Olen tarvinnut punaista kuuta

Annie Ernaux’n dokumenttielokuvan Super 8 -vuodet ja Vuodet-romaanin aika on visuaalista. Hänen kerrontansa sekuntikello pysähtyy usein valokuviin. Valoherkkien kalvojen tallentama ”persoonaton elämäkerta”[1] tutkii henkilökohtaisten ja jaettujen tarinoiden ajallisuutta. Nobelistin kotivideoilta tulkitaan jälkikäteen perhe-elämää ja kirjailijanuran alkuvaiheita. Tässä esseessä pohditaan, kuinka tarinat luovat resilienssiä ja heterotopioita.

Kuva on tarkka kuin harjoiteltu valhe: Lapsi hiihtää jyrkkää mäkeä ylös. Pimeässä rinteessä loistaa kirkkaanpunainen täysikuu. Ensimmäistä kertaa lapsi näkee, kuinka nouseva kuu suurenee. Näky on kammottava, lähes pahaenteinen, kuin salaa katsotuissa kauhuelokuvissa. Lapsi peittää silmänsä vanttuillaan.

Täydellisen kuunpimennyksen aikaan kuu hohtaa tummanpunaisena. Punainen väri johtuu valosta, joka taittuu maan ilmakehässä. Kuunpimennyksen aikana Kuu siirtyy Maan varjoon ja Aurinko kätkeytyy Maan taakse. Siirtymä tapahtuu noin kaksi kertaa vuodessa. En kuitenkaan muista nähneeni punaista kuuta enää toistamiseen.

Ajattelen silti verikuuta usein. Punainen kiertolainen aiheuttaa outoa gravitaatiota sitä kohti. Kuva on mielessäni kirkas, mutta minun on vaikeaa paikantaa sitä ajassa. Kuka minä olen ollut, miten varhaisia nämä muistot ovat? Ovatko ne edes todellisia? Löydän Wikipediasta verikuiden esiintymisen päivämääriä 2000-luvulta. Näinkö helppoa tämä on – hahmottaa itsensä taivaankappaleiden kautta, muuttua laskennalliseksi ja vääjäämättömäksi niin kuin niiden kiertoradat? Niiden kulku on lohduttavan varmaa, vaikka mieleni ei.

Muiston painovoima on valtava. Siinä on jotain huvittavan planetaarista ja mahtipontista. Kasvava etäisyys siitä tuntuu vain lisäävän sen massaa. Annie Ernaux kirjoittaa kuusta yhtä suurellisesti muistelmateoksessaan Vuodet. Kuuta ihaileva nobelisti on hetken aikaa kuolematon, sillä suurenevan sirpin kelmeässä valossa omaa tai muiden poissaoloa on mahdotonta kuvitella. Kun kuu loisti miljardien ihmisten ylle, ”rajattomuus lakkasi olemasta kuvitteellista”. Jaettu tietoisuus ”ulottui koko maapallolle, toisiin galakseihin”.

Tieto omasta rajallisuudesta palautuu nopeasti kuin auringonpimennyksen myötä laskeutuva viileä hämärä: ”Mustien lasien takaa näimme, miten editse kulki miljoona kosmista vuotta.” Vanhenevan kehon hauraus paljastui pimenevää aurinkoa vasten kuin hohtava luustokuva. Seuraava auringonpimennys tulisi vuonna 2081, sitä Ernaux ei enää näkisi.

Minullakin on tietty määrä päiviä itsessäni. Nyt kuvittelen löytäneeni niistä yhden:

”Täydellinen kuunpimennys 21.1.2000

Tammikuussa 21. päivä aamuyöstä on mahdollista seurata täydellistä kuunpimennystä.

Tämä kuunpimennys on suhteellisen hyvin havaittavissa, vaikkakin pimennyksen loppuvaiheiden aikana Kuu on matalalla ja Aurinko nousee heti pimennyksen loputtua.

