Sirkustaiteilija ja klovni Jenni Kallo ja tuottaja, sirkushistorian opettaja ja taiteen tutkija Jonna Leppänen keskustelivat maaliskuun lopulla ajankohtaisista etäesityksistä ja klovnerian yleisösuhteesta. COVID-19-epidemia on estänyt tavanomaiset esittävän taiteen esitykset kaikkialla maailmassa, minkä seurauksena erilaiset etäesitysmuodot ovat vastanneet ihmisten tarpeeseen esittää ja katsoa esityksiä. Erilaiset etäesittämisen tavat ovat tervetulleita myös maapallomme tulevaisuuden kannalta, sillä ekosysteemimme ei kestä sellaista lentomatkustamiseen perustuvaa globaalia elämäntapaa, johon olemme ennen koronaepidemiaa tottuneet.
Esittävissä taiteissa kuitenkin vuorovaikutus esiintyjän ja yleisön välillä on osa ainutlaatuisen hetkessä tapahtuvan esityksen olemusta. Erityisesti klovneriassa yleisön ja esiintyjän välinen vuorovaikutus on aivan keskiössä. Kallo ja Leppänen pohtivat, voisiko klovneriaa esittää etänä ja millaisia uusia esitysmuotoja nyt voisi syntyä.
Klovnin yleisösuhde
Jonna Leppänen: No, mikäs nyt on ajankohtaista nykysirkuksen maailmassa?
Jenni Kallo: No tämä korona ja nämä etäesitykset, streamit, tallenteet ja muut. Näinä aikoina ihmiset ehkä alkavat ymmärtää sen ainutlaatuisen arvon, mikä on hetkessä tapahtuvilla esityksillä. Siis sellaisilla piirteillä esityksissä, joita ei esimerkiksi videotaltioinnin kautta pysty välittämään.
Nykyklovneriaryhmän Kallo Collectiven perustaja Jenni Kallo on aiemminkin pohtinut sirkustaiteen ja klovnerian tallentamista. Hän osallistui panelistina Teatterimuseon järjestämään seminaariin “Miten taiteesi tallentuu?” huhtikuussa 2018. Tilaisuudessa pohdittiin esittävän taiteen tallentamista muun muassa sitä, kuinka tämän ajan taidetta tulisi tallettaa tulevien sukupolvien käyttöön.
JK: Totesin jo silloin Teatterimuseon tilaisuudessa, että en koe klovnerian toteutuvan ilman välitöntä yleisökontaktia. Voidaan tehdä taltiointeja, mutta ne alkavat jo lähestyä jotain muuta, kuten elokuvaa.
JL: Onko yleisösuhde yhtä hauras tai välttämätön kaikissa esittävän taiteissa vai onko klovneria ainutlaatuinen?
JK: Kyllä mie koen, että klovneriassa se on ainutlaatuinen. Esimerkiksi Cirque du Soleilin taltioinnit on vaikuttavaa katseltavaa televisiostakin.
JL: Suhde yleisöön on klovneriassa se ydin samoin kuin notkeus notkeusakrobatiassa ja esineenhallinta jongleriassa. Klovneriassa suhteen ja kommunikaation on oltava välitöntä, sillä se suhde on se väline, jota klovni hyödyntää.
JK: Taitavimmat klovnit ovat sellaisia, jotka reagoivat tilanteessa sekä yleisön reaktioihin. Se ei toteudu eikä se myöskään välity, vaikka olisi hyväkin taltiointi. Esitystilanteessa tehty taltiointi, jossa näkyy myös yleisö, voisi olla mahdollinen mutta toteutus on yksityisyyden suojan vuoksi hankalaa.
Vuorovaikutus
Klovneriassa vuorovaikutussuhde yleisön ja esiintyjän välillä on erityinen. Kallon ura klovnina on alkanut Turun Taideakatemian sirkuslinjalta ja sen jälkeen Pariisista École Internationale de théâtre Jacques Lecoq -koulusta. Fyysisen teatterin ja sanattoman komiikan koulutuksen saanut Kallo tekee hienovireistä komiikkaa kehollaan ja ohjaten muiden esittämiä teoksia. Leppänen puolestaa on tutustunut klovneriaan, sen historiaan ja vuorovaikutukseen muun muassa sairaalaklovneriaa käsittelevässä artikkelissaan Sairaalatoiminta ja klovnerian historia teoksessa Sairaalaklovnit Suomessa (toim. Hanna Suutela 2019, Tutkivan teatterityön keskus).
