Annu Wilenius & Oula Salokannel
Tulimme molemmat Poriin syksyllä 2007 opiskelemaan visuaalisen kulttuurin osastolle, Oula maisteriksi, Annu tohtoriksi. Neljä vuotta Porissa olivat monella tapaa rikkaat, mutta erityisintä niissä oli Annun väitökseen liittyvä näyttely- ja residenssihanke. Väitös tutkii näyttelyvaihtohankkeiden vaikutuksia sekä kuratointia tutkimuksen tapana. Sen aiheena on moninaisuuden ja erilaisuuden kokeminen kaupungistuvan Mongolian kautta. (Nomadic Science Fiction: Experiencing Diversity and Alterity through Urbanizing Mongolia). Sen puitteissa on järjestetty residenssejä, matkoja, näyttelyitä ja julkaisuja vuodesta 2005 lähtien.
Väitökseen liittyvästä näyttely- ja residenssihankkeesta toteutui Porissa Bare house. Pori-Rotteram-Ulaanbaatar -projekti vuonna 2010. Siinä erityisenä resurssina oli Porin osaston hallinnoima residenssi Vanhassa Siilossa. Tähän residenssiin kutsuttiin kaikki hankkeeseen osallistuvat taiteilijat ja arkkitehdit eri puolilta maailmaa eri pituisiksi ajoiksi. Paljas talo (Bare house) -näyttely oli rakennettua ympäristöä kommentoiva kokonaisuus, joka käytti Poria ja Ulaanbaataria osittain materiaalina, osittain perspektiivinä.
Monet Poria ko(s)kevat teokset olivat mielenkiintoisesti tuttua ja tuntematonta yhdisteleviä. Itävaltalainen Christian Mayer innostui Noormarkun kaupungintalosta löydettyään ensin jostain kuvan Unto Pusan teoksesta Työkalut, jonka Maire Gullichsen oli sinne aikoinaan lahjoittanut. Mennessämme vierailulle Noormarkkuun oli meitä vastassa kuntaliitoksessa ”hylätyksi” muuttunut kaupungintalo. Sisään pääsimme kuitenkin, josta löytyi sekä Työkalut että puolivälissä muuttoa olevaa toimistorekvisiittaa. Tämän kaiken Christian sitten raahasi mukanaan Poriginal Galleriaan, esiintymään yhdessä ”henkiin herätetyn” Mairen kanssa.
T. Enkhbold taasen pyöräili ympäri Yyteriä ja rakensi omatekoisen jurttansa sinne tänne, videoiden erilaisia rituaaleja sen yhteydessä. S. Dolgor maalasi Taidemuseon seinälle perinteisellä mongolialisella tyylillä kartan koko näyttelyalueesta, joka levittäytyi Taidemuseolta joen yli Puuvillaan.
S. Dolgor, Pori White Nights, Bare house. Pori-Rotterdam-Ulanbaatar, Porin taidemuseo, 2010.
Näitä ensivaikutelmia hieman pitkäjänteisemmin voisi meidän sanoa tutkineen Porissa kahta asiaa: ”Isakin kirkkoa” Porin kahdeksannessa kaupunginosassa Siltapuistokadulla ja Kokemäenjokea lauttamatkustamisen kautta. Molemmat näistä kiinnostuksen kohteistamme tulivat niin ikään osaksi Porin Paljas talo -näyttelyä. Jos Mongoliasta avautuva perspektiivi kokemiseen ja vastaanottamiseen liittyen olikin jo Annun väitöstutkimuksen keskiössä, vastasi nyt myös porilainen taajamaseutu kulttuurisessa moninaisuudessaan taiteellis-käytännöllisiin ja erityisellä tavalla yhteneväisiin tarpeisiimme. Halusimme Porista jotain hieman enemmän kuin pelkän muodollisen opiskelupaikan: yhdistelemällä historiallisia kuvastoja, muisti- ja haavekuvia sekä paikallishistoriaa, lähdimme tekemään Porista kokemuksellisesti kodinkaltaista, yhteisesti jaettua eli tuttua asuinseutua. Ajallisten kytkentöjen virrassa tai ryteikössä halusimme niin sanotusti ”elää mielikuvamme todeksi”. Siksi meidän oli sysättävä kuvamme liikkeelle, tartuttava muun muassa moottorisahaan, meloihin ja haravoihin, kaivettava porilaisesta maisemasta ajan kerroksellisuus keskenämme jaettavaksi, ystävillemme ja porilaisille naapureillemme propagoitavaksi.
