Jokainen taiteilija oli ensin amatööri, väitti amerikkalainen esseisti Ralph Waldo Emerson. Nykysirkus on paitsi taiteilijan ammatti myös yhä useamman lapsen, nuoren ja aikuisen harrastus. Mitä eroa ja yhteistä on harrastajan ja ammattilaisen nykysirkustaiteella?
Sirkustaiteilija Aino Savolainen ei halua tehdä jyrkkää erottelua harraste- ja ammattilaisharjoittelun välille. Hänen mukaansa molemmissa tehdään nykysirkustaidetta, mutta tekemisen tavoissa ja painotuksissa on eroja. Savolaisella on aiheeseen vankkaa asiantuntemusta: hän harjoitteli ja esiintyi Circus Helsingin esiintyvässä ryhmässä 12 vuotta ja valmistui tämän jälkeen Tukholman tanssi- ja sirkuskorkeakoulusta sirkustaiteen ammattilaiseksi. Hän on voittanut kansainvälisiä kilpailuja ja ollut mukana valmistamassa sekä esittämässä koko illan sirkusesityksiä niin nuorisosirkuslaisena kuin ammattilaisenakin. Lisäksi hän on opettanut ja ohjannut esityksiä nuorille sirkusharrastajille.
Savolaisen mielestä harrastesirkuksissa tekeminen on ensinnäkin yhteisöllisempää kuin ammattiin valmistavassa korkeakoulutuksessa, missä opiskelijat keskittävät suuren osan harjoitteluajastaan yhden tai kahden soolo- tai duopäälajin taitojen kehittämiseen.
– Yksin treenaaminen oli aluksi haastavaa, sillä olin tottunut jakamaan treenin isomman porukan kanssa, Savolainen kertoo yliopisto-opintojen alkuajoista. Hän kuitenkin muistuttaa, että harrastesirkusten välillä on keskinäisiä eroja, joten tämä havainto ei välttämättä yleisty koko nuorisosirkuskenttään.
Treeniajan jakautumiseen liittyy myös Savolaisen huomio, jonka mukaan harrastesirkuksessa treenaavan harjoittelu on usein lajien puolesta monipuolisempaa kuin ammattiin tähtäävässä koulutuksessa. Savolainen itse treenasi nuorisosirkusaikoinaan muun muassa trapetsia, pyramideja, hyppynarua, käsinseisontaa, tanssiakrobatiaa, jongleerausta, vippilautaa, jalkajongleerausta ja ikarosta, eli jalkajongleerausta toisella akrobaatilla. Hänen päälajinsa on nykyään cyr-rengas, mutta monipuolisuudesta on ollut hyötyä isoissa ammattilaisproduktioissa. – Aina kun esitykseen kaavaillaan jotain uutta tai erikoisempaa lajia, kaverit nauravat, että ”Aino osaa varmaan tämänkin”, Savolainen kertoo.
Harrastajan temput, ammattilaisen ideat?
Aino Savolaisen mukaan harraste- ja ammattilaissirkukset eroavat myös esityksen valmistamisen tavoissa. Nuorisosirkuksessa esityksen muodostaminen lähtee usein liikkeelle opituista tempuista, kun taas sirkusammattilainen aloittaa ideasta tai viestistä, jonka haluaa esityksen kautta välittää.
Luokittelu temppu- ja teemalähtöiseen tekemiseen on Savolaisen listaamista eroista yksi syvällisimmistä. Vaikka sirkusta on tutkittu verrattain vähän, tarve vertailla tempun ja idean, tai vastaavasti virtuositeetin ja autenttisuuden suhteellista merkitystä on motivoinut monet sirkusteoreetikot kuluttamaan mustetta ja Maciensä näppäimistöjä.
Temppu on taideteoreetikkojen teksteissä yleensä vähätellyn elementin roolissa. Esimerkiksi tutkija ja dramaturgi Bauke Lievensin avoimen kirjeen mukaan temppu- ja tekniikkakeskeinen sirkus on yhteiskunnallisia normeja toistavaa, epävapaata tekemistä, jolta puuttuu poliittinen ja taiteellinen vaikutusvalta. Muistan myös omilta harrastaja-ajoiltani vähemmän lennokkaasti sanailtuja, temppupainotuksen taiteellista naiiviutta kommentoivia esitysarvioita. Tällainen oli esimerkiksi 12-vuotiaana sirkusfestivaaleilla vastaanottamani kirjallinen palaute: ”Esityksen idea on keksitty vain sitä varten, että päästään esittämään sirkustemppuja.”.
