Teksti: Janne Kurki
Kuvat: © IJF Media by Zahonyi
“Kaunista!”, kajahtaa ystäväni raikuva ääni Chikaran judosalilla Sturenkadulla. Kaunista todellakin: keski-ikäinen äijä lentää parikymppisen opiskelijanuorukaisen käsissä tatamiin laajassa kaaressa. Mikään ei voisi olla juuri kauniimpaa.
Ulkopuolinen näkee hikisiä ukkoja repimässä toisiaan pyjamoista ja puskemassa toisiaan vasten; aina välillä joku pyllähtää selälleen enemmän tai vähemmän kovaa – ja ilma on tunkkainen hien hajusta. Kaunista!? Mitä tällä tarkoitetaan? Jos tämä on kauneutta, niin ulkopuolisen silmissä se on varsin absurdia kauneutta. Väitän kuitenkin, että se on radikaalia kauneutta, paljon radikaalimpaa kuin yksikään “kulttuurilaitos” näinä päivinä tuottaa hienoissa produktioissaan. Produktoidussa kauneudessa ei ole mitään radikaalia, mutta tässä hikisten lentävien äijien kauneudessa on. Ja mikä tärkeintä, tämä kauneus ei ole spekulatiivista, yliopistodiskurssin hapertamaa tekotaiteellisuutta: tämä on elämää sellaisena kuin suomalaismies voi sen parhaimmillaan kohdata. Tämä on suomalaismiesten keskenään tuottamaa kauneutta sitä itseään varten. Kukaan ei saa palkkaa, ei arvonimiä eikä titteleitä, ei kunniaa eikä julkista kiitosta. Judon kauneus on sitä itseään varten; judoa tehdään, jotta olisi judoa.
Yritän avata hiukan sitä, mitä sisältyy ystäväni nauravaan “Kaunista!”-huutoon. Me kaikki läsnäolijat tunnemme – emme siis spekuloi, emme tiedä kirjasta lukemisen perusteella – että tämä kauneus on syntynyt vuosikymmenten työn seurauksena, että se on yksi kimaltava hetki yli vuosisataisessa prosessissa, jota kutsutaan judoksi. Siinä tiivistyy silmäräpäykseksi se, mihin judoyhteisöt kautta maailman ovat jo yli sata vuotta pyrkineet. Se on vaatinut käsittämättömän määrän aikaa, vaivaa, hikeä, loukkaantumisia (niin henkisiä kuin ruumiillisia); se on vaatinut uusien ja uusien sukupolvien vihkiytymisen ja omistautumisen lajille; se on vaatinut aina uusia ja uusia nuoria, jotka ovat halunneet oppia heittämään miehen tatamiin. Tuo, joka heittää ja tuo, joka lentää, ovat yksi pari miljoonista pareista, jotka ovat tarttuneet toisiinsa tehdäkseen judoa Japanissa, Neuvostoliitossa, Sambiassa, Kroatiassa, Islannissa, Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Filippiineillä jne. Kumpikin heistä on kuluttanut tuhansia tunteja judotatamilla; kumpikin heistä on kärsinyt ja riemuinnut, pettynyt ja epäröinyt, nauranut ja suuttunut vain, jotta oppisivat judoa, oppisivat heittämään ja tulemaan heitetyksi.
Tämä pitkä perinne, tämä sukupolvien yli jatkuva sinnikäs uurastus ja omistautuminen on se maaperä, josta judon kauneus kumpuaa. Tämä maaperä on avoin jokaiselle, joka sille haluaa astua: kaikki ovat tervetulleita tatamille ikään, sukupuoleen, uskontoon, syntyperään, ekonomis-sosiaaliseen asemaan tai kykyihin katsomatta. Siksi ja siten judon kauneus on universaalia, kaikkien tavoitettavissa olevaa.
Kyllä, kyllä, siinä on sulavaa liikettä, kahden ruumiin harmonista yhdenaikaisuutta, kohtaamista ja ystävyyttä, vierautta ja toiseutta, mutta kaikki nämä humanististen “tieteiden” jargoniksi muuttuneet termit raapaisevat vain pintaa siitä reaalisesta vuosisataisesta historiasta, joka tuossa heitossa kiteytyy. Se on siis radikaalimpaa kauneutta, kuin mistä yksikään yliopistodiskurssiin hukkunut kirjoittaja on koskaan kirjoittanut; se on radikaalimpaa, kuin mitä löydätte Ateneumista tai Kiasmasta. Sitä ei voi vangita; siihen voi mennä vain mukaan tai jättää menemättä. Se on kauneutta, joka vaatii täydellistä antautumista itselleen, ilman selittelyitä ja professorien näsäviisaita termejä. Sellaisena se on hiljaista kauneutta, joka kiteytyy ystäväni huutoon ”Kaunista!”.
*
Mies ja nainen, pariskunta, perhekriisi. Erotako vai jatkaako vielä yhteistä matkaa? Kun on nuo lapset, ja yhteinen asunto – sekä kaikki se, mitä on sanottu ja tehty, ja kaikki se, mitä ei ole sanottu eikä tehty; kaikki se satuttaa, jäytää mielessä, tulee miehen ja naisen väliin. Lapsikin jo oireilee, kun riitelemme niin paljon. Perheneuvolan työntekijä suositteli perheterapiaa, ja sinne sitä sitten mentiin, vaimo edellä, mies perässä, mutta samalla oven avaamisella.
5. istunto, on miehen vuoro, vuoro puhua, vuoro lukea kirje vaimolleen. Millaista on olla miehesi ja lapsiesi isä, millaista on olla tässä parisuhteessa? Mies aloittaa, ääni on matala ja hiljainen, hädin tuskin kuuluva. Lauseet ovat lyhyitä, konstailemattomia. Niistä kuulee, että niitä on mietitty, pyöritelty, pyyhitty pois ja kirjoitettu uudelleen. Ääni alkaa sortua, sortuukin. Kyynel, sitten toinen. Niin miehellä kuin naisella. Hetkien hiljaisuus, ja kirje jatkuu. Se päättyy anteeksipyyntöön. Anteeksipyyntö jää ilmaan, kuin roikkumaan valaistakseen ja pelottaakseen, lamppu ja giljotiini samassa lauseessa. Vaimo ei sano mitään, ei ehkä pysty, ei ehkä halua. Ja niinhän se usein menee: anteeksipyytäminen ja anteeksisaaminen ovat pitkiä prosesseja, joista on vaikea sanoa, mistä ne alkavat ja mihin loppuvat, eivätkä ne koskaan ala ja lopu samaan aikaan. Tämä hetki tässä prosessissa, se on kaunis, sitä ei voi kieltää kukaan. Emme tiedä lopputulosta, kukaan ei tiedä, eikä sillä ole nyt merkitystä. Nyt pysähdytään tähän hetkeen, annetaan sille tilaa, aikaa; annetaan tunteiden tulla ja mennä, koskettaa ja repiä, kauneuden pelottavassa valossa.
Perhekriisin keskelle aukenee kauneus. Se ei sovita virheitä, ei anna niitä anteeksi. Se ei lupaa mitään, ei parisuhteen loppua eikä sen jatkumista. Se ei tee yhtään päätöstä, eikä se kestä kauaa, vain hetken – ja silti se jää värähtelemään kokijoidensa mieleen, koska siinä on jotain perin totta, totta näistä kahdesta ihmisestä, miehestä ja naisesta.
Tätäkään kauneutta ei voi vangita, ei siirtää ajassa eikä paikassa. Se on sidottu tähän ja nyt, tähän mieheen ja naiseen, tähän huoneeseen ja vaiheeseen tässä terapiaprosessissa. Perheterapeutit ovat sanoittaneet sitä lukuisilla eri termeillä, kaikki yhtä hyviä ja huonoja, kaikki yhtä kaukana kokemuksesta, jossa se asuu.
Tämäkin kauneus on syntynyt sukupolvien toisiaan seuraavassa omistautumisessa perheterapialle. Sen juuret ovat vuosikymmeniä jatkuneessa tavassa keräytyä yhteen ja puhua. Ilman tuota perinnettä ei olisi tuota kauneutta; ilman tuota perinnettä nämä kaksi, mies ja nainen, eivät olisi tässä ja nyt kokemassa yhdessä tätä kauneutta, jonka loistossa he näkevät toisensa ja perheensä uudessa valossa.
*
Näillä kahdella kokemuksella, joissa kauneus kohtaa ihmisiä, on useita yhteisiä piirteitä. Ensinnäkin kauneus syntyy jonkin prosessin ulottuvuutena, eikä tuo prosessi tähtää kauneuteen kauneutena – kuten estetismin vääristämissä prosesseissa tapahtuu. Radikaali kauneus tapahtuu reaalisessa prosessissa, jossa toteutetaan perinteen muovaama diskurssimuotoa.
Toiseksi kyse on aina ihmisen suhteesta äärettömyyteen, johonkin häntä mahtavampaan. Judossa kohtaamme liikkeen äärettömyyden yhdessä liikkeessä; perheterapiassa rakkauden äärettömyyden yhdessä parissa. Sillä suhteessa yksilöön, joka tämän kaiken kokee, liike ja sen halu ovat äärettömiä, aivan kuten se voima tai tapahtuma, joka on saanut tämän miehen ja tämän naisen kulkemaan yhdessä, perustamaan perheen ja saamaan lapsia. Kauneus on sitä, että hetken, aina liian lyhyen hetken, yksilö koskettaa äärettömyyttä.
Kolmanneksi nämä kaksi radikaalia kauneuskokemusta syntyvät kaukana kaiken maailman yliopistoista ja taidemaailmoista. Yliopistot ja taidemaailmat ovat mielipiteen ja estabilismentin tapoja kesyttää ja orjuuttaa kauneus – ja tappaa se siten. Se, mikä on radikaalia, liudennetaan yhdentekeväksi, eikä kauneuttakaan sitten enää nähdä.
Neljänneksi nämä kauneuskokemukset edellyttävät omistautumista, heittäytymistä johonkin, minkä lopputulos on tuntematon. Judossa ja perheterapiassa ei voi pelata varman päälle, tai jos niin tekee, jälki ei ole kaunista. Tällaisina ne vaativat ehdotonta antautumista tälle hetkelle tässä ja nyt. On opittava päästämään irti siitä, mikä ei ole nyt.
Viidenneksi kummassakin edellä kuvatussa tilanteessa on kyse taiteesta siinä painavassa mielessä, jossa ”taide/taito on pitkä, ja elämä lyhyt”. Kyse ei ole museoiden pölyttämistä taiteteoksista, ei museoiduista tai arkistoiduista taidonnäytteistä. Todellista taidetta ei voi irrottaa siitä tilanteesta, jossa sitä harjoitetaan. Ei ole mitään metakieltä, metadiskurssia tai -paikkaa, johon sen voisi ottaa irti tilasta, jossa sitä toteutetaan, ja säilyttää turmeltumattomana. Kaikessa universaalisuudessaan tällainen taitotaide on äärimmäisen singulaaria. Siksi ja siten ainoa keino kokea sitä on omistautua jollekin diskurssille, joka ei ole estetismin, yliopistodiskurssin tai taidemaailmojen hapattamaa näsäviisastelua.
*
”Kaunista!”, huutaa ystäväni. Illalla kotona kerron vaimolleni saaneeni turpaan nuorukaiselta. Ja hyvä niin: se on elämää, aitoa sellaista – uudet sukupolvet tulevat ja pyyhkivät vanhat kartalta… jatkaen siten diskurssia, jossa ja josta joku toinen jossain toisaalla huudahtaa: ”Kaunista!” En ole silloin siellä, ja hyvä niin, mutta judo on ja sen kauneus.