Marika Orenius
Prologi
[”Hän kävelee, kirjoittaa Peter Morgan. Miten paluun voisi välttää? Eksymällä. En osaa. Kyllä sinä opit. Tahtoisin saada eksymisohjeen.”] Marguerite Durasin romaani Varakonsuli[1] alkaa yllä olevilla sanoilla. Näiden sanojen luoma tunnelma vastaa taiteellisen tutkimukseni luonnetta. Kirjoittamisessa samoin kuin taiteellisessa työssä havainnon ja kokemuksen saattaminen kielelliseksi tai teoksen muotoon on jatkuvaa eksymisen ja takaisinlöytämisen harjoittelua.
Teokseni ovat videoinstallaatioita, valokuva- ja piirustussarjoja sekä performatiivisia esityksiä. Teosten tekovaiheessa sekä niiden valmistuttua havaitsen luotaavani tutkimustani tuntemattomaan ja näkymättömään pisteeseen. Samoin kirjoittamisprosessi ammentaa aluksi jostain tuntemattomasta lähteestä kunnes prosessikirjoittamisen myötä on luonut yhteyden taideteosten ja tekstin välille. Taiteellisen tutkimukseni prosessia voisin kutsua soutamiseksi ja huopaamiseksi. Yhden airon lavan ammentaessa vettä edestä taaksepäin samanaikaisesti toinen lapa vetää vettä takaa eteenpäin. Voimakkaan työskentelyn tuloksena keinuva vene ei vaihda paikkaa. Samalla välttyy paluun lisäksi eksymiseltä.
Lyhyesti tutkimukseni sisällöstä
Pohdin taiteeni kautta ruumiillisuutta ja sen suhdetta ympäristöön, tilaan. Oma ruumiini on usein teoksissani ja niiden tekemisessä mittatikku, kuten intuitiivinen ja prosessinomainen tekotapa edellyttää. Myös tutkimukseni keskittyy ruumiillisuuteen ja sen näkyvyyteen sekä esittävyyteen. Kartoitan ruumiin aistijärjestelmän osuutta katsomistapahtumassa sekä haptisuutta havainnossa ja näkemisessä. Havainnointi ja katsominen sekä näiden tiedostaminen luovat nyt-hetken tila-ajalliseen jatkumoon. Ajallisuutta siihen syntyvää katkosta konkretisoin liikkuvan kuvan leikkauksessa, joka rytmittää teoksen sisällön. Kuvan, sanan ja äänen yhdistäminen sekä esitystilanteen rakentaminen muodostavat teoksen. Sen vastaanotossa (katsojan) ruumis kohtaa (näyttely)tilan, johon teos on installoitu.
Pohdin subjektia ja subjektiivista näkökulmaa teoreettisesti sekä teoksissani konkreettisesti. Kamera on taiteen tekemisessäni pääasiallinen väline. Videolla työskentelyn kautta tutkin näkemisen suhdetta ruumiillisuuteen ja kameran mekaanisuuden suhdetta subjektiivisuuteen. Taiteellisen työskentelyn kautta konkretisoin filosofisesti pohtimaani termiä leikkaus törmäyksen ja yhdistymisen sekä erottamisen muotoina. Kuvaan työskentelyssäni syntyvien hämmästyksen hetkien johtuvan suunnitellun teoksen ja lopputuloksen erosta. Väitöskirjatyöskentelyn alkuvaiheessa pyrkimykseni oli tutkia myös taiteen ja tieteen välistä eroa. Enää en pysty kuvailemaan eroa tekemäni taiteen ja tutkimuksen välillä.
