Pirkko Holmberg
Heinrich Heine: Romantiikan koulu. Suom. Jarkko S. Tuusvuori. n&n 2012. 394 s.
Lukemisen lomassa en voi olla välillä tirskahtelematta ja pyörittelemättä silmiäni. Heinrich Heinen (1797–1856) Romantiikan koulu (1835) on toki jo sinällään hupaisaa luettavaa, mutta monien pyrskähdysten syynä on pikemminkin Jarkko S. Tuusvuoren tuore käännöstyö sekä viiteapparaatti, jota ei voi moittia perusteellisuuden puutteesta. Jokaisen merkittävän tai merkityksettömän henkilönimen yhteyteen on liitetty pienoiselämäkerta, ja lisäksi mukana on runsaasti triviaalitietoa aiheen vierestä, aina öljy-, vaha- ja valaanrasvalamppujen suhteellisesta yleisyydestä karbunkkelin raamatulliseen etymologiaan. Tässä on epäilemättä saatu innoitusta Heinen omasta, anekdootteja ja viittailuja vilisevästä tyylistä.
Tuusvuoren perusteellinen työ viestii myös pyrkimyksestä eräänlaiseen kirjallisuuden historian perusteokseen ja sivistyksessä ammottavan aukon täyttämiseen. Romantiikan koulu lisää kuitenkin hyvin vähän tietoa varsinaisesta saksalaisesta varhaisromantiikasta tai Heinesta itsestään, joskin 1800-lukulaisen kulttuuripoliittisen polemiikin esimerkkinä se on kiinnostava. Kuten Tuusvuori itsekin toteaa, teos on epäluotettava, ristiriitainen, populaari, ja ennen kaikkea se ei tee kunnolla oikeutta Heinen omalle ristiriitaiselle suhteelle romantiikkaan. Heinen kirjalliselle tuotannolle romanttiset tyylikeinot keskiaikaisesta tarunomaisuudesta hoffmannilaiseen kauhuromantiikkaan eivät olleet vieraita. Hän ymmärsikin itsensä viimeisenä romantiikan koulun oppilaana, joka lopulta ”piiskaa koulumestarin”. Ristiriitaista suhdetta voi yrittää jäljittää tavasta, jolla Heine vuoroon haukkuu ja vuoroon ylistää kritiikkinsä kohteita.
Heinen mukaan aikakausi, jolloin taidetta vielä tehtiin ja pohdittiin sen itsensä vuoksi, päättyi Goethen kuolemaan. Tämän jälkeen alkaa uusi poliittinen aikakausi, jolloin edeltävän aikakauden tyylisuunta joutaa taantumusta edustavana romukoppaan, oli sen ominaislaatu sitten mitä tahansa. Heine liittää romantiikan saksalais-kansanomaisen juonteen suoraan ranskanvastaisten salaliittojen poliittisiin pyrkimyksiin sekä muukalaisvastaiseen ja anti-kosmopoliittiseen nationalismiin. Hän tuomitsee romantiikan liittämällä sen ”pimeään keskiaikaan”, vanhaan feodalismiin ja katolisen kirkon valtapyrkimyksiin. Hän näkee sen epävapaan kansakunnan tyylisuuntana, joka muututtuaan populaariksi ja kansanomaiseksi edesauttaa yleisön pitämistä tietämättömänä ja säyseänä.
Tyyliltään romanttiset romaanit ja runoelmat olivat lisänneet suosiotaan Ranskassa, ja viimeistään Victor Hugon romaanin Pariisi, Notre-Dame (1831) julkaisemisen jälkeen niistä oli tullut valtavirtaa. Siksi Pariisiin siirtynyt Heine ryhtyy huolestuneena vastustamaan romantiikan nousevaa buumia ranskalaisessa kirjallisuudessa ja kirjoittaa oman vastineensa Madame de Staëlin kuuluisalle mutta jo valitettavan vanhentuneelle teokselle De l’Allemagne (1810). Samaan aikaan romantiikan perinteestä eroa tekevät ja uutta yhteiskunnallisuutta vaativat nuorsaksalaiset kirjailijat, joihin Heine itsekin luettiin, kärsivät kotimaassaan sensuurin kourissa. Ranskalainen kirjallisuus on siis Heinen mukaan epäpolitisoitumassa samalla kun saksalainen kirjallisuus politisoituu. Heine luonnostelee kehityskulun uskonnollisesta vallankumouksesta (reformaatio), filosofisen vallankumouksen (Kant ja Hegel) kautta poliittiseen vallankumoukseen, jota Saksanmaalla tosin ei koskaan lopulta tapahtunut. Protestanttinen reformaatio merkitsi Heinelle itsenäisen ajattelun arvoon nousua, joka oli ulotettava muillekin hengenelämän ja yhteiskunnan alueille; katolisuutta hän sen sijaan moitti karkein sanankääntein.