Pimennyksen ajallinen kulku on seuraava:

Kuu alkaa siirtyä täysvarjoon klo 5.01. Koko Kuu on täysvarjossa klo 6.04. Pimennys on syvimmillään klo 6.44. Kuu alkaa tulla pois täysvarjosta klo 7.22. Osittainen pimennys päättyy klo 8.26. Aamuhämärä alkaa Etelä-Suomessa klo 7:n jälkeen.”[2]

En ole voinut olla lapsena hiihtämässä kello viisi aamulla. Avaan uuden välilehden. Seuraava pimennys on 9.1.2001, kello seitsemän aikaan illalla. Olisin ollut tuolloin yhdeksänvuotias. Se voisi hyvin sopia. Tuolloin sää oli pilvinen ja pimennystä voitiin seurata vain pohjoisimmassa Lapissa. Olin toki Lapissa, mutta en tunturissa. En muista pilvistä taivasta, vain hyvin kirkkaanpunaisen kuun. Onko muisto siis valetta? Seuraavan pimennyksen aikaan vuonna 2004 en varmasti ole enää hiihtänyt. Vanhempani ovat eronneet, eikä kumpikaan heistä enää pakota minua hiihtoharjoituksiin.

Muistojen materiaalisuus valokuvissa

Löydän itsestäni kuvan hiihtokauden palkinnonjaossa. Minulla on samanlainen pottatukka kuin aikuisena. Kynteni olen värittänyt mustalla tussilla. Olen nostanut pokaalin leukani korkeudelle. Näytän vakavalta ja keskittyneeltä. Takanani on neljä riviä palkintoja. Muillekin lapsille ojennetaan pystejä. Kultaisen hiihtäjän korkeus vaihtelee. Minun pystini on matalin. Nykyisin minulle tuntematon aikuinen katsoo minua. Hänen ilmeensä on lempeä, mutta vähän huvittunut.

Ernaux’n teoksessa on kuvaus lähes samanikäisestä tytöstä mustavalkoisessa valokuvassa. Tyttö poseeraa rantakallioilla pää kallellaan. Hän hymyilee silmät kiinni. Kääntöpuolella lukee elokuu 1949, Sotteville-sur-Mer. Kuvassa ”kaikesta huokuu halu irrottautua pienen tytön hävettävästä ja mitättömästä ruumiista”, Ernaux kirjoittaa. Silti ”on vaikea sanoa, mitä hän ajattelee tai mistä hän haaveilee, mitä muistaa pinnistämättä”.

Ernaux’n leikkaukset perhevalokuviin keskeyttävät toistuvasti me-kerronnan ja maailmanhistorian virran. Hän etsii niistä intiimejä, paljastavia ajankuvia. Eräässä toisessa kohdassa hän kuvailee lukiolaistyttöjä. Luokkakysymyksistä kiinnostunut kirjailija etsii heistä jälkiä ”vaatimattomasta kotitaustasta”. Luokkalaisista kuudella tytöllä on kädet taskussa. Se on ”huonon kasvatuksen merkki”, Ernaux kirjoittaa.

Kuvaus muistuttaa minua äitini luokkakuvasta 70-luvulta. Seepiansävyisessä valokuvassa nuoret ovat pukeneet ylleen leveälahkeisia housuja, šakkiruutuneuleita, keltaisia poolopaitoja ja liivin alle värikkäitä kauluspaitoja. Äitini ilme on lannistunut ja vaisu. Tiedän, että häntä hävettää mummoni hänelle ompelemat vaatteet. Hän on kertonut siitä minulle. Minun on vaikea ymmärtää tätä, sillä mielestäni äitini vaatteet ovat täysin muodinmukaiset. Lahkeet eivät ehkä ole aivan yhtä näyttävät kuin vieressä istuvan tytön leveissä nahkahousuissa. Juuri sellaiset hänkin olisi tahtonut. Ernaux’n tytöstä poiketen äitini kyllä huomaa, mikä erottaa hänet muista tytöistä.

Omassa luokkakuvassani 10-vuotiaana huomaan, kuinka imen poskia suupieliini. Tiedän, että teen sen, koska pelkään kasvojeni näyttävän pulleilta. En kerro muistostani äidilleni.

Minun tekisi mieli piilottaa kuva albumista, sillä se hävettää minua.

