Syksyllä 2009 tanssin makuuhuoneessani sadetanssin. Läppäriltä soi The Boys Next Door, ja minä lavastin hetken mahdollisimman elokuvalliseksi, vaikka kohtausta ei ollut todistamassa kukaan muu. Hiukseni olivat nutturalla, päälläni Roban UFFilta ostettu sininen pallokuvioinen mekko. Pienen huoneeni ikkunasta avautui näkymä idylliselle sisäpihalle. Kerrostaloasuntoon olimme muuttaneet edellisellä viikolla, Alex ja Blair kantoivat tavarani vanhasta huoneesta uuteen, kun minä olin vielä Helsingissä.
Seuraavana päivänä katosta alkoi tippua vettä. Ensin hiljalleen; laitoin ämpärin pisaroita vastaanottamaan ja siirsin vedokset pois huoneesta. Katon romahdettua alas vahingon syyksi paljastui yläkerran pesukoneen irronnut johto. Korjauksen ajaksi muutin takaisin Blairin luo, vaikka hän ei halunnut minua kotiinsa enää.
Olen ollut nostalgikko ja romantikko niin kauan kuin muistan. Lapsenakin jo halasin syksyllä serkkuni tyynyä sen jälkeen, kun hän oli palannut loman jälkeen kotiinsa. Laitoin jokaisen tunnilla minulle ojennetun, opettajan katsetta vältellen ja vaivihkaa vastaanotetun lappusen kenkälaatikkoon talteen. Keräsin muistoja. Kirjoitin Lappeenrannassa asuvalle ystävälleni pitkiä kirjeitä, joissa muistelin yhteisiä hetkiä ja suunnittelin uusia. Hetkessä en ole elänyt koskaan, vaan aina yhtä aikaa menneisyydessä ja tulevaisuuden haaveissa.
Sillä toisin kuin usein ajatellaan nostalgiassa ei ole kyse kaipauksesta lapsuuteen, nuoruuteen tai ylipäätään menneisyyteen, vaan ikävästä kotiin. Tämä koti-ikävä (kreikankielisistä sanoista nóstos eli kotiinpaluu ja álgos, kipu) määrittyy tietysti sen mukaan, missä kukin ihminen katsoo kotinsa olevan tai olleen. Maisa Majakka löysi kotinsa Kiasman nurtsilta: ”Kiasman nurmikolla nukkuminen ja ilman kenkiä käveleminen kertovat jotain siitä, miten nurmikko oli paikka, joka rinnastui tavallaan sisätilaan. Se oli turvallinen. Sinne saattoi saapua ja riisua kenkänsä. Kun katson tuota kuvaa, minusta tuntuu että nuoruus on juuri sitä, että tekee kotinsa maailmaan.”[1] Mia Keurulaisen koti oli yhtä kuin treenikämppä, missä hän bändikavereiden kanssa joi kaljaa tai pahaa kahvia ja fanitti The Charlatansia: ”Tupakoimme, heittelimme pihalla frisbeetä ja huonoa, mutta sanankäänteissään nokkelaa huulta. Olin tullut kotiin.”[2] Oma kotini on ollut missä milloinkin, ystävien kanssa yhdessä musiikkia kuunnellen.
Sillä toisin kuin usein ajatellaan nostalgiassa ei ole kyse kaipauksesta lapsuuteen, nuoruuteen tai ylipäätään menneisyyteen, vaan ikävästä kotiin. Tämä koti-ikävä (kreikankielisistä sanoista nóstos eli kotiinpaluu ja álgos, kipu) määrittyy tietysti sen mukaan, missä kukin ihminen katsoo kotinsa olevan tai olleen.