JL: Miten vuorovaikutus klovnin ja yleisön välillä syntyy ja mitä silloin tapahtuu, jos se epäonnistuu? Millaisista elementeistä vuorovaikutus koostuu?
JK: Samalla tavalla kuin hienosti toimivat yhteenhitsautuneet ensemblet hengittävät yhteen, klovnin tehtävä on hengittää yhteen yleisön kanssa. Koskaan ei voi päättää etukäteen, millä energialla esitys lähtee käyntiin. Täytyy kuulostella, millainen ja millä mielellä yleisö on. Jopa esityksen alkamisaika vaikuttaa yleisöön ja esiintyjään. Illalla vire on hyvin erilainen kuin iltapäivällä. Vuorovaikutusta ei voi pakottaa tietynlaiseksi. Tietenkin on hyvin erilaisia esiintyjätyyppejä, mutta minusta klovnin täytyy hyväksyä, että minä olen tämmönen ja yleisö on tommonen.
Joissain klovneriaesityksissä syntyy vaikutelma, ettei improvisaatioon tai yleisön kanssa työskentelyyn ole tilaa. Vuorovaikutus klovnien ja yleisön välillä kuitenkin syntyy siitä, että kaikki vuorovaikutus on kohdistettu suoraan yleisölle – yleisöä ei missään vaiheessa suljeta pois vuorovaikutuksen piiristä.
JL: Tänä päivänähän on aika harvassa ne hetket, jolloin jostakin joukosta ihmisiä tulee yksi yhtenäinen ryhmä. Katsojathan eivät tavallisesti ole tekemisissä toistensa kanssa, vaan he peilaavat kaiken esiintyjiin. Esityksen yleisöstä tulee kuitenkin yksi yhtenäinen ryhmä. Katsojat hengittävät sitä samaa ilmaa samassa tahdissa siitäkin huolimatta, että he eivät välttämättä tiedosta sitä itse. Kun katsoo esitystä etänä, jää puuttumaan se kollektiivinen yleisökokemus. Ei riitä, että on verkkoyhteys siihen esiintyjään, sillä silloin jää kokonaan kokematta se yhteisö.
JK: On tutkittu, miten esiintyjän hengitys vaikuttaa yleisön hengitykseen. Jos esiintyjä pidättää hengitystään, myös yleisö jännittyy ja pidättää. Kun esiintyjä hengittää ulos, myös yleisö rentoutuu.
JL: Tuohan on kiinnostavaa perinteisen sirkuksen dramaturgian ja esityksen kehollisen vastaanoton kannalta. Siis miten esiintyjän fyysinen ponnistelu saa yleisön kirjaimellisesti pidättämään hengitystään. Esiintyjän taas hengittäessä jännitys laukeaa.
JK: Teatterissa yleisö eläytyy jonkun ihmisen tilanteeseen ja vastaanotto on enemmän psykologinen eikä kehollinen.
JL: Jäi vielä kiinnostamaan se dramaturgia. Sanoit aiemmin, että klovnina täytyy olla auki ja mennä yleisön eteen ja kuulostella, millainen yleisö on. Rakentuuko klovniesityksen dramaturgia jo suunnitteluvaiheessa jotenkin niin, että siihen esitykseen on kirjoitettu sisälle se tunnusteluvaihe?
JK: En ainakaan itse mieti sitä siinä vaiheessa, kun suunnittelen tai kirjoitan jotain esitystä. Mutta siinä vaiheessa sen usein tajuaa, kun esittää teosta ensimmäistä kertaa yleisön edessä. Tärkeitä ovat esimerkiksi ne asiat, jotka antavat yleisölle merkin siitä, että on lupa nauraa. Varsinkin kun meidän esityksissä ei käytetä neniä. Tärkeää on myös antaa yleisölle riittävästi aikaa tutustua klovniin, esitellä hahmo yleisölle, ja samaan aikaan tunnustella, millainen yleisö on paikalla.
JL: Aivan. Eli tutustutaan puolin ja toisin.
Muut sirkuslajit
JL: Millainen yleisösuhde nykysirkuksessa on? Siis muussa kuin klovneriassa.