Filmivalokuvan materiaalisuutta on hankalaa muunnella, jos en aio leikata kenenkään päätä irti. Voin muuttaa vain sitä, miten sanallistan havaintoni. Myös Ernaux tunnistaa kielessä tämän ristiriidan. Vuodet-teoksessa miljööt, ilmeet, asennot ja vaatekerrat muuttuvat visuaalisista ilmiöistä tarkkanäköisiksi muistiinpanoiksi. Kielentämisessä tapahtuva siirtymä ei ole kuitenkaan kivuton. Ernaux kirjoittaa: ”Haluan narsistisesti nähdä menneisyyteni paperilla ja sillä tavoin olla jotakin mitä en ole.”

Kuinka pitkälle kielen tallentamaa muistia voisi tarkoitushakuisesti peukaloida? Haluan leikkiä ajatuksella.

Kieli ja kimaltava kertomus

Saan ystävältäni lahjaksi muistikirjan. Sen hologrammipinta on karhea ja kimmeltävä. On kuin lumihiutaleita olisi satanut kannen päälle ja ne olisivat jähmettyneet siihen pakkasessa. Kirjaa on ihanaa pitää kädessä. Kääntelen sitä valonsäteissä, ja sen värit saavat minut miettimään, olenko koskaan nähnyt sateenkaarta auringonlaskussa.

Olen kirjoittanut muistikirjaan vain euforisen onnellisina päivinä:

5.3.2022: Mää olen niin onnellinen, että mää halkean!

6.4.2022: Mua naurattaa miten ihanaa elämä on.

28.1.2023: En tiedä oonko koskaan ollut näin onnellinen.

Yhdessä merkinnässä kuvaan, miten minulla on ”rauhallinen mutta vähän ristiriitainen olo”. Minun tekisi mieli repiä valju sivu irti, ettei se haalistaisi toisia. Tämä kirja ei ole ristiriitaisuuksia varten! Haluan, että tämä kimmeltää!

Lukiessani merkintöjä koen lähes yhtä voimakkaan kohoamisen tunteen. Kuvaamani tilanteet eivät silti ole ainutkertaisia. Kirjoitan fyysisistä tiloista, joissa olen usein ollut: olohuonekaraokesta, taideopiskelijoiden avajaisista, ystäväni kirpparibarokkisohvasta. Hetkissä on jotain niiden arkisesta materiaalisuudesta irrallista. Huoneen valaistus on erilainen, jokin valokeila, läsnäolo tai katse, läpivalaisee ne.

Tarinallistamani paikat muuttuvat. Ilman kertomusta ne olisivat vain aineellisia olosuhteita, ikään kuin kieli ylittäisi niiden tilallisuuden. Koen näitä tarinani näytöspaikkoja kohtaan nostalgiaa. Toisin sanoen annan niille merkityksiä ja kaipaan niitä. En voi kuitenkaan tässä hetkessä tavoittaa niitä sellaisina kuin ne olivat joskus. Tällä tavalla paikat, joista koemme nostalgiaa, ovat Michel Foucalt’n heterotopioita, kirjoittaa Athanasía Aarniosuo.[3] Heterotopiat ovat ristiriitaisia paikkoja, jotka yhtä aikaa ovat olemassa ja eivät ole. Foucault vertaa heterotopiaa peiliin. Minä olen olemassa, kuten myös fyysinen peili, peilissä näkyvä tila ja peilikuvani kuitenkaan eivät. 

Heterotopioihin liittyy myös ehtoja. Aika on nostalgialle merkittävin. Keski-ikäisenä Ernaux toteaa, kuinka ”menneisyys ja tulevaisuus ovat keikahtaneet toisinpäin”. Halun kohteena on nyt menneisyys, ei tulevaisuus: ”ollapa taas siinä hotellihuoneessa Roomassa”.

Oma nostalgiani kohdistuu menneisyyteni kirkkaisiin fragmentteihin, joissa tarinani näkyy jotenkin selvästi. Tarinani luo näin heterotopioita. Usein koostaisin tarinaani vasta jälkikäteen. Kimallekirjaani kirjoittaessani luon tietoisesti narratiivia jo tässä hetkessä. Näin valikoidun päiväkirjani rakentama todellisuus on, ja ei ole – samoin kuin menneisyyteeni sijoittuva nostalgia. Kimallekirjani on kuin hologrammipaljetit sen kannessa. Niiden irisoiva pinta näyttäytyy tietynlaiselta vain sopivasta kulmasta. Niiden värit ovat todellisia, mutta havaitsijasta riippuvaista tulkintaa ja ristiriitoja täynnä, samoin kuin leikkimielisesti rakentamani muistot ovat.

