Tässä numerossa pohditaan mitä on nykytaiteen tutkimus ja ketkä sitä voivat tehdä sekä arvioidaan Aki Kaurismäen elokuvaa Laitakaupungin valot – Lights in the Dusk.
Numeron on toimittanut Susanna Pettersson. (Kansikuva lisätty numeron yhteyteen 19.8.2026.)
”Hampurin taidehallin ensimmäinen johtaja, pedagogi ja taidehistorioitsija Lichtwark (1852–1914) halusi saattaa lapset taideteosten äärelle. Hän pohti pienten katsojien mahdollisuuksia vastaanottaa taidetta, ymmärtää näkemäänsä. Nyt, lähes satakunta vuotta Lichtwarkin teoksen julkaisemisesta taidetta tehdään, katsotaan ja tulkitaan tavoilla, joita saksalainen valistaja ei olisi osannut ennustaa. Peruskysymys on kuitenkin edelleen sama. Mitä meissä tapahtuu, kun kohtaamme taideteoksen?”
”Sen sijaan, että avaisin tänä aamuna koneeltani nykytaidetta käsittelevän väitöskirjani yhden luvun – luvun Markus Copperin teosten äänellisyydestä psyyken fantasiafiguurien näkökulmasta – ja jatkaisin sen työstämistä eilisillasta, alan pohtia sitä, mitä oikeastaan teen, ja missä olen osallisena, kun teen nykytaiteen tutkimusta.”
”Katselen noin sata vuotta vanhaa Daniel Nyblinin valokuvaa Kaarlo Bergbomista, Kansallisteatteria edeltäneen Suomalaisen teatterin ja Kansallisoopperaa edeltäneen Suomalaisen oopperan perustajasta. […] Kuvassa hänen päänsä yläpuolella oikealla on ajan merkki, jonkinlainen iso reikä tai tahra. […] Jos katsotaan valokuvan tahraa esimerkkinä kaikesta teokseen ja sen tekemiseen, katsomiseen ja kokemiseen liittyvästä kitkasta, hankauksesta ja sotkusta, Bergbomin kuvan läiskä symboloi sekä taideteoksista että taiteilijoista otettujen valokuvien ja niiden tekijänoikeuksien sotkuista eksistenssiä että käsillä olevaa laajempaa aihepiiriä.”
”Taiteen vastaanottaminen tai kokeminen on aina moniaistinen kokemus. Siksi otsikkoni on oikeastaan harhaanjohtava: vain harva nykytaiteen teos puhuttelee pelkästään näköaistia. Katsominen onkin seuraavassa ymmärrettävä laajasti, melkeinpä metaforisesti. Kirjoittaessani katsomisesta kirjoitan tällä kertaa pikemminkin tilanteista, joissa nykytaidetta koetaan.”
”Annamari Vänskän tuore väitöskirja on merkittävä puheenvuoro suomalaisessa kuvan- ja sukupuolentutkimuksessa. […] Esipuheessaan Annamari Vänskä kirjoittaa itsensä ja tutkimusasemansa näkyviin. Hänen tarkastelussaan ovat taidehistorian ja visuaalisen kulttuurin suhde, poliittisen toimijuuden ilmeneminen visuaalisuuden tutkimuksessa ja Judith Butlerin teoksista ammennettava tutkimuksellinen asenne seksuaalisuuksien ja sukupuolien tutkimukseen. Michel Foucault’n vastavallan ja genealogisen tiedon näkemykset ohjaavat myös Vänskän tutkimuksellista ryhmittäytymistä.”
”Matthew Barneyn San Franciscon MoMassa vastikään päättynyt näyttely Drawing Restraint (Piirtämisrajoitus) oli kokonaistaideteos, jossa eri medioilla tehdyt teokset: veistokset, videot, valokuvat ja piirrokset tuottivat kompleksisen ja monitasoisen, mutta yhtenäisen kokemuksen. Barney, joka on syntynyt 1967 San Franciscossa, on työskennellyt saman ruumiillisen vastuksen teeman parissa jo kaksi vuosikymmentä. Drawing Restraint on käynnissä oleva projekti, kaikki uudet teokset täydentävät samaa teemaa.”
”Matthew Barney’s exhibition Drawing Restraint, which closed recently in San Francisco MoMa was a total work of art, in which works made with various media: sculptures, performances, videos, photographs and drawings all served to produce a complex, multilayered but unified experience. Barney, who was born in 1967 in San Francisco, has been working with the same theme of bodily restraint already for two decades. Drawing Restraint is an ongoing project, where all new pieces complete the same theme.”
”Unlike the two previous films, Lights in the Dusk lacks almost completely the typical wry but reconciling Kaurismäki’s sense of humor due to its theme, which is loneliness. Loneliness, separateness, isolation is a curse in the modern society. The trilogy’s earlier films have pictured a little man, but their protagonists have been part of some living community, no matter how marginal.”
”Toisin kuin kahdessa edellisessä Laitakaupungin valoissa ei ole lähestulkoon lainkaan Kaurismäen tyypillistä kuivaa, mutta sovittavaa huumoria – elokuvan aiheena onkin yksinäisyys. Yksinäisyys, irrallisuus, eristyneisyys ovat modernin yhteiskunnan kirous. Trilogian aiemmat elokuvat ovat kuvanneet pienen ihmisen tilannetta, mutta niiden henkilöt ovat olleet osa jotakin elävää yhteisöä, vaikka kuinka marginaalista.”