Pohjois-Suomen sirkuskentällä on saanut usein huomata, kuinka välttämättömyys on käännetty hyveeksi: kun kunnolliset esitystilat ovat vähissä, ryhmät luovat paikkasidonnaisia teoksia perinteisten estradien ulkopuolelle. Toisaalta kiinnostava lopputulos voi syntyä myös silloin, kun muualla harjoiteltu teos tuodaan yllättävään ympäristöön.
Tornista puutarhaan
Pirjo Yli-Maunulan ja Maria Littowin luotsaama Flow Productions on tuonut Oulun seudulle kansainvälisten esitysten ohella myös omia produktioita, jotka on monesti toteutettu kiehtovissa miljöissä teatterisalien ulkopuolella.
Vuoden 2016 Torni valtasi Oulun Intiön vesitornin, joka oli vasta siirtynyt yksityisomistukseen. Vaikka kauhuromanttinen sirkus- ja tanssivisio esitettiin enimmäkseen sisällä, myös läheinen hautausmaa ja ympäröivät kolkot lähiökerrostalot olivat olennainen osa kokonaistaideteosta.
Produktion lyhyt esityskausi sekä paikan koon myötä rajallinen katsojamäärä loivat yhdessä eksklusiivisuuden auran, joka kietoutui luontevasti esityksen esoteeriseen kuvastoon. Erikoislipulla kaksi katsojaa joka esityksestä pääsi lisäksi kaikkein pyhimpään, tornin huipun kammioon.
Kaksi vuotta myöhemmin Yli-Maunula työryhmineen taikoi The Secret Gardenin Kempeleen puutarhaoppilaitoksen kasvihuoneeseen ja halleihin.
Suorasanaisimmin teoksen ekologiset teemat nostettiin esille bussimatkan aikana kuultavalla äänitteellä. Paikan päällä katsoja johdatettiin ympäristökatastrofin jälkeiseen maailmaan aistien ja elämysten kautta vailla turhia selityksiä.
Suurin osa esityksestä tapahtui sokkeloisessa rakennuksessa, jonka salit, huoneet ja loukot täyttyivät villiintyneestä kasvillisuudesta, täytetyistä eläimistä, post-apokalyptisestä teknologiasta ja naamioiduista hahmoista.
En ollut kokenut aivan samalla tavalla immersiivistä esitystä aiemmin. Varsinkin, kun olin paikalla kriitikkona, olin hiukan levoton siitä, jäisikö minulta jotain keskeistä huomaamatta.
Huoli haihtui tuntien edetessä. Kaikkialla tapahtui joka tapauksessa jotain kiehtovaa ja rumankaunista, ja jos olisin ollut sillä hetkellä toisaalla, se olisi jäänyt kokematta.
Paluumatkalla mieleeni nousi vielä se, kuinka hyvin katsojan vapaus lukemattomien tapahtumien ja tilojen labyrintissa sopikaan teoksen sanomaan ihmisen vastuusta: on minun itseni valinnoista kiinni, millaiseksi tulevaisuus muotoutuu.
Hiljaisuuden näyttämöt
Etupäässä sirkukseen ja nykymusiikkiin keskittyvään Hiljaisuus-festivaaliin vähemmän konventionaaliset esityspaikat ovat kuuluneet alusta saakka. Festivaali on luonteeltaan vahvasti paikkasidonnainen: sodalta säästynyt Kaukosen kylä Kittilässä muodostaa intiimille tapahtumalle ainutlaatuiset puitteet.
Festivaalin keskiössä on vanha työväentalo, joka viime vuosien remonteista huolimatta on säilyttänyt nostalgisen hylätyn talon tunnelman. Vuosien mittaan esityksiä on nähty Tökärin lisäksi muun muassa vanhassa meijerissä, perunakellarissa, Särestöniemen gallerian uima-altaassa sekä luonnossa ja kyläteillä.
Vuonna 2016 Hiljaisuudessa sai kantaesityksensä Sade Kamppilan ja Viivi Roihan Metsä – The Forest Project. Kittilän Loimiselän maisemiin sijoittuvassa teoksessa katsojat seurasivat esiintyjäkaksikkoa yhä syvemmälle metsään samalla, kun nämä etappi etapilta luopuivat köysistä ja muista välineistä, vaatteistaan ja kaikesta sivistyksen pariin kuuluvasta, ja katosivat lopulta harjun taakse.
Villi liike ja permantoakrobatia metsäluonnossa avojaloin ja alasti saivat katsojankin tuntemaan jäkälän ja risut nahoissaan. Harmitti, ettei minulla ollut tilaisuutta nähdä Helsingin-esitystä – esitys on varmasti ollut aivan eri teos koleissa ja koskemattoman oloisissa Keski-Lapin maisemissa kuin villiintyneessä Vallisaaressa, jossa kaupungin historia on samalla vahvasti läsnä.
Seuraavana vuonna festivaalilla vieraili Alma Lehmuskallion ohjaama Sivuhenkilöt-produktio, jonka ydintiimissä olivat Lehmuskallion lisäksi Henna Kaikula ja Eira Virekoski. Kantaesityksensä puheteatteria ja sirkusta yhdistävä teos oli saanut Suomenlinnan holveissa ja oli jännittävää nähdä, millaisen estradin se löytäisi Kaukosesta.
Ojanperän traktorihalli osoittautui suorastaan kammottavaksi paikaksi. Nykyään halli on viimeistelty paremmin esityksille soveltuvaksi, mutta tuolloin se oli jääkylmä, ja permantona oli epätasainen maalattia. Kiven- ja betoninlohkareet, harjateräkset ja traktorinrenkaat eivät tuntuneet sopivan historialliseen ja unenomaiseen sukutarinaan.
Mutta kontrasti osoittautuikin ihmeellisen toimivaksi. Uhkaavaa pimeää avaruutta hallissa riitti enemmän kuin monessa teatterisalissa, ja sitä käytettiin hienosti hyväksi. Akrobatia vaarallisen rojun keskellä loi hyytävää vaaran tunnetta. Kun myöhemmin näin esityksen Tampereen teatterikesässä, kokemus oli huomattavasti laimeampi.
Teatteriin tai muuhun viralliseen esitystilaan pääsee ainakin periaatteessa yksinkertaisesti pääsylipun hinnalla. Hylättyyn vesitorniin tai syrjäiseen traktorihalliin ei, elleivät taiteilijat avaa suljettuja ovia.
Kirjoittaja: Tenka Issakainen
Kirjoittaja on Rovaniemellä kaksikymmentä vuotta asunut kriitikko ja kulttuurin sekatyöläinen.