Minua kiehtoo onnellisimpien päivieni luoma narratiivi. Samean arkiset sävyt kuuluvat pieneen ruskeaan päiväkirjaan, johon kirjoitan kaikkina muina päivinä. Voisin ikään kuin vahingossa hukata rumanruskean kirjaseni, vaikka kahvilaan tai metron penkille. Silloin jäisi vain näiden erityispäivien kimallusta, ei hankalia ja epäselviä tunteita. Vuosi sitten eletty jäisi kuulaaksi. En enää muistaisi merkintää seuraavaa päivää ja sen tuomia pettymyksiä.

Mietin, vieläkö kuvailisin kokemukseni samalla tavoin vai olisiko jokin jo vaimentanut sen euforiaa? Kuten Ernaux, myös minä haluan olla paperilla joku toinen. Muistoista kirjoittaminen on aina valikointia ja tulkintaa. Käyttämässäni kielessä on sama kaksijakoisuus kuin nostalgiassa. Luon kirjoittamalla itselleni paperisen heterotopian. Muistiinpanoni oskilloivat toden ja tulkitun välillä. Myös tulkintani kokemuksistani muuttuvat vuosien myötä. Muutos tapahtuu minussa ja maailmassa. Tiedostamattomat psykologiset prosessit silottavat havaintojani yhtenäisemmiksi. Ne liittävät muistoihini jotain toisilta kuulemaani. Unohdan yksityiskohtia tai kokonaisia päiviä.

Ernaux’n mukaan silti vain nimeämisen ja tulkinnan kautta kokemukset saavat merkityksensä. Silloin tunnemme, että ”tuo olin minä, tuossa olimme me”, kuten Ernaux’n kertojaääni elokuvassa Super 8 -vuodet muotoilee. Hänen mukaansa tarvittiin sanoja antamaan sisältö ”mykille perhe-elämän palasille”. Hän kysyy toisaalta, millainen tarina kerrottaisiin esittämällä vain ”tämä filmi, jossa ei ole muuta ääntä kuin projektorin surina”.

Paljastava videokuva

Annie Ernaux’n käsikirjoittama ja hänen lapsensa David Ernaux-Briot’n kanssa ohjaamansa dokumenttielokuva Super 8 -vuodet täydentää Ernaux’n Vuodet-romaanin omaelämäkerrallista kuvausta. Elokuvassa katsojalle esitetään Ernaux’n aviomiehen perheestä kuvaamia kaitafilmejä, joita Ernaux itse kommentoi ääniraidalla nykynäkökulmastaan. Videokuvat asettuvat mielenkiintoiseen kontekstiin lukiessani Vuodet-kirjasta vastaavaa kohtausta. Voin itse tulkita, näkisinkö heissä samat asiat ja millä tavoin havainnot ovat jaettuja.

Videopätkillään Ernaux kuvaa ”sitä, mitä et näe kahdesti”. Toisaalta havaitsen, että filmi kertoo, kuinka usein jokin asia toistuu vai toistuuko se koskaan. Näinkö juuri jotain, mitä näkisin vain kerran, vai jotain, mikä on klisee, aina totta. Tuollainen hän aina on, taas kompastui johonkin, avasi pikkuveljen lahjat tai ei tiennyt, mitä sanoa. Noin hän aina hymyilee.

Ystävälläni on melkein samanlainen kasettivideokamera kuin Ernaux’lla. Siinä on mieletön zoom-objektiivi. Sillä voi suurentaa lumihiutaleisiin niin, että niiden reunat ovat vielä ihan piparkakkumaisen tarkat. Pohjanmeren jäälle on rakentumassa Frozen People -festivaali. Ystäväni juoksevat aurinkoa kohti kimaltavalla hangella. Videolla pakkaslumi kiiltelee kuin hologrammi.