Mielestäni tempun kiistelty asema nykysirkuksen välineenä tekee siitä oivallisen linssin harraste- ja ammattilaissirkuksen erojen vertailuun. Ennen kuin sukellamme temppuun ja teemaan syvemmin, on hyvä selkeyttää erottelua. Erityisesti: vaikka tempun ja teeman erilainen rooli harraste- ja nuorisosirkuksessa tuntuu intuitiiviselta, kukaan tuskin väittää, että luokittelu olisi kaiken kattava tai tarkkarajainen. On selvää, että nuorisosirkusten esityksissä on mitä erilaisempia teemoja joulusta ekokriisiin ja merenalaiseen maailmaan, ja ammattilaisten sirkusesityksissä on usein tempuiksi tunnistettavia elementtejä.
Epätarkkuuksista huolimatta uskon, että temppu- ja idealähtöisen tekemisen eritteleminen on hyödyllinen tapa kuvata nuorisosirkusten ja ammattilaisten taipumusta korostaa eri asioita. Nuorisosirkuksessa esityksen tekeminen aloitetaan usein temppusarjasta. Lisäksi treeniaikaa on yleensä allokoitu enemmän motorisille taidoille ja esiintymiselle kuin taiteen tulkinnalle. Temppukeskeisyys näkyy myös siinä, että kun nuoret ja lapset arvioivat omaa suoriutumistaan esityksissä, he hyvin usein aloittavat ja lopettavat temppujen onnistumisen arviointiin: ”Mä mokasin krokolaskun mutta siltakaatotemppu onnistui. Miten sulla meni?”
Ammattitasolla taidetta arvioidaan usein pohtimalla sitä, miten onnistuneesti teos puhuttelee katsojaa, eli mitä reaktioita, tunteita, ajatuksia ja toimintatapoja se laukaisee yleisössään. Tätä karkeaa ja epämääräistäkin onnistumisen kriteeriä vasten on ymmärrettävää, että sirkusammattilainen lähestyy taiteen tekemistä idean tai viestin, ei temppujen kautta. Toki temppu itsessäänkin, ilman teemasta tai aiheesta kumpuavaa liikekielen tutkimusta ja muokkausta, välittää tunteita – näistä yleisimpiä lienevät tempun onnistumista edeltävä jännitys, onnistunutta temppua seuraava ihmetys ja tempun epäonnistumisen laukaisema järkytys tai pettymys. Kun viestittävä tunne tai ajatus ulottuu näitä ”tempputunteita” syvemmälle tai laajemmalle, on voltin ja käsinseisonnan kieltä muokattava tai tuettava tempun ulkopuolelta, esityksen viestistä käsin.
Kiertotie kuvataiteeseen
Mitä temppu- tai ideakeskeisyys antaa sirkusesiintyjälle? Entä yleisölle? Ehdotan, että tempulla on yhtymäkohtia kuvataiteen representaatiopyrkimyksiin, siis kuvataiteeseen, joka pyrkii todellisuuden imitointiin tai peilaamiseen. Temppu ja representaatio ovat joiltakin osin samanlaisia taiteen elementtejä: molemmat ovat taitoina vaikeasti saavutettavia mutta arvioinniltaan suhteellisen yksiselitteisiä. Esimerkiksi käsinseisonta on vaikea oppia mutta sen onnistumista on usein helppo arvioida. Samaan tapaan saaristomaisema on vaikea vangita täsmällisesti kankaalle, mutta imitaation toteutumista on helpohko arvioida maalausta ja kohdetta vertailemalla.