Isakin kirkko, itseoppinutta tekemistä vuosisadasta toiseen
Isakin kirkkona tunnettu rakennus sijaitsi aikoinaan Siltapuistokatu 21:ssä. Asuimme edesmenneen rakennuksen viereisellä tontilla. Vuonna 1983 palaneen Isakin kirkon jäänteitä (ja tontin perällä yhä olevaa autiotaloa) pohtiessamme alkoi pusikkoisesta tontista tulla yhä kiehtovampi. Luimme Puukaupungin tarina, Pori 1840-2000 -CD-rompulta, että talon oli rakennuttanut itseoppinut rakennusmestari Isak Mäkelä – siitä nimi. Isakin kirkkoa rakennettiin vuodesta 1911 eteenpäin, pikku hiljaa. Enimmillään siinä asui samanaikaisesti jopa noin 60 vuokralaista. Kerrotaankin, että Isak rakensi taloon asunnon aina kysyttäessä ja tarpeen vaatiessa – muuttamalla tilajärjestystä, pystyttämällä väliseiniä ja hyödyntämällä mutkikkaimmatkin kattotilat asuintarkoitukseen. Hän oli myös taitava haalimaan kaikkea rakennustarpeiksi soveltuvaa materiaalia. Niinpä Isakin kirkkoon käytettiin myös Porin entisen puusillan, Charlotan, purkulautaa.
Ihmeteltyämme aikamme tuota Isakin kirkon tontin täyttävää hyvinvoivaa pusikkoa, jonka latvuston korkeuksissa olivat asustaneet lukemattomat henkilöt erikokoisissa ullakkohuoneissaan, tulimme myös miettineeksi aikaa itse tehtynä ja hyvin konkreettisena elintilana. Jos koemme ajan jatkumona, olemme kiinnitetyt siihen paitsi käytännön toimiemme, myös jatkumoon viittaavien merkkien tai jäänteiden kautta. Käyskentelimme Isakista jälkeenjääneiden perustuskivien ja nokisten tiilten keskellä ja päädyimme myös haravoimaan pusikkoa näitä miettien. Hanke sai kokonaan uuden käänteen jäänteitä jäljittäessämme: Varaosapankista löysimme Paulin, eläkkeelle jääneen pienoismallirakentajan, jonka värväsimme rakentamaan Isakin kirkosta pienoismallin suhteessa 1:40. Hän suostui hieman epäillen, koska piirustuksia ja kuvia rakennuksesta oli saatavilla kovin vähän. Apuun löytyi Ari, jonka luulimme olevan arkkitehti, koska hän piirsi näiden vähäisten kuvien perusteella koko Isakin kirkon uudelleen Paulin työtä helpottaakseen. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli optikkona toimiva koneinsinööri.
Isakin kirkon “harjannostajaiset”, Siltapuistokatu 21. Etualalla Sulo.
Pienoismallin valmistuessa aloimme etsiä Isakin kirkossa aikoinaan asuneita. Löysimme vain yhden, Sulon. Häntä haastatellessa vierähti sitten tunti jos toinenkin. Sulon jutut saivat kyllä menneen ajan Siltapuistokadun ja joensuiston hyvin eläviksi. Lopullista Isakin kirkko -teosta varten tarvitsimme pienoismallin suojaksi myös vitriinin, koska totta kai pienoismallin oli tultava alkuperäisen Isakin kirkon paikalle pusikkoon. Aikaisemmin olimme löytäneet hauskan kirppiksen Kuukkarista, Porin kuudennesta kaupunginosasta. Sitä piti Hannu, entinen T-kauppias ja nykyinen puuseppä. Hannulta tilasimme vitriinin, jota sitten kaikki kolme työstimme aina pusikkoon asti.