JK: En oikein tiedä, kuinka paljon esiintyjät tai ohjaajat ajattelevat nykysirkuksen yhteydessä yleisökontaktia. Meillehän on itsestään selvää, että sitä neljättä seinää ei ole, mutta onhan paljon nykysirkusteoksia, jossa ollaan vähän samantyyppisessä esitystavassa kuin nykytanssissa. Eli jossa yleisö seuraa sivusta, mitä näyttämöllä tapahtuu, eikä suoraa yleisökontaktia ole. Kuitenkin minulla on tunne, että oman sukupolveni ja nuoremmillakin sirkustaiteilijoilla on välitön esittämistapa sirkuksessa, ollaan auki yleisöön.
JL: Sehän voi hyvin olla, että se on sen tanssin, kun kuitenkin on nykytanssista paljon vaikutteita, ja luulen että enemmän seurataan tanssin kenttää kuin vaikka nykyteatterin. Kun taas nykyteatterissa on monta kymmentä vuotta rikottu sitä ramppia ja ollaan lähempänä sitä yleisöä ja ylipäätään häivytetään rajaa esiintyjän ja katsojan välillä. Voisiko olla, että ne on enemmän niitä vaikutteita sieltä tanssista ja siksi se yleisösuhdekin on alkanut muistuttaa tanssin yleisösuhdetta?
JK: Ja toisaalta mietin, että nykytanssille tyypilliset ilmeettömät kasvot voivat olla seurausta siitä, että se ilmaisu tapahtuu keholla ja liikkeellä. Kasvojen ilmaisu on niin voimakasta, että se vie huomion helposti keholliselta ilmaisulta.
JL: Soveltuuko muut sirkuslajit kuin klovneria paremmin etäesityksiin?
JK: Heh, jonglöörillä on ainakin se etu etäesityksissä, että ei tarvitse lähettää sitä nauhaa, jossa pallot tippuvat. Esiintyjiä ehkä vähän vähemmän jännittää esiintyminen kameralle kuin ihmisille…
JL: Siinähän on varmasti iso ero, onko kyse suorasta striimistä vai tallenteesta. Myös sillä on väliä, luottaako yleisö, että kyseessä on suora esitys eikä sitä ole muokattu. Esimerkiksi taikurin esityksessä on oleellista tietää, seuraako katsoja suoraa vai mahdollisesti muokattua tallennetta.
JK: Taikuudessa yleisön on ehkä vaikea luottaa siihen, että esitystä ei olisi virtuaalisesti muokattu.
JL: Toisaalta jos joku onnistuu muokkaamaan live-esitystä lennosta siinä hetkessä, niin eroaako se sitten siitä taikuudesta – foorumi on vain eri. Sehän olisi tällaista nykytaikuutta, samanaikaista kuvankäsittelyä. Kyllähän nykytaikuudessa voidaan muutenkin hyödyntää tekniikkaa. Miksi sillä olisi väliä, missä esitystä katsotaan, jos siinä on joka tapauksessa ikäänkuin koneita välissä.
Klovneriassahan merkityksellistä on juuri se, että siinä ei ole mitään välissä. Vuorovaikutus on ainoa väline mitä käytetään. Sen takia klovneria varmaan tuntuu kaikkein hauraimmalta yleisösuhteensä kannalta, koska siinä ei ole materiaalista välinettä – ellei klovnin kehoa ajattele materiaalisena välineenä.
JK: Onhan myös tehty hienoja tallenteita sirkusesityksista. Tai vaikkapa Charles Chaplinin filmit. Niissä komiikka perustuu johonkin muuhun kuin vuorovaikutukseen. Jos ajattelen, miten itse esiinnyn, niin teot näyttämöllä voivat olla samat, mutta jokainen esityskerta on kuitenkin erilainen. Yleisösuhde ja rytmi vaihtelee.
JL: Tallenteella, varsinkin jos sitä on lyhennetty tai muuten editoitu, on eri dramaturgia kuin alkuperäisellä teoksella. Ne ovat oikeastaan kaksi eri teosta. Olen miettinyt aika paljon teosten tallentamista ja sitä, mikä olisi paras formaatti vaikkapa sirkusesitysten tallentamiseen. Videolle ei välttämättä tallennu esimerkiksi se vuorovaikutus. Kirjoitettu teksti voisi esimerkiksi olla parempi tapa kuvailla tarkasti vuorovaikutustilannetta.
