Jussi Suvanto
utta tämä tasainen alue, jota tyyni Leie kannattelee kuin laajalle ulottuvat äidin käsivarret: mikä on hänen salaisuutensa, mikä hänen teljetty mahtinsa, vastustamattomana hänen lempeydessään, aatelisuuden sulossa, joka peittelee kivuliaimman surun hänen puhtaalla luottamuksellaan?
Laasti on haurastunut ja alkaa rapista tiilen ympäriltä kokeillessani sitä jalallani. Tarvittaisiin vain hieman enemmän voimaa ja tiili putoaisi maahan, mutta annan sen olla. Todennäköisesti se irtoaa kohta itsestään. Toisaalla savupiipun polvenkorkuiset jäänteet täyttyvät hiljalleen mullasta, metsikön puiden varistaessa osan lehdistään maatumaan tähän istutuksia odottavaan kukkapenkkiin. Pieni tulisijakin on säilynyt. Kuten piipusta, on senkin pinnalta sadevesi huuhtonut kaiken noen, mutta muuten rakenne tuntuu kestäneen säätä paremmin kuin aiemmin mainittu kenollaan lepäävä ja merkitykseltään epämääräiseksi jäävä muuri.
Kolmikon ympärille kasvanut villi saarnilehto ei enää kätke raunioita viereen raivatulta puistopolulta, eikä niitä selvästikään ole kaivettu esiin niin kuin puistikon halki kulkevaa entistä kaupungin muuria. Palaset vaikuttavat kohonneen maan peitosta kuin itsestään, vaivihkaa muistuttamaan historiasta, joka ilman niitä saattaisi unohtua kerrostalojen välisen laakson nykyisen vehreyden alle.
Vastaavanlaista luonnontilaa on puiston alueella tuskin nähty vuosisatoihin, vaikka toki vajaan hehtaarin suikale siitä on alkujaankin ollut osa kaupungin puistoa. Hoidettua viheraluetta ei kuitenkaan voi verrata lähes rämeiköksi muuttuneisiin puurykelmiin, jotka kaupungin keskellä ovat varsin yllättävä näky. Nykyään Belgian neljänneksi suurin kaupunki Gent on esihistoriasta asti ollut merkittävä kahden joen yhtymäkohta ja kaupankäynnin myötä sen asema eurooppalaisena suurkaupunkina varmistui. Keskiajalla kaupunki oli yksi tärkeimpiä laadukkaiden kankaiden tuottajia ja 1800-luvulla se kävi maasta ensimmäisenä läpi teollisen vallankumouksen.
Pohjois-Ranskasta Gentiin laskevan Leie-joen ranskankielisen nimen mukaan nimetty pellavatehdas Société Linière La Lys oli alueen suurin tekstiilien tuottaja, kehräten parhaimmillaan 50 000 puolaa päivässä. Vuonna 1836 perustettu tehdaskompleksi sijaitsi kaupungin vankilan ja entisten porttien välisellä saarekkeella, jonka eteläpuolta koristanut kanava on sittemmin täytetty yhdistämään alue osaksi alkuperäistä puistoa.
Tehdas suljettiin lopullisesti vuonna 1961 ja purettiin neljä vuotta myöhemmin alueelle kaavoitettujen tornitalojen tieltä. Suunnitteilla olleesta kahdeksasta talosta vain kolme saatiin rakennettua ennen 70-luvun talouskriisiä ja niiden rinnalle jäänyt jättömaa saattoi lähes neljänkymmenen vuoden ajan rehevöityä, mikä sai lopulta kyläyhteisön suostuttelemaan kaupungin muuttamaan alueen puistoksi, joka sai nimekseen Groene Vallei, vihreä laakso. Paikoitellen maata kaivettiin ja nostettiin elävöittämään tehtaan jäljiltä tasaiseksi jäänyttä pintaa, josta osa kelpasi lähes sellaisenaan urheilukentäksi, osa kunnostettiin leikkipuistoksi ja koirien ulkoiluttamisalueeksi.
Katsellessani ympärilleni alkoi tuntua yhä uskomattomammalta, että kaiken tuon myllerryksen jäljiltä puistoon olisi saattanut unohtua jotain. Ehkä pienet metsälaikut on tarkoituksella jätetty koskemattomiksi. Ehkä on vain ajan kysymys, milloin niitä aletaan siistiä ja harventaa vapaa-ajan viettoon sopivammiksi. Lopulta jäljelle jää todella vain arkistoihin tallennettu muisto menneestä ja nykyhetki, mutta ei mitään näkyvää välissä olleesta hiljaisuudesta.
stuimme. Meidän täytyikin juoda Audenaarššia tai Leuvenššia. Leie lojui edessämme, liikkumattomana ja yksivärisenä, kuin sula hopea.
