Yrjö Sepänmaa
Radikaalille kauneudelle ei ole vakiintunutta määritelmää – tuskin siitä ennen puhuttiinkaan, radikaalista estetiikasta ja taiteesta kyllä. Kun kenttä on valtaamaton, otan vapauden tehdä neljä ehdotusta.
Vaihtoehtoni ovat: (1) äärimmäinen, musertava ja tappavakin kauneus (Stendhalin syndrooman linjoilla), (2) marginaalinen, rajoja testaava antikauneus (antitaiteen tapaan), (3) institutionaalisista sopimuksista ja käytännöistä tietämätön tai piittaamaton outsider-kauneus ja (4) totaali, muut arvolajit rakenneosikseen ottava superkauneus.
Esimerkeistäni valtaosa on taiteesta, useimmat elokuvasta ja kirjallisuudesta, mutta reaalimaailman tarkasteluun siirrettävissä; silloin ne tosin saattavat saada alkuperäisestä kontekstistaan eroavia merkityksiä. Kaikkiin neljään liitän italialaisen elokuvaohjaajan Paolo Sorrentinon filmin Suuri kauneus (La Grande Bellezza, 2013).
1 Kauneuden ytimessä
Suuren kauneuden prologimaisessa alkukohtauksessa aasialainen miesturisti irtautuu ryhmästään valokuvaamaan Roomaa naiskuoron harjoitellessa taka-alalla. Äkkiä mies lyyhistyy kuolleena maahan. Sydänkohtausko? Estetiikan tohtorina epäilen muuta: tappava kauneus, äärimmäinen esteettinen elämys, hurmioituminen, Stendhal-syndrooma? Antiikin Rooman kauneus on ylittänyt miehen kestokyvyn samoin kuin ihmisruumiin veistoksellinen sopusuhtaisuus Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -pienoisromaanin loppunäytöksessä: kauneus ja kuolema kohtaavat. Se, mikä japanilaisen estetiikan mukaan olisi voinut pelastaa, olisi ollut pieni virhe, särö tai vartavastinen kauneuspilkku. Täydellisyys ei ole ihmistä varten.
”Kuolla kauneudessa” – tämä oli Juhani Ahonkin toteuttamaton mielihalu luonnonkauniilla Caprilla: ”Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli vuoren rinnettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin.” [Aho 1922, 92.] Philip Ridleyn villin humoristisessa lastenkirjassa Graffitikid (1999; alkuteos Scribble Boy 1997) pyörtyillään graffiteilla peitetyn betoniseinän edessä: ”’Hän [Graffitikid] poistaa harmauden! Hän tekee betonista kauniin!’ – – ’Tiedätkö, Tiksa, minä pyörryin nähdessäni leikkikentän graffitin.’” [Ridley 1999, 49.]
Suuren kauneuden päähenkilö Jep Gambardella on käynyt liian lähellä tavoitettaan. Kiitetyn romaaniesikoisensa, Ihmiskoneiston, jälkeen hän ei pysty vastaamaan odotuksiin ja kirjoittamaan toista; kauneus on polttanut ja sulattanut siivet kuin Ikarokselta. Korvikkeena syntyy harvakseltaan seurapiirijuttuja ja julkkistaiteilijoiden haastatteluja. Jep omistautuu – oikeasti nauttimatta – fellinimäiselle ihanalle elämälle, fyysisesti keskipisteenä, mutta henkisesti etäällä, yläpuolella.
Monen todellisen elämän taiteilijan on vallannut työn valmistuessa kestämätön tyhjyyden tunne – näin kävi Mika Waltarille ja Olavi Paavolaiselle. Varhaiseen kuolemaan ajautuivat voimat vievän kilvoittelun kuluttamina Marko Tapio, Timo K. Mukka ja Kalervo Palsa.
Entä tieteessä ja tutkimuksessa? Ludwig Wittgenstein tavoitteli yhtenäisiä teoksia, mutta ei yltänyt eläessään sellaiseen (kieltämäänsä Tractatusta lukuun ottamatta). Syntyi, tai jälkikäteen synnytettiin, aforismeista ja muistiinpanoista sarjallisia teoksia, omalla tavallaan arvokas laji-innovaatio.