Heinen raisu uskontokritiikki on vaikuttanut laajalti: Marx omaksui häneltä ”oopiumin” ja Nietzsche katolisen ”kuolemankultin”. Tästä perinteestä juontava holtiton ja liiasta kunnioituksesta kärsimätön kristinuskon kritiikki on edelleen yleistä ja suosittua. Toisin kuin ystävänsä ja seuraajansa Marx, joka ei nähnyt uskonnolla mitään virkaa, Heine itse ei vastustanut kaikkea uskonnollisuutta, vaan ainoastaan sen aistillisuutta vastustavia piirteitä ja roomalaiskatolisuuden epäpyhää liittoa vanhan valtajärjestelmän kanssa. Nuorena vastavalmistuneena lakimiehenä juutalainen Heine kääntyi käytännön mukavuussyistä luterilaiseksi. Vanhemmiten, pitkästä sairaudesta kärsiessään hänen tiedetään kristillistyneen entisestään. Hän tunsikin sympatiaa uusia radikaaleja kristillisiä liikkeitä kuten saintsimonisteja kohtaan, jotka näkivät pelkän taivaallisen pelastuksen sijaan uskonnon tehtäväksi hyvinvoinnin luomisen maan päällä.
Ei voi kieltää useiden Jenan varhaisromantikkojen tosiaan kääntyneen myöhemmin katolisuuteen ja liittoutuneen myös poliittisesti konservatiivisten ja aristokraattisten voimien kanssa. Kuitenkin koko varhaisromantiikan filosofian (jota Heine ja Tuusvuoren jälkisana näykkivät vain sieltä täältä haarukan kärjellä) tuomitseminen tällä perusteella taantumukselliseksi ja vahingolliseksi onnistuu ainakin nykyään vain laittamalla hyvin peittävät laput silmille. Heine kritisoi romanttista koulukuntaa filosofisen pohjan puutteesta ja pitää Fichten tai Schellingin ajattelun vaikutusta siihen ainoastaan näennäisenä ja fragmentaarisena. Heinen omaa filosofista kokonaisnäkemystä on kuitenkin vaikea löytää; hän tunnustaakin, ettei ole koskaan ollut mikään abstrakti ajattelija. Heinen voisi määrittää jonkinlaisen vasemmistoliberalismin ja sensualismin puolestapuhujaksi, sillä nämä teemat nousevat toistuvasti esiin hänen polveilevassa tuotannossaan, mutta hän ei opiskellut järjestelmällisesti filosofiaa eikä kirjoittanut varsinaisia filosofisia tekstejä.
Selostuksena aikakautensa julkisuuspeleistä Heinen kirja tyydyttää joltistakin uteliaisuutta. Ensimmäisen vakavan iskun romantiikka kärsi hänen mukaansa J.H. Voßin syyttäessä ”obskurantismiin vetäytynyttä” kreivi Fritz von Stolbergia nuoruudessaan kannattamansa vapauden menettämisestä. Arvovaltaisemman mutta maltillisemman tuomion romantiikalle julistivat Hegel taidefilosofian luennoissaan ja Goethe vihkosessaan Ueber Kunst und Alterthum in den Rhein und Mayn-Gegenden vuonna 1817 julkaistussa artikkelissa ”Uussaksalainen uskonnollis-isänmaallinen taide”, joka tosin ei ollut Goethen vaan hänen jäykän klassistisen ystävänsä Heinrich Meyerin käsialaa.