JK: Tallenteita katsoessa olen huomannut että kokemus ajasta on eri oikeassa esitystilanteessa ja tallennetta katsoessa. Tallenteella kaikki tuntuu turhan hitaalta. Tallenteella aika vääristyy.
JL: Tallennetta katsoessa ei pääse esityksen sisälle. Siihen ei uppoudu vaan kokijan ja teoksen väliin jää etäisyys, joka vieraannuttaa. Tallenteelta, tai ehkä aina ruudulta katsottaessa teosta tarkastelee tietoisemmin ja rationaalisemmin, ei niin voimakkaasti tunnerekisterin kautta.
Kun puhutaan näyttämöolosuhteista, niin pitäisikö puhua myös katsomo-olosuhteista? Ehkä etäesitystä tai tallennetta katsoessa pitäisi lavastaa ne katsomo-olosuhteet: pimentää huone, luoda illuusio esityksen reaaliaikaisesta vastaanaotosta, poistaa keskeytykset ja häiriöäänet.
Matkustaminen
Kallo on kokenut esiintyjä. Hän on esiintynyt ympäri maailmaa jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan oman ryhmänsä Kallo Collectiven lisäksi myös Circo Aereon ja viimeisimpänä Galapiat Cirquen Mad in Finland -teoksen kanssa. Mad in Finland on ulkosuomalaisten naistaiteilijoiden teos, jota on esitetty vuodesta 2012 eri kokoonpanoilla sekä teltassa että teatteritiloissa.
JK: Perinteisessä sirkuksessa katsomiskokemus on nykysirkusta moniaistisempi. On kaikki tuoksut ja teltassa syntyy erityinen tunnelma, joka vaikuttaa esityksen katsomuskokemukseen. Yleisösuhde on erilainen teltassa ja black boxissa, mikä luo myös eron perinteisen sirkuksen ja nykysirkuksen yleisösuhteeseen, mutta juuri tilan kautta. Teltassa esitettävän sirkusesityksen katsomiskokemushan alkaa jo siitä, kun katsoja lähestyy teltta-aluetta, jossa tuoksuu popcorn. Teltta tuntuu sisältäpäin suuremmalta kuin ulkoa näytti, valtavalta.
Esiintyjänä myös aistii, että tunnelma on erilainen teltassa. Esimerkiksi Mad in Finlandin kanssa esiinnymme sekä omassa teltassa että eri teatterisaleissa. Vaikka esitys on käytännössä sama, on kokonaistunnelma erilainen tilasta riippuen. Teltta luo omanlaisensa tunnelman. Ihmiset ovat rennompia teltassa ja reagoivat helpommin. Teatterissa toimitaan totutun teatterikonvention mukaisesti pidättyväisesti, ei ehkä uskalleta nauraa. Telttaan yleisö ei laita päälle ykkösiään ja korkokenkiä.
JL: Teatterin traditioon kuuluu lähtökohtaisesti se, että näyttämö ja katsomo ovat erillään. Realistisen teatterin neljäs seinä on ennakko-oletus katsojalla. Kun taas perinteisessä sirkusteltassa sellaista neljättä seinää ei leikitä siihen, vaan kaikki esiintyjät esiintyvät suoraan katsojalle.
Jo ennen koronaepidemiaakin on pohdittu kansainvälisen kiertuetoiminnan tulevaisuutta, sen ekologista kuormitusta, maapallon kantokykyä ja mahdollisia uusia muotoja tulevaisuudessa. Nythän emme tiedä, millaiseksi maailma muuttuu koronan jälkeen. Palaammeko entiseen vilkkaaseen liikkumiseen globaalisti vai emme? Ehkä lentokonematkusteluun perustuva liikkuva elämäntapa alkaa olla pian mahdotonta.
JK: Olemme juuri keskustelleen Mad in Finlandin kanssa siitä, että olemme viime aikoina esiintyneet yhä useammin teatteritiloissa, vaikka kaikki meistä pitää telttaa parempana. Esitysmäärät ovat kuitenkin niin pieniä yhdessä paikassa, ettei telttaa kannata kuljettaa ja pystyttää kolmea esityskertaa varten. Telttahan pystytetään jo aiemmin ja esiintyjät tulevat paikalle päivää ennen harjoituksia. Meiltä puuttuu perinne, että kierrettäisiin yhdessä niin kuin ennen vanhaan sirkuksen kiersivät. Jännä nähdä, onko tässä nyt muutos käynnissä. Onko kiertuetoiminta muuttumassa kestävämmäksi, siis että matkustettaisiin maata pitkin ja esityspaikkojen välillä olisi lyhyemmät välimatkat?