Katson meitä videolta vuoden päästä tapahtumista. Minua naurattaa huomatessani, että kaikki meistä ovat leikanneet hiuksensa. Meitä ei meinaa tunnistaa, mutta olemme silti siinä. Merijää on sulanut ja jäätynyt sen jälkeen uudelleen. Olomuodot ovat vaihtuneet vähän kuin huomaamatta, uudet molekyylit rakentaneet näennäisesti tutun muodon, jossa kuitenkin on aivan erilaisia tuulen muodostamia uria ja hauraiden kiteiden kerrostumia. Meissäkin muoto ja sisältö ovat vielä tarpeeksi lähellä alkuperäistä, vaikka ajatukset, solut ja tunteet ovatkin muuttuneet.

Ystäväni kuvaa minua mökissä. Näytän säikähtäneeltä, jotenkin paljastuneelta, mutta nähdyltä. Huomaan filmiä katsoessani, että muistan, miltä minusta tuntui niissä kohdissa, joissa katsoin kameraa. Sen läsnäolo ikään kuin nauhoitti minut sisältäpäin: tiesin, että minut tallennettiin, joten tallensin myös itseni. Kohdissa, joissa en huomaa kameraa, en erityisesti tunne mitään. Näen kameraa katsovissa silmissäni epävarman välähdyksen. Se on portti itseeni ja kehollisiin tuntemuksiini. Tiedän, että tarkkailen toisten keskustelua.

Huomaan, miten kaikkien persoonallisuus näkyy filmillä niin paljon selkeämmin kuin tässä hetkessä. Se tallentaa ihmisen pieninä palasina: kehon jännittymisen, mikroilmeet, katseen siirtymiset ja huokaukset. Ne muuttuvat todemmiksi kuin ihminen jossakin yksittäisessä hetkessä.

Filmiltä näen sen, mikä puuttuu ja mitä toisaalta on liikaa. Filmille jää kaikki se, mikä hävettää. En voi valita vain onnellisimpia hetkiä, kun toiset kuvaavat minua. Huomaan kaikki jännitteet, joiden nyt tiedän pulpahtavan pinnalle joskus myöhemmin. Kuten kuvista kirjoittava Ernaux tulkitsen jälkikäteen kaikkea sellaista, mitä ei ollut vielä olemassa. Filminauhan lävistävä katse on omaa narraatiotani. Minulla on tieto siitä, mihin päädytään.

Heterotopian haikailuja

Myös Ernaux’n kasettivideoita tulkitseva kertoja kaksoisvalottaa menneisyyden. Tulkitsija katsoo kuvavirtaa nykyhetkestä käsin. ”Se olin minä, se olimme me, tietämättä mitään tulevaisuudesta”, elokuvan Super 8 -vuodet kertojaääni valottaa. Vuodet-teoksen sanoin käsikameralla kuvatut kotivideot ovat ”iloisia, mutta hieman väkivallalla sävytettyjä”. Ruokaostoksia ovesta kantavan nuoren äidin ”ilme on vaisu ja surullinen – tai pettynyt” ja ”hymy tulee niin pitkällä viiveellä, että se ei vaikuta spontaanilta.”

Elokuva kuvaa pikkuporvarillisen ydinperheen elämää. On varaa valita massaloma Marokossa tai lasketteluviikko Alpeilla. Kaksioviset jääkaapit, väritelevisiot ja kannettavat levysoittimet pinoutuvat nurkkiin. Ernaux elää kiihtyvässä ”tavaroiden ajassa”. Oman arvomaailman ja omistamiseen tähtäävän elämäntyylin välillä on hankausta. Nousukkaat matkaavat Chileen tukemaan vasemmiston kansannousua. Kotiin he ostavat kalliit kohokuvioiset tapetit, ja epävarmoista oloista kärsinyt mies kuvaa videokameralla koriste-esineitä, etteivät ne vaan katoaisi tai ettei niitä varastettaisi.

Trendikkään tapetin alle ei voi kuitenkaan piilottaa perheen sisäisiä jännitteitä. Nuorelle Ernaux’lle humanististen tieteiden kandidaatintutkielma ”on keino välttää juuttumista surkuteltavaan naiseuteen”. Luentomuistiinpanot Beauvoirista eivät auta, kun Ernaux pian löytää itsensä konservatiivisesta perhedynamiikasta. Naisesta on elokuvan kertojaäänen sanoin tehty ”hiljainen kodin johtaja ja kodinhoitaja”. Nuori äiti hoitaa mukisematta lapset, kodin ja opettajantyöt. Tekeillä olevasta romaanista hän ei voi kertoa kenellekään. Teos valmistuu komerossa kirjoittamalla. Voimaantumiseen menee noin 40 vuotta ja 8 vuoden edestä filmirullaa. Yhteiskunnallinen muutos tapahtuu kotivideoiden taustalla, silloinkin, kun salakirjailija hymyilee filmillä surumielisenä ja näennäiskapinoi kulkemalla hippimekossa.