2 Äärireunalla antikauneus
Pirjo Honkasalon, elokuvaohjaajan, ja hänen tutkijansa John Andersonin termi on ankara kauneus: taito löytää rujoa, karua kauneutta mahdottomista tilanteista, sieltä, mistä sitä ei ajattelisi löytyvän. Kauneuden murusia kehystävät kärsimys ja kuolema. Löytöpaikkoja ovat sodan hävittämät kaupungit ja henkisesti rikkinäiset ihmiset – ja heidän unensa, kuten Betoniyön (2013) alussa:
”Unikatastrofi on suoraan sanottuna kaunis: junanvaunu täyttyy vedellä, Simo pidättää hengitystä ja hakkaa lasia, kun kuolemaa mitataan tappavina, kirkkaina pisaroina.” [Anderson 2014, 147.]
Suuren kauneuden Jep seuraa dekadentin viileästi muun taidepiirin kanssa kokeellisia performansseja: värejä itkuisen vastentahtoisesti Pollockin tapaan kankaalle räiskivää lapsitaiteilijaa, tiilimuuria vasten täyttä päätä juoksevaa naista – lopussa asiaankuuluvat taputukset ja kumarrukset.
Jep näkee laskelmoinnin taakse. Hän on leikissä mukana, mutta tarkkailevana kriitikkona sivussa, ironista huvittuneisuutta osoittaen. Koko elokuva rakentuu klassisen kauneuden ja sen haastavien avantgardististen kokeilujen ja viihde-elämän välisten jännitteiden varaan; toisen parin muodostavat perinteisten hyveiden määrittämä moraalinen kauneus ja sosiaalinen rappio, henkinen rumuus.
George Dickie erottaa lämpimän ja viileän elämyksen. Lämmin on tunne-, viileä analyyttisen järkipohjainen. Ääripäissä voisi puhua polttavasta tai kylmäävästä kosketuksesta, jotka kumpikin ovat tuhoisia. Arthur Danto ei provosoidu. Hän käyttäytyy kaiken nähneenä kriitikkona, joka seuraa sivusta viileän etäisesti satunnaisten kävijöiden järkytystä ja paheksumista. Shokeeraamalla ja hätkähdyttämällä ei häntä (eikä elokuvan Jepiä) hämätä, asiantuntijan kun ei kuulu järkyttyä – tunteenilmaisu tulkittaisiin maallikkoudeksi ja kokemattomuudeksi.
Antikauneus on sidoksissa perinteiseen kauneuteen sen oppositiona, vastaliikkeenä. Se on marginaalista, rajoja testaavaa, itsensäkin paradoksaalisesti kieltävää tai ainakin vahvasti kyseenalaistavaa. Yksi muoto on rumuuden ja pahuuden estetisointi, ”pahaenteinen, kylmä kauneus”, jota Charles Baudelairen Pahan kukat (2011/1857) tekijänsä sanoin tarjoaa. Tällainen estetismi suuntautuu muita arvoja, erityisesti eettisiä vastaan tai on niistä täysin piittaamatonta.
Rajojen venytykset ja siirrot johtavat onnistuessaan itsetuhoiseen hajottamiseen. Häkellyttävä on Lea ja Klaus Klemolan Kansallisteatterissa 2014–2015 esitetty Maaseudun tulevaisuus, kaikkea muuta kuin alaotsikon lupaama pastoraalinäytelmä. Kiinnostavia ovat sen puitteetkin: institutionaalisessa keskiössä oleva teatteri esittämässä konventioita purkavaa näytelmää. Sarjaan kuuluu elokuvan puolelta Pekka Lehdon Kalervo Palsa ja kuriton käsi (2005, 2013), joka sekin tarjoaa aggressiivisen provokatiivista, rujon epäsovinnaista, odotusten vastaista ja omituista kauneutta, niin toteutukseltaan kuin Palsan taiteen kuvituksena ja esittelynä.
Anti-liike ei ankarassa muodossaan uudista taiteen tai kauneuden rakenteita vaan hävittää niitä ja luo silloin tilan taide- ja kauneusanarkialle – eräänlaisia käsitteellisiä mahdottomuuksia. Mikä olisi vastine luonnossa ja ympäristössä? Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, hurrikaanit, tulvat, kuivat kaudet – ääripäänä tuhoisa asteroidi Lars von Trierin Melancholian tapaan? Ihmisen aiheuttamia ovat puolestaan sellaiset ympäristötuhot kuin saastuminen, terrori-iskut, viimeisenä laajamittainen ydinsota. Näiden kohtaamiseen voi liittyä spektaakkelinomainen tuhon kauneuden kokemus.