Etymologisesti Leie viittaa joen olomuotoon, joka on ennemmin nestemäinen kuin virtaava. Lys sen sijaan on ranskaksi lilja, joka taas hollanniksi käännettynä olisi lelie. Tehtaan työntekijöiden suussa La Lys sointui kuitenkin foneettisesti muodoissa de grote lies ja de kleine lies, suuret ja pienet nivuset, riippuen puhuttiinko päälaitoksesta vai työläisparakin viereisestä laajennuksesta. Lempinimen merkitys on vielä ivallisempi, jos otetaan huomioon paikan kunnia olla Leie-joen viimeinen etappi ennen sen päätymistä kaupungin kanavaverkostoon. La Lys ei ollut ainoa tehdas, joka liotti pellavaansa joessa, minkä seurauksena “kultaisen joen” vesi värjääntyi alajuoksua lähestyttäessä aina vain kellertävämmäksi.
Teollistumista seuranneita taiteilijoita kuitenkin kiehtoi tuo tyyni joki, jota kuvaavissa maalauksissa vesi on usein kuin elohopeaa, öljymäistä heijastuspintaa ajatuksille, joiden täytyy voida lipua rauhassa, eri tahdissa hektisen maailman kanssa. Ympäristön saastumisen myötä pellavan liotus kiellettiin joessa vuonna 1943, mutta niin toivottomaksi ei tilanne koskaan ehtinyt käydä, etteikö runoilija Christine D’haen olisi piakkoin tämän jälkeen voinut kirjoittaa joesta:
- Päivän paisteessa kun kävelin helmojesi viertä
tai kun pohteissani maaten panin,
se joka sielulle ja aisteille on pyhä
veti puoleensa lohdullaan,
virtaus veresi, joka niin on kätkettynä
alituiseen kohinaan.
Luonnonsuojelun ansiosta on nykyäänkin kovin saastuneen joen kalakanta alkanut kohentua, mutta kehitys parempaan ei kuitenkaan salli näkemään teollistumisen alkutaipaleen sankaritekoja ilman loputonta savua tupruttelevia tehtaita.
Vaikka kansantaloudellisesta ja sen myötä henkilökohtaisen hyvinvoinnin näkökulmasta on hankala vilpittömästi kritisoida teollistunutta yhteiskuntaa, on myös hankala olla tunnistamatta esiteollistuneen maailman kilpailukulttuuriin syntyneiden taistelijoiden läpipaistavaa ahneutta ja itsekkyyttä. La Lys on kokonsa puolesta merkkipaalu belgialaisessa teollisuudessa ja sen perustaminen puuvillaparoni Judocus Clemmenin entiseen tekstiilipainoon vie sen juuret historiaan ennen teollista vallankumousta. Tehtaan perustamisen aikaan porvaristo oli jo vakiinnuttanut asemansa, minkä jälkeen työläisten oikeuksien vaaliminen nousee olennaisempaan osaan historian kirjoituksessa. 1700-luvun esiteollisessa yhteiskunnassa voitiin uusia arvomaailmoja vielä kehitellä enemmän sisäänpäin lämpiäviksi, ja esimerkiksi liikemies Lieven Bauwensin (1769 – 1822) ahkeruudesta, yritteliäisyydestä ja päämäärätietoisesta teollisuusvakoilusta koostuva elämä on vahva muistutus korruption ja ennen kaikkea vallanhimon keskeisyydestä jokaisessa länsimaisessa menestystarinassa.
12-lapsisen perheen esikoinen Bauwens rantautui myöhäisteinivuosinaan liikemies-isänsä toimeksiannosta Iso-Britanniaan oppiakseen nahan parkitsijan taidon, joka hallussaan hänen onnistui nopeuttaa parkitun nahan tuotantoa kuudesta kuukaudesta kuuteen viikkoon, mikä antoi virettä varteenotettavan ja kilpailukykyisen massatuotannon perustamiseen Belgiassa. Isän kuoltua jäi yrityksen toiminta Lievensin ja hänen veljensä Françoisin harteille. Siinä missä ranskalaisten miehitys vuonna 1794 nostatti monessa belgialaisessa vihaa, näkivät veljekset mahdollisuuden liiketoiminnan laajentamiseen. Vaikka heidän ylläpitämänsä teollisuus olikin Belgialle merkittävää, alkoi kiihkoisa ilmapiiri hiostaa vihollisen kanssa veljeilijöitä siinä määrin, että he katsoivat parhaaksi laajentaa toimintaansa enenevissä määrin Ranskaan ja sen myötä muuttaa Pariisiin.
Myöhemmillä matkoillaan Englantiin Bauwens pani merkille puuvillakehräämöiden yleistymisen ja kuuli pian huhua uusista vesivoimalla toimivista Kehruu-Jennyistä, jotka vahvistivat Iso-Britannian puuvillamonopolia. Salaisen teknologian vuotaminen kilpailijoille oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty, mikä piti laitteet visusti saarivaltion rajojen sisäpuolella. Laajalle Eurooppaan ulottuvien suhteidensa ansiosta Bauwensin onnistui perustaa Englannin siirtomaakuntien tuotteita mantereelle välittävä yritys vartavasten uuden kehruuteknologian salakuljettamista varten. Näennäisesti Iso-Britanniaan perustettavaa uutta kehräämöä varten hankitun koneen osat kulkivat kahvi- ja sokerilaatikoiden sisällä yksi kerrallaan kohti Belgiaa, jonka laadukkaan käsityön markkina-asemaa kulutustavaran kysynnän lisääntyminen oli merkittävästi heikentänyt.