Representaatiolla ja tempulla on lisäksi ollut samankaltainen kohtalo taiteen murroksissa. Sekä representaatio että temppu ovat nykytaiteessa saaneet tehdä tilaa abstraktimmalle, symbolisemmalle ja enemmän tulkintaa vaativalle tavalle välittää taiteilijan viestiä. Karkeasti voidaan sanoa, että mitä kauemmas liike etääntyy tempusta ja maalaus todellisuudesta, sitä haastavammaksi ja ristiriidoille alttiimmaksi liikkeen ja kuvan arvioiminen tulee. Moni ei-taiteilija on nykytaidenäyttelyssä vieraillessaan tuijottanut muodotonta söherrystä ja kyseenalaistanut nykytaiteen arvon tai tarpeellisuuden – tai vaihtoehtoisesti oman älykkyytensä. Vastaavasti tempusta etääntyneen sirkusesityksen kategoriaan kuuluu esimerkiksi eräs ranskalainen nykysirkusteos, jonka katsomoon eksynyt ystäväni arvioi jälkeenpäin näin: ”Hirveä härdelli, josta ei saanut mitään selvää.”.
Ihmisten esteettisiä mieltymyksiä kartoittavissa tutkimuksissa onkin havaittu, että taiteen saralla kokemattomat ihmiset mieltyvät representaationaalisiin eli todellisuutta esittäviin kuvataideteoksiin. Mitä enemmän henkilöllä on taidealan koulutusta, sitä todennäköisemmin hän mieltyy ei-esittävään, abstraktiin, symboliseen tai monimutkaiseen taideteokseen. Eroa saattaa selittää ihmisten taipumus mieltyä sellaisiin asioihin, jotka he kokevat ymmärtävänsä. Kuten todettua, representaation sisältöä ja onnistumista on helpohko arvioida. Sen sijaan ymmärryksen kokemuksen saavuttaminen abstraktin teoksen edessä saattaa vaatia runsaasti taustatietoa ja analyysiä. Esimerkiksi teoksen eri osa-alueiden suhteiden erittely sekä teoksen tyylin ja sen taidehistoriallisen kontekstin tuntemus saattavat olla tärkeässä roolissa ymmärryksen kokemuksen muotoutumisessa.
Kuvataidetta koskevaan tutkimustaustaan, sekä representaation ja tempun väliseen analogiaan nojaten päädyin kaksiosaiseen hypoteesiin: i) idealähtöinen sirkustaide saattaa vedota keskimäärin enemmän sellaisiin ihmisiin, joilla on koulutusta tai harjaantuneisuutta taiteen tulkinnan alalta, ja ii) temppulähtöinen sirkus viehättää myös vähän tai ei ollenkaan taidekoulutusta saaneita katsojia. Jos hypoteesi pitää paikkansa, se tekee ymmärrettäväksi ja perustelluksi lasten ja nuorten nykysirkustaiteen temppulähtöisyyden. Lapsilla on ikänsä ja muiden oppivelvollisuuksiensa puolesta ollut vähemmän aikaa ja mahdollisuuksia harjaantua taiteen tulkinnan ja idealähtöisen sirkuksen tekemisessä. Temppujen viehätys sen sijaan aukeaa ilman taustatietoja, jolloin on luonnollista ja esiintyjää kunnioittavaa, että temput pääsevät lasten ja nuorten sirkusesityksissä keskiöön. Sen sijaan sirkusammattilainen on käyttänyt vuosia taiteellisen ajattelun harjaannuttamiseen, jolloin teemakeskeinen lähestymistapa voi olla hänelle helpompi ja houkuttelevampi.
Vaikea vs. hyvä
Tempulla ja teemalla on siis erilainen esiintyvyys harraste- ja ammattilaissirkuksissa. Mitä asialle pitäisi tehdä – vai tarvitseeko tehdä yhtään mitään? Aino Savolaisen mukaan harrastesirkuksen temppulähtöisyydellä on kaksi puolta. Yhtäältä harrastesirkuksessa saavutettu korkea tekninen ja taidollinen taso on hyödyllinen lähtökohta ammattitason opinnoille. Varmat temput ja tekniikat ovat oivaa raakamateriaalia luovalle ja tutkivalle liikekehittelylle. Toisaalta varhaisempi tutustuminen teemallisen ja taiteellisen työskentelyn työkaluihin inspiroi ja pohjustaa taiteen ammattilaisuutta pohdiskelevien oppilaiden tulevaa polkua. Lisäksi se kehittää kaikkien harrastajien kykyä tulkita ja nauttia taiteesta.