Haptisuudesta taiteen tekemisen prosessissa
Kun makaan mahallani, painautuvat reidet, polvet, vatsa, kylkiluut, rinnat, rintalasta, poski ja korva kehon painosta mattoon. Maton kuvioiden luoma struktuuri likistyy ihoa vasten. Katseeni ei kohdistu mihinkään. Läheltä katsottuna kuvio on epätarkka, yksityiskohtaa katsottaessa emme näe kuvion alkua tai loppua. Sen hahmottaminen vaatii etäisyyttä. Pieni kokonaisuus liittyy aina isompaan kuvioon. Maton kuviokokonaisuuden hahmottaminen muistuttaa videoteoksen tai minkä tahansa taideteoksen tekemisen prosessia; se on epätarkka ja hahmoton, mutta seuraavassa hetkessä ja pienen liikkeen ansiosta kokonainen ja kirkaspiirteinen. Jokaisen hetken muutos ja siirtymiset vaikuttavat teoksen eheyteen.
Klassisesti ajateltuna näkeminen jakautuu näköaistiin perustuvaan, optiseen näkemiseen ja tuntoaistiin perustuvaan, haptiseen näkemiseen. Laura U Marks kuvailee haptista näkemistä (engl. haptic visuality) eri aistien kautta syntyvänä kokemuksena, joka saattaa katsojan ruumiin mukaan tapahtumaan.[2] Marksin mukaan haptista näkemistä ei pelkästään voi ajatella taktiilisuuteen eli tuntoaistiin perustuvana.[3] Tekstiilien tai muiden materiaalien pintakuvioiden, koostumuksien ja rakenteiden näkeminen edellyttää myös niiden koskettamista. Vasta kun näköaisti yhdistyy kosketukseen struktuurin näkeminen mahdollistuu.
Valokuvieni Memory cavity, Present past ja Daddy cool (2012) rakentumisessa haptinen havainto on johdatellut työskentelyprosessia. Suurissa valokuvatulosteissa yhdistyvät auringonsäteet ja ihon, nahkan, lampaan turkin, verhon, ikkunan ja parketin kanssa.
Kuva: Marika Orenius
Valokuvaa Memory cavity inspiroi muistuma lapsuuden naamiointi- ja piiloleikeistä: maata peitteen alla ja tuntea läkähdyttävä kuumuus. Katsoja voi tarkastella taljan alla makaavan iholle piirtyvää auringon valon väreilyä samanaikaisesti, kun kuvan henkilöltä on tukahdutettu näkövietti. Present past -kuvassa tuon esiin arkipäiväisen junan ikkunasta uloskatsomisen. Ajat ja paikat sekoittuvat, ja niitä voimakkaammaksi kokemukseksi muodostuu itse katsomistapahtuma. Kuva symboloi vain ikkunasta ulospäin suuntautuva katsetta. Kuvassa Daddy cool nähdään nahkainen ja parkkiintunut nojatuoli takaapäin. Tuolin kupera selkä on pysähtynyt poiskääntyneeseen asentoon. Epätarkkuuteen hajoavat ääriviivat ovat kuin muistikuva, johon ei tarjoudu mahdollisuutta tarttua. Tuolin muoto suurelta osin sumentuu valkeaan avaruuteen jättäen yhden kulman tarkaksi, minkä myötä tunnistamme materiaalin parkkiintuneeksi nahaksi.
Taideteos rakentuu erilaisten tapahtumasarjojen myötä ja ideoiden kehittely muodostaa prosessin, joka osittain on tiedostamatonta. Ajattelu tapahtuu juuri ruumiissa, haptisen näkemisen myötä ruumis ajattelee. Myös muistamisen tapahtuma saattaa olla ruumiillinen, tuolloin esimerkiksi asennon, kosketuksen tai liikkeen myötä muisto aktivoituu.
Maton struktuuri voidaan koskettamisen yhteydessä nähdä karvan tarkkuudella mikrometsänä tai välimatkan myötä tarkastelemme samaa mattoa kuviota esittävänä pintana. Erillään olo kohteesta on optista ja välimatkan päästä tapahtuvaa näkemistä. Tarkasteltuani optisesti teoksiani subjektiivisuuteni asettuu syrjään, jolloin ne ovat maailman ilmiöitä. Taideteos ei kuitenkaan ole havainnoitavissa vain objektiivisesti vaan se palautuu ruumiiseen ja sen aistimusten maailmaan, subjektiiviseksi kokemukseksi.