Meille Isakin kirkko sekä arkkitehtuurina että asumuksena edusti täydellisesti sitä joustavuutta ja monimuotoisuutta, jota asuinympäristöstämme halusimme löytää. Sitä löytyi mielestämme myös yhteistyöhön osallistuneiden ihmisten omaehtoisesta tekijyydestä – itseoppineesta, vapaaehtoisesta, tuloksien suhteen avoimesta työskentelystä. Tekijyyteen ja asumiseen kohdistuvat asenteet, joihin työssä törmäsimme, olivat mielestämme hyvin porilaisia. Aina oli aikaa ja mielenkiintoa, vaikka hanketta hieman outona olisi saattanut pitääkin. Yksiulotteinen tarpeellisuus tai järkevyys ei tuntunut olevan mitenkään erityisen tärkeää. Ehkäpä Porin omalaatuiset ja harhaanjohtavasti nimetyt kaupunginosat, joiden vakavasti otettavan ruutukaavan lähempi havainnointi paljastaa suljetuiksi pikkupihoiksi tiilisine pihasaunoineen ja nikkarointiin sopivine vajoineen, ovatkin juuri porilaisen joustavuuden kasvualustana. Tai sitten kyse oli vain suhteesta menneeseen, jota kohtaan tulimme osoittaneeksi kiinnostusta positiivisesti yllättävällä tavalla.
Lautta, joki ja luumupuu
Mikä ihmistä liikuttaa? Kuvataiteilijana ja tutkijana tavallisesti melko epävarmoissa taloudellisissa kantimissa tulee usein pohtineeksi peruskysymyksiä. Mikä maanpäällisessä elämässämme on oikeasti tärkeää ja kiinnostavaa? Haluamme asettua asumaan aina jonnekin, muuttamalla olemassa olevia rakenteita ja tuomalla henkilökohtaiseen elämäämme kuuluvia asioita mukanamme, täyttää talon asetelmilla. Perustamme oman olemisemme niin sanotusti asettumalla taloksi. Suhde sisäisten ja ulkoisten maailmojemme tai ympäristöjemme välillä on paitsi kahdensuuntainen, myös ymmärryksemme lopulta ylittävä ja – jos haluamme – myös keskittyneeseen kuunteluun herkistävä. Tämänsuuntainen käsitys maailmasuhteen asumisesta oli kokoavana ajatuksena Paljas talo -projektissa. Siinä missä Paljaaseen taloon sisältynyt, luonteeltaan avoimen poliittinen Isakin kirkko -teoksemme vastusti ”puhtaalta pöydältä” -ideaa, eli yksisuuntaista ympäristön muuttamista, olimme tätä ennen silti ehtineet asustaa yhdessä joella, lautalla, ja tutustua toistemme, poliittisesti vähemmän avoimiin, lapsuuden unelmiin. Tämä oli oikeasti tärkeää ja kiinnostavaa; meitä liikutti se, miten maanpäällinen elämämme Arabian kahvikuppeineen, Kon-Tiki -tarinoineen ja tavaratalojen puutarhaosastoineen muotoutui omaksi ajakseen vetten päälle.
Lautalla
Lauttamme oli kokoelma erilaisia kuvia, joiden yhteen tuominen sysäisi lautan liikkeelle. Olimme suunnitelleet lauttamatkaa alkuvuodesta 2009 lähtien. Ensimmäiset vaiheet idean muotoutumisessa olivat kuvitelmia siitä, miten joen suiston ruovikkoaluetta voisi hyödyntää. Eräänlainen 50-lukulainen estetiikka, johon kuuluivat muun muassa sisustuksessa suosittu Tiki-eksotiikka, japonismi ja funkkis-arkkitehtuurin organistiset piirteet, yhdistyi mielissämme lapsuuden haaveisiin, fantastisiin silta-, laituri- ja – lautta! – -rakenteisiin, jotka kiemurtelisivat valtavan kaislikon sisällä. Siellä voisi paitsi viettää kesäpäivät kalastellen kuin Huckleberry Finn, tavata ihmisiä, tanssia lavatansseja tai pitää lautalla pienoista kahvilaa. Kesän tultua olimme saaneet aikaiseksi teossuunnitelman ja rahoituksen. Rakensimme lautan Kokemäenjoen rannassa, Porin melontaseuran ”melamajavien” seuraillessa työn etenemistä. Asustimme lautallamme neljä vuorokautta ja yhdeksän kilometriä matkaten alas jokea, kohti suiston ruovikkoaluetta.