Aalto-yliopiston Visual Cultures, Curating and Contemporary Art ‑koulutusohjelman lopputyöni kirjallisessa osiossa Recollections: Heterotopias of Nostalgia[3] tutkin nostalgiaa Michel Foucault’n ’heterotopia’-käsitettä hyödyntäen. Foucault esittää, että utopia on täydellinen paikka, joka on määritelmällisesti epätodellinen – saavuttamaton paratiisi.[4] Heterotopia sen sijaan on ristiriitainen epäpaikka, joka on yhtä aikaa olemassa ja olematon. Se on usein maantieteellisesti paikannettavissa, mutta sisältää viittauksen kohteeseen, joka ei ole paikassa suoraan läsnä. Opinnäytetyössäni tutkin heterotopian määritelmällistä ristiriitaa suhteessa nostalgiaan: nostalgia on ristiriitoja täynnä, joten eikö nostalgia ole heterotopia, epätodellinen epäpaikka, johon voi kaivata mutta jota ei voi saavuttaa? Nostalgisen kaipuun kaunisteltu kohde on määritelmällisesti etäinen ja tietyssä mielessä aina epätodellinen.
Ajatteluni on toki tuosta lopputyöni keskeisestä kysymyksestä jo edennyt, enkä enää pidä kysymystä nostalgian epäpaikasta tyydyttävänä tai ainakaan yksinään riittävänä. Sen sijaan pidän erittäin kiinnostavana pohtia, miksi ihmiset kokevat tarvetta luoda tällaisia epätäydellisiä, kuvitteellisia paikkoja itselleen ja toisille.
Kun ehdotin Mustekalan kirjoittajakunnalle nostalgiaa tämän teemanumeron aiheeksi toivoin, että löytäisin muiden teksteistä vastauksia ja että muiden kirjoittajien teksteissä olisi jotain, mihin voisin viitata tutkimuksissani jatkossa. Näin myös tapahtui: huomasin, että lähes kaikissa teksteissä oli kohtia, joita lukiessani sain otteen kirjoittajan tunteesta, ja koin ymmärtäväni kirjoittajan kaipausta, vaikka kaipauksen kohde ei olisikaan minulle tärkeä tai edes tuttu. Nostalgian symbolien jakaminen riitti välittämään kaipauksen.
Luulen siis ymmärtäväni nostalgiaa ja nostalgikkoja nyt paremmin. Me haluamme ymmärtää itseämme paremmin ja rakentaa oman elämämme narratiivia aktiivisesti, samalla jakaen sitä muiden kanssa. Kun nostalgia resonoi, sitä kautta nostalgikko voi ymmärtää myös oman elämänsä käännekohtia ja oppia jäsentelemään elämänsä palasista eheää kokonaisuutta. Koska ihmiset ovat kokemusmaailmassaan aina yksin, tämän narratiivin luominen hakee yleisöä jakamisen kautta. Muistaminen tapahtuu jakamisen kautta. Nostalgian keskeisin ristiriita, mitä en opinnäytetyössäni vielä ymmärtänyt käsitellä, onkin siis tämä: jokainen meistä on kokenut elämänsä aikana tärkeitä asioita, jotka ovat muovanneet meitä ja jotka me koemme välttämättömäksi jakaa muiden kanssa myöhemmin, jotta voisimme jakamisen kautta löytää uusia näkökulmia muistoihimme. Kokemusta on mahdotonta jakaa sen tapahtuessa, sillä sen pitää olla ikään kuin valmis, merkitykselliseksi määritetty ja suuren tunteen hetkeksi nimetty, ennen kuin sen voi toiselle luovuttaa.
Palaan vielä hetkeksi tämän tekstin alussa jakamaani muistoon syksystä 2009 Aberdeenissä. Retrospektiivisesti tulkittuna sadetanssini oli toki kovin alakuloinen. Pitkä suhde oli juuri päättynyt, ja sydänsuruistani huolimatta jouduin olosuhteiden pakosta myöntymään tilanteeseen, joka lisäsi kipua, eli väliaikaisesti takaisin eksäni luokse. Muistossani olen kuitenkin pyrkinyt luomaan hetkestä kauniin, keskittyen tunnelmaan, musiikkiin, kappaleen lyriikoihin ja jopa siihen, miten kauniilta tuo suru jälkikäteen voi tuntua. Kun kerron tarinan, se toimii halauksena ja viestinä kaikille niille, jotka ovat joskus tulleet jätetyksi, jokaiselle, joka on joskus kuunnellut nuoren Nick Caven tuotantoa ja itkenyt, jokaiselle, joka on tanssinut yksin huoneessaan kauniissa mekossa, ja jokaiselle, joka pyrkii ymmärtämään, miten on mahdollista muistaa vesivahinkokin niin kovin kauniina.