Rajoista
Teoreettinen ajatteluni kiinnittyy jälkistrukturalistiseen ja fenomenologiseen filosofiaan. Tutkimukseni tasapainoilee teoreettisen ajattelun yhteensovittamisessa taiteellisen työskentelyn prosesseihin. Yhdessä vaakakupissa painaa taiteellinen tutkiminen taiteilijuuden, tutkijuuden ja taideopettajuuden näkökulmista. Monen näkökulman yhdistämisessä pohdin ruumiillisuutta toisen ja vieraan kohtaamisessa sekä Julia Kristevan käsitettä aistimuksellis-affektiivinen[4] ruumis. Kuinka kykenemme ajattelemaan ja muodostamaan käsityksen itsestä, toisista ja ympäristöstä? Osittain se on mahdollista ruumiin rajojen myötä; ihoa voi koskettaa ja ihon kautta kosketamme. Olen inspiroitunut Maurice Merleau-Pontyn kaksisuuntaisesta havainnosta ja fenomenologisesta ruumiista. Tutkin kokemuksen syntymistä ruumiissa ja aistijärjestelmässä sekä tapahtuman tila-ajallista luonnetta. Toisessa vaakakupissa painaa ruumiiseen palautuva kokemus tila-ajallisista siirtymistä. Lähestyn tutkimuksessani Jean-Luc Nancyn ruumiskäsityksen kautta (taiteellista) tekoa sekä ajattelua ja näiden väliin jäävää, eroa. Teoksieni kautta palaan poissaolon ja läsnäolon teemoihin joilla keskustelen esimerkiksi Roland Barthesin nyt-hetken teorian kanssa. Tutkimuksessani ruumis sekä sen kautta havaittu ympäristö ja tuotetut teokset piirtävät tutkimuskenttäni rajat.
Taiteellisessa työssäni valotan yksilön kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä ja mahdollisuuksia. Kuvattuani naiseutta, äitiyttä, lapsuutta, yksityistä tai julkista tilaa ja näiden yhteyttä tai rakentumista, kaikuu useita kysymyksiä avoimena. Mitkä ovat vaihtoehdot? Mikä on omaa ajatteluani? Taiteilija ja tutkija ovat ainutlaatuisia subjekteja, ja kuitenkin tutkimuksen objektiivisuutta punnitaan asian esittämisen ja sanallistamisen perusteella. Pohdin taiteellisen tutkimuksen mahdollisuuksia sanallistaa kokemukseen perustuvaa ja aistienvaraista tietoa. Toisaalta epäilen opitun tieteen retoriikan tarpeellisuutta taiteellisessa tutkimuksessa. Tutkimukseni kohteena ei ole taideteokseni vaan taideteos on tutkimusta.
Epilogi
Rajoja ei voi rikkoa ilman että myöntää niiden olemassaolon.[5]
Marika Orenius on tohtoriopiskelijana Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa Aalto yliopistossa. Työskentelee liikkuvan kuvan, valokuvan, performanssin ja installaatiotaiteen parissa.
[1] Duras, M.: Le Vice-consul, 1966, suom. Mirja Bolgár, 1988, 8.
[2] Laura U. Marks on käsitellyt haptisuuta ja käyttää termiä haptic visuality kirjassaan Touch: Sensuous Theory and Multisensory Media, 2002.
[3] Marks, L.: The skin of the film, 2000, 23, 162.
[4] Kristeva, J.: Étrangers à nous-mêmes, suom. Päivi Malinen, 1992.
[5] Epilogin inspiraation lähteenä on lause ”Breaking rules still refers to rules.” Trinh T. Minh-han kirjasta When the moon waxes red, 1991, 59.