”Pilvistä, tuulista, väärästä suunnasta” kuului Lautta, joki ja luumupuu -teoksen videolle taltioitunut ”säätiedotus”. Matka tuntui välillä suorastaan myrskyisältä, kuin Kon-Tikilla ikään. Öljylamppu heilui rauhattomana käydessämme nukkumaan ja hytti tuntui hajoavan päällemme hetkellä minä hyvänsä. Päiväsaikaan lautta pyöri ympäri, eikä matka tahtonut useinkaan edistyä ilman, että sauvoimme asumustamme hartiavoimin ulos rantaryteiköistä. Saimme onneksemme myös hellettä, tyynen auringonlaskun sekä muutamia valokuvia onkimisesta suoraan kaislamaton päältä.
Joella lipuva ja pyörivä lautta merkitsi ”eron paikan” suhteessa maankamaraan, mistä käsin se oli kuitenkin rakentunut. Eron paikka syntyi näin kuvien ja kuvastojen motivoidusta, mutta myös aktuaalisesta toteutuksesta, joka ilmeni jaetun intimiteetin tilana ja yhteisenä kokemuksena, lautta-aikana tai eräänlaisena ”liikutuksena”. Liikutusta voisi tässä yhteydessä ajatella kokemuspohjaisena tuntemuksena samanaikaisuudesta; lautan suhde ulkopuoliseen, ”maan aikaan”, oli samanaikaisesti sekä erottuva, rajallinen ja itsessään kokonainen (eron paikka), että ehdottomasti maahan eli joen penkkoihin, lautan rakentamisen vaiheisiin, käyttämiimme teknologioihin ja kuvastojemme materiaaliin sekä muihin elementteihin perustuva.
Matkan grand finale, johon kuului keskellä yötä useita tunteja kestänyt, pohjamutiin lähes jumiutuneen lautan hinaaminen rannalta käsin, hyttyshelvetti ja heinäallergia, on jäänyt mieleemme hyvin vaikeasti käsitettävänä kestävyyssuorituksena, tapahtuakseen todellakin taajamaympäristössä, jossa lähimpiin pihaistutuksiin ja nukkuviin porilaisiin ei oikeastaan ollutkaan matkaa. Seuraavana aamuna tilasimme taksin lähimmälle tielle, kuvasimme viimeiset otokset kaitafilmikameralla ja ajoimme hieman sekavissa tiloissa takaisin Poriin, asuntoon, jossa saatoimme vajota koomaan. Itse asiassa, saatoimme siinä samalla katsoa African Queen -elokuvan, jossa tähtinäyttelijät kamppailevat pienen paattinsa kanssa voimiensa äärirajoilla sellaisessa hyvin tutunoloisessa ruovikossa. Porista Paljas talo -näyttely jatkoi matkaansa Mongoliaan, Ulaanbaatariin, muuttaen muotoaan suurestikin. Jos tällaisen laajan näyttelyn tekeminen oli ollut haasteellista Porissa, oli se lähes ylivoimaista kohtalaisen täydellisessä kaaoksessa elävän Ulaanbaatarin myllerryksessä. Mutta hieno siitäkin tuli – ja tällä erää tulimme myös propagoineeksi suomalaista koivukuvastoa.
Ulaanbaatar-paviljonki, Zanabazar Fine Arts Museum, 2011.
Annu Wilenius on kuvataiteilija ja kuraattori. Hänellä on maisterin tutkinnot valokuvataiteesta sekä aatehistoriasta. Parhaillaan hän viimeistelee väitöskirjaa Aallon Taiteen laitokselle otsikolla Nomadic Science Fiction: Experiencing Diversity and Alterity through Urbanizing Mongolia.
Oula Salokannel kouluttautui taiteen maisteriksi Porissa. Kuvataiteilijana asetelmien parissa viihtyvää Salokannelta kiinnostaa asumisen erilaisia jatkuvuuksia yhdistävät leikkauspinnat ja ”toinen aika”. Salokannel on ollut mukana Bare House / Paljas talo -hankkeen kaikissa vaiheissa.
Lisää yhteistyöstämme Oula Salokannel.net
Bare House –hankkeesta Annun kotisivuilla
Bare house. Pori-Rotterdam-Ulaanbaatar (2011) ja Bare house. Ulaanbaatar (2014) -julkaisut saatavilla Aalto-yliopiston verkkokaupasta.