Ernaux’n veli taas elää kapinallisen elämää. Veljen koti maaseudulla on eräänlainen heterotopia Ernaux’lle. Se on epänormatiivinen tila, johon Ernaux’lla on vain rajattu pääsy. Veljen elämää eivät kapeuta konservatiiviset arvot. Veli ei käytä kaikkea aikaansa ruokaostoksilla eikä joudu piilottelemaan itseään komeroon. Hänen ei tarvitse osallistua feministisiin keskusteluihin huudahtamalla: ”Kaksikymmentä vuotta sitten sellainen ei käynyt päinsä!” Maatila on Ernaux’lle naisena saavuttamaton.

Heterotopian haikailu toimii kontrastina naisen 70-lukulaiselle asemalle. Sisko käy kesäisin maaseudulla larppaamassa epänormatiivisuutta, mutta palaa sitten kaupunkiin takaisin perherooliinsa. Heterotopiasta on lyhyt junamatka takaisin heteronormatiivisuuteen. Vasemmistolainen utopia ei toteudu, ei myöskään tasa-arvoinen perhe-elämä. Ernaux’n äiti hoitaa lapset, jotta tuleva nobelisti saa työrauhan. Lopulta äitikin kyllästyy ja muuttaa takaisin kotiinsa. Ernaux jatkaa salakirjoittelua komerossa. Aviomies zoomailee vuoria horisontissa, kun ei halua kuvata vieraaksi kokemansa vaimonsa kasvoja. Mies vie lopulta myös kameran muuttaessaan pois.

Haaveileeko Ernaux todella posthumaanista kanojen kasvattelusta, vai onko se eskapismia parisuhdedynamiikasta? 

Heterotopian haikailu voi sysätä kaivattuun muutoksen. Myös narratiivit lohduttavat meitä, kun vielä haemme muotoamme. Tarvitsemme kertomuksia tutustuaksemme toisiimme ja itseemme. Tarinan kautta voi hahmottaa tiensä ainutkertaiseen minuuteen. Nuorena Ernaux kokee, että ”maailman tapahtumat ja hänen tapahtumansa eivät kohtaa, ne ovat kaksi rinnakkaista sarjaa”. Hänen oma tarinansa on voimakkaampi kuin ”abstrakteiksi” jäävät uutiskuvat, ”jotka heti unohtuvat”.

Vanhetessaan hän hylkää pyrkimyksen elämänmittaiseen tarinallisuuteen. Aika ei ole enää lineaarista, hän kokee olevansa paikallaan muiden mennessä ohi. Ajasta tulee hajanainen luettelo hetkiä: lapsi vesipuiston karusellissa, repeytynyt deitti-ilmoitus kadulla, naaraskissan silmät juuri ennen eläinlääkärin piikkiä. Henkilökohtainen kokemus laajenee, ”kun jokin muisto nivoo hänet epämääräiseen kokonaisuuteen”. Aviokriisi ei olekaan enää pelkästään yksilön epäonnistuminen. Hahmottamisen tarve siirtyy kohti maailmaa. Ernaux’lla on halu tallentaa se ”aikakausi, joka hänet on lävistänyt”. Henkilökohtainen narraatio poistuu ja jäljelle jää fragmentteja. Irrallista yhteen punova maailmantarina on valo, ”joka lankeaa koettujen asioiden ylle”.

Resilienssi

Tänään tunnen olevani kirkas ajatuksissani, kirkkaampi kuin koskaan ennen, kuin mielenikin lävistäisi jokin ainutkertainen valo. Mutta sitten luen päiväkirjaani kahden vuoden takaa. Mikä pettymys — olen ajatellut samoja asioita jo silloin! Nykyhetki piirtyy minulle usein valheellisen suvereenina. Samaa kohottavan subliimia tunnetta en usein tunnista menneessä. Jos saisin elää kimallepäiviäni uudelleen, voisin tuntea nekin vielä monisyisemmin juuri nyt! En ainakaan halua ajatella, että ajatukseni jotenkin taantuisivat.