Teemanumeron sisältö
Anna Jensen kirjoittaa Verna Kovasen Kirjataiteen Kaunis kirja -palkinnolla palkitusta kirjasta Broken Holiday Album, suhteestamme lomamatkoihin ja lomamatkoilla otettuihin valokuviin sekä valokuvaamisesta rituaalina, jonka tarkoitus on vahvistaa kokemusta.
Ville Hänninen käsittelee tekstissään ”Kuvakude ei jätä sanattomaksi” sitä paikkaa, jossa muistot ja unelmat yhdistyvät, ja tarkastelee aihettaan Juliana Hyrrin ja Aino Louhen sarjakuvien kautta.
Mia Keurulainen kuvaa erittäin ilmaisuvoimaisesti 90-lukua Vantaalla, brittipopin saapumista Suomeen, musiikin kautta löytämiään yhteisöjä ja rakkauttaan The Charlatans -yhtyeeseen.
Athanasía Aarniosuo kyynelehti lukiessaan Maisa Majakan kirjan Kaikki nuoret tyypit, sillä se resonoi niin vahvasti hänen omien kokemustensa ja ajatustensa kanssa, ja kirjoitti tekstin, joka liittyy paitsi Majakan veistoksiin myös immersiivisten muistojen jakamiseen ja jakamisen tärkeyteen.
Hanna Råst kirjoittaa valokuvan, arkistojen ja muistin suhteesta. Auttavatko valokuvat muistamaan, vai korvaavatko ihmiset muistamisen valokuvaamalla?
Eliisa Ruusu pohdiskelee nostalgian käsitettä Annie Ernaux’n dokumenttielokuvan Super 8 -vuodet ja Vuodet-romaanin sekä omien kokemustensa kautta.
Tytti Rantanen käsittelee tekstissään Junnu Vainion tekstien nostalgisuutta.
Yorgos Apostolopoulos on elokuvaohjaaja ja valokuvaaja, joka oli päätoimittajan kanssa samalla luokalla ateenalaislähiön koulussa vuosina 1987–1996. Hän syntyi Ateenassa 1980 ja valmistui elokuvaan ja televisioon keskittyvän Sholí Kinimatográfu ke Tileórasis Likúrgu Stavráku -oppilaitoksen elokuvaohjauksen linjalta 2003. Hän on tehnyt viisi lyhytelokuvaa, kaksi lyhyttä dokumenttia ja videotaideprojekteja, joilla hän on osallistunut useille festivaaleille. Hän on kuvannut tämän teemanumeron kuvituksena toimivat nostalgiset Polaroid-kuvat.
Teksti: Athanasía Aarniosuo
Teemanumeron päätoimittaja Athanasía Aarniosuo on nostalgian ja identiteetin teemojen parissa työskentelevä taiteilija, kuraattori ja taidejournalisti. Hänen muistoissaan sekoittuvat teini-iän tunne-elämä, musiikki, bändit, Ateenan ja Glasgow’n kadut ja klubit sekä lapsuuden lauttamatkat Kykladeille.
www.aarniosuo.com / Instagram: @aarniosuo / Instagram: @thenostalgiaep
Kansikuva: Yorgos Apostolopoulos
Numeron kuvitusta on tukenut Grafian apuraha.
Viitteet
[1] Majakka, Maisa. Kaikki nuoret tyypit. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia; 2022.
[2] Keurulainen, Mia. ”THEN – Kun brittipop Suomeen tuli”. Nostalgia. Mustekala 2/2023.
[3] Aarniosuo, Athanasía. Recollections: heterotopias of nostalgia. Espoo: Aalto-yliopisto; 2022.
[4] Foucault, Michel. ”Of Other Spaces”. Teoksessa Rethinking Architecture: A Reader in Cultural Theory, toimittanut Neil Leach, 330–336. NYC: Routledge, 1997.