Vastapainoksi on mielestäni tärkeää huomata, että helppotulkintaisuus ei tee tempusta vähemmän tärkeää, tai alenna sitä pelkäksi välivaiheeksi matkalla kohti oikeaa taidetta. On toki totta, että monia tärkeitä ja pitkälle edistyneitä asioita, kuten teknisiä ja taiteellisia innovaatioita lääketeknologiasta elokuvaukseen on vaikea ymmärtää syvällisesti ilman pitkällistä paneutumista. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että vain vaikeasti ymmärrettävät asiat ovat hyviä ja arvokkaita. Tiedeviestintä on oiva esimerkki siitä, että vaikeasti aukeava ei ole synonyymi hyvälle: monimutkainen ja hienosteleva tiedeviestintä ei saavuta yleisöään ja epäonnistuu tiedonvälitystehtävässään.
Tiedeviestintäesimerkkiä vastaavaa päättelyä voi soveltaa myös sirkukseen. Mikäli nykysirkus haluaa vedota muihinkin kuin taidekasvatuksen saaneisiin kansanosiin, on tärkeää, että ainakin osa nykysirkusesityksen elementeistä avautuu ja tuottaa elämyksiä katsojille heidän koulutus- tai muusta taustastaan riippumatta. Tulkintaa ja taustatietoja kaipaamaton, mutta taitona vaikeasti saavutettava temppu on yksi tapa vaalia sirkuksen ei-elitististä ja avointa luonnetta. Tässä mielessä temppu on mielekkäitä arvoja välittävä sirkustaiteen osa, olipa sen esittäjä nuori harrastaja tai pitkän linjan ammattilainen.
Mitä nuoriso- ja ammattilaissirkusten vertailusta pitäisi oppia? Niin iänikuisen kliseiseltä kuin se kuulostaakin, nykysirkus on monitahoinen taiteen laji, jossa kohtaavat muun muassa tanssi, draama, musiikki, visuaalisuus, lavastus, puvustus, valaistus, yhteiskunnallinen debatti ja urheilu. Parhaimmillaan harraste- ja ammattilaissirkusten tekijöiden ja yleisön joukko on suloinen sekoitus näitä kiinnostuksen kohtia ja niistä kumpuavaa osaamista. Näin ollen menestyksekäs sirkusmaailmassa navigoiminen vaatii kanssasuunnistajien – niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin – lähtökohtien herkkää kuulostelua ja kunnioitusta.
Teksti: Elina Vessonen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteilijä ja sirkusopettaja.
Kirjallisuutta
Grant, K. (2011). “Paint and Be Happy”: The Modern Artist and the Amateur Painter—A Question of Distinction. The Journal of American Culture, 34(3), 289-303.
Kindler, Anna M., David A. Pariser, Axel Van den Berg, Wan Chen Liu & Belidson Dias (2002). Aesthetic Modernism, the first among equals? A look at aesthetic value systems in cross-cultural, age and visual arts educated and non-visual arts educated judging cohorts, International Journal of Cultural Policy, 8:2, 135-152, DOI: 10.1080/1028663022000009533
Kuscevic, D., Kardum, G., & Brajcic, M. (2014). Visual preferences of young school children for paintings from the 20th century. Creativity Research Journal, 26(3), 297-304.
Lievens, Bauke (2015). First Open Letter to the Circus: The need to redefine. Etcetera, December 2015. Online version: http://e-tcetera.be/first-open-letter-to-the-circus-the-need-to-redefine/
Lievens, Bauke (2016). Second Open Letter to the Circus: The myth called circus. Etcetera, December 2016. Online version: http://e-tcetera.be/the-myth-called-circus/
Lievens, Bauke (2009). Dramaturgy: From Aristotle to Contemporary Circus. Disturbis, 6. http://www.disturbis.esteticauab.org/Disturbis567/Bauke.html
Lindell, Annukka K. & Julia Mueller (2011). Can science account for taste? Psychological insights into art appreciation, Journal of Cognitive Psychology, 23:4, 453-475, DOI: 10.1080/20445911.2011.539556
Taunton, M. (1980). The influence of age on preferences for subject matter, realism, and spatial depth in painting reproductions. Studies in Art Education, 21(3), 40-53.