”(…)keskiajan haamut kaikkosivat, pöllöt könysivät jälleen vähävaloisiin linnanraunioihin; korpit räpyttelivät taas vanhaan kirkontorniinsa” Heine maalailee romantiikan perikatoa – mutta tapahtuiko todella näin? Loppujen lopuksi romantiikka tuntui olevan taiteellisena tyylinä ja mielenlaatuna saksalaisille omiaan. Näennäisestä iloisuudestakin huolimatta saksalaisten silmistä toljottaa aina ”harmaanvanha tuoni”, johon verrattuna ranskalaisten yritelmät kauhuromantiikan saralla vaikuttavat naurettavalta ilottelulta. Romanttis-kansanomaisella tyylillä Heine uskoi olevan suoria poliittisia vaikutuksia, jotka voisivat osoittautua tuhoisiksi. Rivien välistä voisi otaksua, että teoksen suomentaja tulkitsee Heinen nähneen ennalta 1900-luvun kauhut.
Niin sanotun edistyksen puolustaminen näyttää edelleen oikeuttavan kyseenalaisetkin keinot kritisoitaessa sen luultuja tai todellisia vastustajia. Esimerkiksi Jarkko Tontti lausuu Kiiltomadon arvostelussa Heinen kirjasta mm: ”Kansallismielinen sosialismi eli natsismi taas oli yksi monista kehityskuluista valistuksen vastareaktioksi syntyneessä romantiikan perinteessä.” Heinen tyyliin filosofia sekoitetaan tässä iloisesti poliittisiin intohimoihin ja taide kamppailuun yhteiskunnallisesta ideologiasta. Käsitteellinen sekoilu asiavirheistä välittämättä kelpaa menettelytavaksi vastustettaessa tendenssejä, jotka eivät ole itselle mieluisia. Tekstissä nostetaan esimerkeiksi nykyajan ”konservatiivisista romantikoista” niinkin mielikuvituksellinen pari kuin Antti Nylén ja Jussi Halla-aho. ”Heidän radikaaliutensa on tarkemmin tarkasteltuna pelkoa maailman muutoksen edessä, romanttista tähyilyä kuvitteelliseen menneeseen, jossa kaikki muka oli paremmin. Kuten 1800-luvun romantikot, hekin haikailevat takaisin uskonnolliseen tai nationalistiseen yhteisöllisyyteen, jota liberaalit ihmisoikeudet ja ’valistuksen järjenpalvonta’ uhkaavat.”
Tällaista uusabsurdismin kukkasta lukiessa tuntuu kuin iso osa historiaa olisi jäänyt sittenkin tapahtumatta: Ranskan vallankumous tai sen jälkeiset tapahtumat eivät sittenkään ole antaneet mitään aihetta epäillä valistuksen projektia, eivätkä maailmansodat tai ympäristötuho ole asettaneet edistysajattelua kyseenalaiseksi. Kritiikkiä lukiessa tulee selväksi, että hyvikset kannattavat valistusta ja edistystä kun taas pahikset ovat romantiikan ja taantumuksen puolella. Olenko siis itsekään yhtään preussilaista sensuuriviranomaista parempi kritisoidessani Heinen teosta (tätä voinee kysyä hieman samaan tapaan kuin sitä, onko Israelin nykyisen ulkopolitiikan vastustaminen automaattisesti juutalaisvastaisuutta)?
Tärkeää ei olekaan, kumpi lopulta vie pidemmän korren, vaan että molemmille annetaan mahdollisuus osallistua ja tulla kuulluksi sivistyneessä keskustelussa. Koulukuntamainen tuomitseminen tuntuu puistattavalta, oli se sitten etumerkiltään mitä tahansa. Voi olla varma, ettei pelkässä jatkuvassa reaktioiden ja vastareaktioiden kamppailussa tulla koskaan pääsemään lähemmäs totuutta. Valistuksen projektilla ja sen romanttisella kritiikillä on molemmilla suhteellinen oikeutuksensa, ja aidossa keskustelussa ne voivat oppia toisiltaan.
Linkkejä: