7] Heinonen 1997, 187.
[8] Belt 2017, 3–4.
[9] Kuusi 2007, 129.
[10] Ks. laulun tulkinnasta myös matkustuksen väistämättömän pettymyksen torjuntana Rantanen 2020.
[11] Laulusta on myös Hotelli Santalahden mainokseksi alun perin tehty vaihtoehtoinen versio ”Santalahteen takaisin” (1989). Vaikka laulu on tehty mainostarkoituksiin, se ei ole täysin vailla piikkejä.
[12] Vihma 2021, 246.
[13] Mt., 200.