Tämänhetkisyyden hurmos on sisäistettyä individualismia, edistysuskoa ja neurobiologiaa. Miljardit neuronit räpsyvät, katkeilevat ja kuroutuvat uusiksi yhteyksiksi, laajenen niin kuin ahnaasti oppiva tekoäly. Kokemukseni luo minua jatkuvasti. Elämäni irralliset hetket ovat kuin kimaltavia pisaroita, jotka muodostavat mielessäni utuisen sateenkaaren. Mitä olisin, jos en näitä yksittäisiä teräviä fragmentteja, niiden sumeaa jatkumoa?

Kirjoittaessani kimallepäiväkirjaani koostan itsestäni tietoista muotokuvaa. Tarinani kertoja asettelee käteni syliini harkitusti kuin Ernaux’n omakuvassa. Muotokuvaani varten olen tarvinnut myös tarinaa punaisesta kuusta. Hiihtokisoihin pakotettu lapsi on sanonut minulle: ”Olen väärässä paikassa, minun täytyy päästä pois.”

Ernaux kirjoittaa luokkakuvastaan: ”Jos itsetuntemuksen kannalta keskeistä on mahdollisuus määritellä, miten ihminen eri ikävaiheissa ja kunakin elinvuotena näkee oman menneisyytensä, millaisia muistoja tuolla toisen rivin tytöllä on?” Myös minulle narratiivi itsestäni on ollut psykologisesti suojaava. Olen saanut uskoa omaan toimijuuteeni, vaikka rakennustelineinä olisikin ollut jälkikäteen oikaistuja muistoja.

Tulkitsijani on sijainnut aina nykyhetkessä. Koska suhtaudun identiteettiäni muovanneisiin kokemuksiin eri lailla eri aikoina, identiteettinikin on jatkuvasti liikkeessä. Kuten Ernaux’lla muistikuvani voivat muuttua ”romanttisista kriittisiksi”. Ernaux’n opiskeluvuosiin ei kohdistu enää nostalgiaa, vaan hän näkee ne ajanjaksona, jolloin ”porvarillistui näkemyksiltään ja erkani kotitaustastaan”.

Jos tarinamme on kuitenkin meille tärkeä sisäisen koherenssin vuoksi, miten ymmärtää Ernaux’n pyrkimys luopua siitä vanhetessaan? Liitän sen ajatukseen tulevaisuudesta. Tarina on määritelmällisesti etenevä ja sen tapahtumasarja suuntautuu tulevaan.

Kun Ernaux vanhana ”menettää tunteen tulevaisuudesta”, hän myös lopettaa itsensä tarinallistamisen. Hän siirtyy kohti maailman tarinaa. Maailman ”monenkirjava kuvanauha” yhdistää yksilön ja maailman tarinat: Radiojuontajan ääni kertomassa Stalinin kuolemasta aamulla juuri ennen kouluunlähtöä. Juuri markkinoille tulleista ehkäisypillereistä kuiskailu yliopiston käytävillä. Kuten myös poskilommoja luokkakuvassa ”niitä kutsuttiin muistoiksi, mutta todellisuudessa ne olivat ajan merkkejä”.

Teksti: Eliisa Ruusu

Eliisa Ruusu on Lapista kotoisin oleva ja sittemmin helsinkiläistynyt kirjoittaja, joka ottaa nykyään mieluummin filmikuvia kuin hiihtää. Hän opiskelee kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.

Kansikuva: Yorgos Apostolopoulos

Viitteet

[1] Ernaux, Annie. Vuodet. Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Gummerus; 2021. Artikkelin siteeraukset samasta kirjasta, kun ei toisin mainita.

[2] Jyväskylän Sirius ry. ”Täydellinen kuunpimennys 21.1.2000”. Haettu osoitteesta https://www.ursa.fi/yhd/sirius/kuun_pimennys2000.html 7.4.2023.

[3] Aarniosuo, Athanasía. Recollections: Heterotopias of Nostalgia. Espoo: Aalto-yliopisto; 2022.