Vaivalloinen operaatio päättyi juuri ajoissa, ennen kuin konetta käyttämään pestatun työmestarin vaimo vihjaisi toiminnasta poliisille. Varallisuutensa ansiosta Bauwens kuitenkin onnistui pakenemaan ja vaikka hän joutuikin käymään läpi henkilökohtaisen vararikon ja leimaannuttamaan itsensä rikolliseksi, olivat kone ja tieto sen käyttöön visusti hänen hallussaan, ja ainakin Gentin liikemaailma otti paluumuuttajan hyvillä mielin vastaan. Tuotanto voitiin aloittaa yhden laitteen voimin, millä välin veljen tehdas Pariisissa saattoi valmistaa toiminnan laajentamiseen ja jälleenmyymiseen tarvittavat reilut 2 000 toisintoa.
Synnyinmaalleen ja Euroopan teollisuusvalloille Bauwensin periksiantamaton uhkarohkeus antoi aseman kamppailla Iso-Britannian tuotannollista ylivoimaa vastaan, mutta suuremmassa mittakaavassa tekoa voidaan pitää yhtenä ratkaisevimmista tekijöistä teollisuuden maailmanlaajuiseen leviämiseen. Pitääkseen tuotantokulut mahdollisimman alhaalla 1800-luvun alussa hetkellisesti Gentin pormestarina toiminut ja täten hyvin vaikutusvaltainen Bauwens onnistui pestaamaan kaupungin vankilasta omaan tehtaaseensa noin 800 työläistä pelkällä vedellä ja leivällä.
uljimme matalien työpajojen ohitse heidän laillaan sankkana joukkona. Yht’äkkiä tehtaan pilli kuin naisen ulina miesten maatessa häntä väkisin. Suuret portit avautuivat lyhdyn sairaalloisen loisteen alla: ihmismassan sepalus ulkomaailmaan, naiset ja miehet limittäin.
Liiketoiminta jatkui menestyksekkäänä vuoteen 1811 saakka, jolloin mannermaasulkemuksen vaikutukset alkoivat tuntua. Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kohdistuneen kauppasaarron suurimpia haittoja oli merentakaisten raaka-aineiden saannin tyrehtyminen, mikä vei Manner-Euroopan puuvillateollisuuden monilta osin alas. Toisin kuin aikaisemmasta vararikostaan, ei Bauwens enää kyennyt nostamaan itseään jaloilleen. Hän matkusti takaisin veljensä luokse Pariisiin, missä kuoli hieman yli kymmenen vuotta myöhemmin 52-vuotaana.
Vaikka La Lys käynnistettiin vasta 14 vuotta Bauwensin kuoleman jälkeen, oli hänen aloittamallaan mallilla suuri vaikutus tehtaan toimintaan. Käsityöläisten kyvyttömyys kilpailla pakkotyövoiman tuotoksia suoltavia tehtaita vastaan pakotti kansan huonopalkkaiseen mekaaniseen työhön, joka koko perheen voimin hädin tuskin riitti talouden ylläpitoon. Tehtaiden omistajien näkökulmasta tämä luonnollisesti oli lähes liiankin armollista rahvaalle, joka ei muuttuvassa maailmassa pärjännyt omillaan. Käsitys työnteon etuoikeudesta kiteytyy “valoverossa”, jota työläiset joutuivat maksamaan pimeän aikaan tehdystä ylityöstä, kun La Lys 1892 asennutti koko tehtaaseen ympärivuorokautisen työskentelyn mahdollistavan sähkövalaistuksen.
Tekstin läpi kulkevissa sitaateissa kirjailija Karel van de Woestijne kuvailee synnyinseutuansa yhteistyönä Herman Teirlinckin kanssa kirjoitetussa romaanissa De leemen torens (“Saviset tornit”, 1928), jossa ystävykset vaihtavat kirjeitse fiktiivisiä kuulumisia kotikaupungeistaan Gentistä ja Brysselistä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Belgiassa. Jo tuolloin “vihreä laakso” alkoi rehevöityä omaehtoisesta elämästä. Van de Woestijne sijoitti anarkistien puheen tehtaan viertä kulkeneen kanavan vastarannalla olleeseen tanssisaliin, ja työläisten pystyttämät korttelit nousivat kompleksin toiselle puolen vailla minkäänlaista kaavoitusta.
Toisen maailmansodan jälkeen tekstiilitehtaat sulkivat ovensa yksi toisensa jälkeen ja La Lysin johtajien perilliset viettivät talvensa pelaten tennistä tyhjiksi jääneissä konesaleissa ja polskivat lämpiminä kesäpäivinä tehtaan vesisäiliöissä. Leiessä ei enää suositeltu edes pesemään mattojaan.
yt vesi lähti taas liikkeelle, ainainen vesi, loputon vesi, joka näkymättömänä raahaa raskasta liejua täynnä tuntematonta elämää ja varmaa kuolemaa.