3 Reunan tuolla puolen: outsider- eli ITE-kauneus
Yhteisöllisesti hyväksytyn kauneuden – niin kuin taiteenkin – rajan takana on sääntelemätön esteettinen toiminta. Sen piirissä ollaan tietämättömiä tai välinpitämättömiä keskuksessa vallitsevista käytännöistä. Ulkopuolinen tekijä on irrallinen, autistia muistuttava, ”kylähulluksi” leimattu.
Outsider-kauneus ei sinänsä, viattoman naiivissa ulkopuolisuudessaan, ole vastaliike. Asiantuntija sen sitten suhteuttaa muuhun, näkee vaihtoehtona tai kritiikkinä. Meillä ITE, itse tehty elämä, on muusta tietävän luoma ja nimeämä kategoria. Taideinstituutioon kuuluvat asiantuntijat tuovat jäsennyksensä, laitoksensa ja käsitteistönsä tähänkin ja siten kesyttävät ja ottavat haltuun villin ilmiön.
Toiminnat saattavat vahvistaa ja tiivistää esteettistä luonnettaan, estetisoitua, ja silloin myös lähentyä taidetta, taiteistua, yksittäin tai alkavan lajinmuodostuksen kautta. Esi- ja rinnakkaismuotoja ovat sellaiset sirkusnumerot kuin veitsenheitto ja taikatemput, joilla on oma, pitkä traditionsa. Nykysirkus on astunut taiteen piiriin, selvin esimerkki kanadalainen Cirque du soleil. Taiteeseen sirkuksen yhdistää taito, mutta ennen kaikkea kuvittelu. Suuren kauneuden silmänkääntäjä onnistuu kadottamaan kirahvin. Samaa hän lupaa elämänväsymystä potevalle Jepille, joka haluaa kadotuttaa itsensä. Taikuri vastaa kykyjensä riittävän illuusioihin, ei enempään – jos muuhun, hän olisi ihmeidentekijä.
4 Kaikki yhdessä: totaali, suuri kauneus
Totaali kauneus, pankalia, ottaa rakenneosikseen muut arvoalueet, sulattaen, alistaen tai paikalleen sijoittaen. Kauneus toimii tällaisen kokonaisuuden ominaisuutena. Siitä tulee johtoaseman ottava arvo; suuri kauneus, superkauneus, alkaa muotoutua.
Ongelmia syntyy erityisesti silloin kun eettisiä arvoja alistetaan esteettisille päämäärille, mutta niitä kehittyisi myös, jos hallitsevina olisivat eettiset tai ekologiset arvot. Kauneutta on negatiivista, arveluttavaa, sopimatonta ja röyhkeää; vastapainoksi syntyy puhtaalle muodolle rakentuvaa taidetta ja kauneutta.
Arveluttavin on yhteys totalitarismiin. Kaiken pakottaminen yhteen kaavaan vie tilan kriittisiltä vaihtoehdoilta ja vastakulttuurilta. Leni Riefenstahlin natsispektaakkeleita tyylikkäästi kuvaavat puolidokumentaariset filmit tallensivat ja propagandistisesti vahvistivat aikansa totalitarismia.
Laajenevien kehien sarja ulottuu mikrotason totaaleista teoksista, sellaisista kuin Gerrit Rietveldin Punainen ja sininen tuoli (Red and Blue Chair) ja Schröder-talo Utrechtissa Hollannissa, alueellisiin, kuten Oscar Niemeyerin Brasiliaan tai Bruno Tautin arkkitehtuurivisioihin, jotka lähtevät Alppien muotoilusta ja ulottuvat globaalille ja universaalille tasolle, aina tähtisumuihin ja niiden järjestelmiin asti.
Enemmän ei välttämättä ole parempi. Vastaanottokykymme rajat ylittävä, rikas, kyllästymispisteen saavuttanut, monilajinen ja -aistinen teos ei ylityksen jälkeen anna potentiaalistaan huolimatta enempää. Suuri kauneus, superkauneus, on tekijälle ja vastaanottajalle yhdenlainen saavuttamaton esteettinen utopia, kauneuden koossa pitämä eri arvojen synteesi.
Kaikki neljä, jokin, vai ei mikään?
Neljä ehdokasta radikaaliksi kauneudeksi – mikä on suosikkini ja suositukseni? Ei ole pakko valita yhtä, vaihtoehdot kun sisältävät aineksia toisistaan. Radikaali kauneuden spesifioivana määreenä voidaan käyttöyhteyden mukaan korvata monella adjektiivilla: armottomalla (ehkä myös arvottomalla), totaalilla, röyhkeällä, pelottavalla, tyrmäävällä, tappavalla, rosoisella, oudolla, omalaatuisella… Suvaitsevaisuuden mallia antaa se, että puolalainen esteetikko Stefan Morawski, joka piti kauneutta lähtökohtaisesti ”positiivisten esteettisten arvojen peruskategoriana” (1970, 270), listasi kauneuksia yhdeksän (ja niistä variaatioita ja kehitelmiä).
Kauneuden radikaalisuus syntyy virroista ja vastavirroista, ääripäiden välisistä jännitteistä ja suvantokohdista. Vähän voi yleistää: on pyrkimys puhtaan esteettiseen kauneuteen, mutta on yhtä lailla etäisyyden ottoa klassisesta ytimestä ja niin syntyvää erilaisuutta, kapinaa, uudistushenkisyyttä. Uusi saattaa ilmetä yksittäistapausten poikkeavuutena, mutta myös pitemmälle ja syvemmälle menevänä anarkistisena rakenteiden kyseenalaistuksena ja rikkomisena. Uskallus, riskinotto ja uhma johtaa muodonmuutoksiin tai rakenteitten murenemiseen ja katoon, kauneusanarkiaan. Toiset taas haluavat koota kaiken mahdollisen yhteen, kokonaisuudeksi, super- eli suureksi kauneudeksi, eräänlaiseksi estetiikan kaiken-teorian rakennemalliksi ja ilmentymäksi.
Lähteet:
Kirjallisuutta:
Aho, Juhani 1922/1893. Kuvaus Kaprista. Teoksessa Matkakuvia. Porvoo: WSOY, 90–97.
Anderson, John 2014. Armoton kauneus. Pirjo Honkasalon elokuvataide. Suom. Leena Tanninen. Helsinki: Siltala.
Baudelaire, Charles 2011/1857, uudistettu laitos 1861. Pahan kukat. (Les Fleurs du mal.) Suomeksi tulkinnut Antti Nylén. Turku: Kustannusosakeyhtiö Sammakko. (Ensimmäinen suomennos, valikoima, Yrjö Kaijärven 1962 nimellä Pahan kukkia. Helsinki: Otava.)
Klemola, Lea & Klaus 2015. Maaseudun tulevaisuus. Pastoraalinäytelmä eläimistä ja ihmisistä. Helsinki: ntamo/Kansallisteatteri.
Morawski, Stefan 1970. Kauneudesta. Puolankielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Maija Reinikainen. Ajatus XXXII. Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirja 1970, toim. Jaakko Blomberg, 269–283. Summary, On Beauty, by Prof. Irma Rantavaara, 283–285.
Ridley, Philip 1999/1997. Graffitikid. (Scribble Boy.) Suom. Tarja Virtanen. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.
Sepänmaa, Yrjö 1991. Kauneuden käsite ja Ympäristö kokonaistaideteoksena. Espoo: VTT.
Sepänmaa, Yrjö 1986. Kauneus. [Hakusana.] Otavan Suuri Ensyklopedia. Täydennysosa 1. Helsinki: Otava, 9707–9709.
Spadafora, Alberto (ed.) 2014 (26 January 2015). The Great Beauty. Told by Director of Photography Luca Bigazzi. Dublin: Artdigiland.
Elokuvia:
Honkasalo, Pirjo (ohjaus) 2013. Betoniyö. Helsinki: Bufo.
Lehto, Pekka (ohjaus) 2005, ensiesitys 2013, teatterilevitykseen 2014. Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Helsinki: Kinofinlandia.
Sorrentino, Paolo (ohjaus) 2013. Suuri kauneus.(La Grande Bellezza.) Roma: Medusa Films.
Trier, Lars von (ohjaus) 2011. Melancholia. Hvidovre, Tanska: Zentropa.
Teatteria:
Klemola, Lea ja Klaus (teksti ja ohjaus) 2014. Maaseudun tulevaisuus. Helsinki: Kansallisteatteri.