JL: Vaikka ryhmät kulkisivatkin maata pitkin ja tiiviillä porukalla, olisi silti järjetöntä pystyttää valtavaa telttaa yhtä esityskertaa varten. Jotta teltan saisi jokaisella pienelläkin paikkakunnalla täyteen enemmän kuin kolme kertaa yhdessä paikassa, pitäisi teltan olla pienempi kuin vaikka Mad in Finlandin tämänhetkinen 400-paikkainen teltta. Teltan koko taas vaikuttaa suoraan esitettävään esitykseen.
JK: Kallo Collectiven kanssa kierretään ympäri maailmaa ja meidän setti on aina mahdollisimman pieni. Neljällä henkilöllä maksimissaan neljä laukkua, jotta rahtia ei ole tarvinnut tarvitse erikseen lähettää. Ehkä tämä epidemiatilanne järkeistää ihan oikeasti sitä tapaa, miten reissaamista tehdään. Tavallaanhan se ei ole esiintyjän päätettävissä, missä esiintyy ja koska. Kun joltain festivaalilta tulee esiintymiskysely, kyllähän se aina pyritään järjestämään. Se sitten taas johtaa siihen älyttömään edestakaisin suhaamiseen. Toivoisin, että festivaalien järjestäjät ja Suomessa teatterit heräisivät siihen, että kun tulee ulkomainen vieras, sille tehtäisiin yhdessä pidemmän ajan suunnitelmia.
JL: Palataankohan sellaiseen systeemiin kuin vaikka 1800- ja vielä 1900-luvullakin Euroopassa, että suurimmissa kaupungeissa on tyhjiä sirkuksen esittämiseen sopivia rakennuksia, joita seurueet vuokraavat vaikka vuodeksi tai talvikaudeksi ja asettuvat sinne ja seuraavana vuonna tulee seuraava. Ja jotta näin voisi olla, pitäisi meillä olisi niitä tyhjiä teatteritaloja, joihin asettua. Silloin ei annettaisi yhtä näyttämöä ryhmän käyttöön kolmeksi päiväksi, vaan ryhmä asettuisi taloksi vaikkapa viideksi kuukaudeksi ja esittäisi koko repertuaarinsa läpi.
JK: Mielenkiintoista. Mutta samalla tuo malli romuttaisi sen, että sirkustaiteilijat voisivat elää normaalia perhe-elämää. Toisaalta silloinhan oikeasti mentäisiin takaisin sinne 1800-luvulle, jolloin kaikki kiertäisivät sirkuksen mukana. Mutta kyllä mie sanon, että hyvääkin tästä seuraa. Juuri luin aamun uutisista, että todennäköisesti lentojen hinnat tulevat kallistumaan ja tulevat olemaan tarjolla aiempaa pienemmälle joukolle. Kun ihmiset liikkuvat entistä vähemmän, on entistäkin tärkeämpää saada kiertäviä ryhmiä.
Mietin kyllä sitäkin, että missä välissä lennoista ylipäätään tuli niin halpoja. Muistan, kun ennen vanhaan säästettiin tosi pitkään, että päästiin jonnekin Keski-Eurooppaan lennolla. Ja näin Rovaniemellä asuvana usein ottaisin mielelläni sen junan, mutta kun lento on usein halvempi.
Etäesitykset
JK: Katsotaan nyt mitä tapahtuu niiden etäesitysten kanssa. Tietenkin kaikki kulttuuri on tervetullutta, mutta toivon, että kun tästä selvitään, niin ihmiset arvostavat sitä, että tuona päivänä X menen katsomaan noiden ihmisten kanssa tätä esitystä Y.
JL: En usko että etäesitykset ja läsnäoloon perustuvat syövät toisiaan. Vaan se on vähän kuin take away -ruoka, että vaikka voisit tilata sen ruuan kotiin, niin silti toisinaan menet mieluummin ravintolaan syömään.
JK: Niinpä, että ehkä tällaisen tilanteen jälkeen ihmiset arvostavat sitä, kun asiat normalisoituvat.
JL: Tai ehkä etäesitysten sijaan yleistyykin lähiesitykset. Ehkä tällainen läänintaiteilijamalli tulee arvoon arvaamattomaan. Että yhteiskunnan tehtävä olisi taata jokaiseen kylään oma taiteilija, joka vastaisi sen kylän taidetarjonnasta omalta osaltaan. Tai ehkä se olisi aluetetatterimalli, jossa yksi ryhmä on vastuussa tietyn alueen esitystarjonnasta. Mutta senkin voisi toteuttaa monella eri tavalla. Kiinnostavaa, että ne mallit, jotka vielä kuukausi sitten tuntuivat vanhanaikaisilta, tuntuvat nyt ajankohtaisilta ja tarpeellisilta.
JK: Tuntuu tarpeelliselta, että jokaisessa yhteisössä olisi taiteilija. Mikä se muoto sitten olisi? Olohuoneteatteria tai jotain vastaavaa. Ehkä sen ei tarvitsisi olla edes esitys vaan jotakin arjesta poikkeavaa.
JL: Voisiko vuorovaikutus klovnin ja katsojan välillä tapahtua jonkinlaisessa verkkoneuvotteluympäristössä?
JK: Varmasti pienemmille yleisömäärille mahdollista. Tosin klovneriassa ajoitus on niin tärkeä, että pienikin viive voisi pilata herkän vuorovaikutustilanteen ja komiikan.
JL: Kuinka paljon sillä on merkitystä, että yleisö on keskenään samassa tilassa. Tarvitseeko yleisö toisiaan?
JK: Kyllä esitystilanteen kokeminen on kollektiivinen kokemus. Esityksen kokemisen intensiteetti on voimakkaampi ryhmässä. Klovnin ja yleisön vuorovaikutus on kaksisuuntaista ja klovni reagoi yleisön reaktioihin, jolloin sen puuttuminen leikkaa ison siivun esityksestä pois.
JK: Jossain vaiheessa minulla oli ajatus “Helgan kerhosta”, esityskonseptista, joka kiertäisi täällä Lapissa vanhusten luona. Helga välittömänä mummo-klovnina juttelisi ihmisten kanssa kahvipöydässä, millainen elämäntarina kullakin on. Niitä kertomuksia voisi kerätä ja kirjoittaa muistiin.
JL: Voisiko sen toteuttaa etänä, kun nyt ei voisi sinne olohuoneeseen mennä? Siis vaikka Whatsapp-puhelu “Helga soittaa”.
JK: Niin, miksei. On ollut hieno huomata monia klovneja, jotka ovat tehneet pieniä videopätkiä. Voi kissavideot jäädä nyt vähemmälle, kun klovnit valtaavat alaa.
Espoon kaupunginteatteri toteutti hienosti Lehman-trilogian. Vaikka ensi-ilta oli peruttu, silti esitystä pystyi seuraamaan lähetyksenä ja ihmisiä kehotettiin tulemaan paikan päälle esitykseen, kun se taas on mahdollista.
JL: Niin, miksei aina voisi olla tarjolla myös virtuaalilippua. Tai esityskauden jo päätyttyä voisi olla mahdollisuus ostaa katsomiskerta tallenteeseen. Usein ulkopaikkakuntalaisena ei saa aikataulujaan järjestettyä niin, että pääsisi vaikkapa Helsinkiin katsomaan kaikkea mielenkiintoista. Tai entäpä jos olisikin tällainen Netflixin kaltainen kuukausimaksullinen suoratoistopalvelu, jossa olisi esitystallenteiden lisäksi vaikkapa 50 taiteilijan pooli, jotka tuottaisivat viikottain jotain uutta sisältöä, ei välttämättä täyspitkiä esityksiä, vaan vaikka näyttelijä lausuisi runoja, sirkusryhmät esittäisivät demoja jne.
JK: Tämä on sellaista aikaa, että nyt tarvitaan paljon luovia ihmisiä, jotka keksivät uudenlaisia ratkaisuja totuttuja toimintatapoja korvaamaan!
Teksti ja kuvat: Jonna leppänen & Jenni Kallo
Video: Kallo Collective
Esiintyjät: Emma Castrén, Sampo Kurppa, Jenni Kallo Sakari Saikkonen, Inga Björn, Kristiina Janhunen, Gemma Tweedie ja Thom Monckton.
Musiikki: Jãbalqã by Secret Chiefs 3
Together Alone is a collaborative video project using a series of selfie-videos taken by artists in various forms of isolation due to the global pandemic of Covid-19.