Veli-Matti Saarinen
Tutkiessani 2000-luvun alussa saksalaista varhaisromantiikkaa, erityisesti Friedrich Schlegelin (1772-1829) romanttisen teoksen ideaa, hämmästyin usein, miten erilaisiin asioihin romantiikka-termillä viitataan. Romantiikalla saatetaan tarkoittaa esimerkiksi reaalimaailmaa vieroksuvaa haaveilua, luomisvoimaa palvovaa subjektivismia, valistuksen rationaalisuutta vastustavaa irrationalismia, historiallisesti tai maantieteellisesti kauas hakeutuvaa eskapismia.
Eri romantikot saattavat toisinaan antaa aihetta yllä mainittuihin yleisluonnehdintoihin. Kuitenkin jokainen romantikko on hieman erilainen kuin toiset romantikot, minkä takia päätin tutkimuksessani kirjoittaa romantiikasta ainoastaan siten, että väitteeni viittaavat tietyn romantikon tiettyyn tekstiin tai teokseen. ’Romantiikasta’ ylipäätään, tarkentamatta keskustelua tietyn kirjoittajan tiettyihin teksteihin – esimerkiksi romantiikasta ylipäätään valistuksen vastareaktiona – on mielestäni mahdotonta kirjoittaa ajautumatta epämääräisyyksiin ja yleistyksiin, jotka eivät tarkkaan ottaen pidä paikkaansa.
Minua kiinnostavat romantiikkaa koskevat kysymykset perustuvat Friedrich Schlegelin vuoden 1800 paikkeilla kirjoittamiin julkaistuihin teksteihin ja Schlegelin elinaikana julkaisemattomiin muistikirjamerkintöihin. Tämän aineiston perusteella voidaan väittää, ettei Schlegel edusta tai puolusta haaveilua, subjektivismia, irrationalismia tai eskapismia. Omasta näkökulmastani mainittuja asioita olennaisempaa on, että Schlegel tulee aloittaneeksi – Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn L’absolu littéraire (1978) –teoksen sanoja lainatakseni – ”teoreettisen projektin” länsimaisessa kirjallisuutta koskevassa ajattelussa. Schlegelin romanttista teosta koskevien kehittelyjen myötä kirjallisuus kääntyy reflektoimaan itseään, omaa olemustaan, oman tuotantonsa ehtoja.
Toinen tärkeä lähtökohta romantiikkatutkimukselleni on ollut Walter Benjaminin Der Begriff der Kunstkritik in der deutschen Romantik (1920). Tämän teoksen mukaan Friedrich Schlegelin romantiikka on äärimmäisen tietoista, reflektiivistä, selkeäjärkistä ja kalkyloivaa ajattelua. Benjaminin mukaan Schlegelin kehittelemä romanttinen teos on ”reflektion mediumi”, ääretöntä reflektiivisyyttä, toisiaan loputtomasti heijastelevia rakenteita, joiden tarkoituksena on muodostaa subjektin rajat ylittävä objektiivinen kokonaisuus. Näin Benjamin nostaa Schlegelin varteenotettavan filosofisen position kehittelijäksi esittäessään romanttiseen teokseen ja kritiikkiin liittyvän reflektiivisen rakenteen yritykseksi ylittää Kantin filosofiaa rajoittava subjektiivisuus.
Benjaminin mukaan Schlegel siis yrittää ylittää Immanuel Kantin kriittiseen filosofiaan liittyvän subjektiivisuuden introdusoimalla romanttisen taideteoksen äärettömänä reflektiivisenä rakenteena, joka edeltää subjektin ja objektin eriytymistä. Tämä on kohta, josta käsin Schlegelin ajatuksia voitaisiin edelleenkin kehitellä subjekti-objekti –erotteluun perustuvan idealistisen filosofian kritiikkinä ja vaihtoehtona.
Walter Benjamin vaatii ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella” -tekstissään (1936) idealistiseen filosofiaan perustuvan taidekäsityksen hylkäämistä. Schlegelin romanttisen teoksen luonteen ajankohtaisuus liittyy mielestäni juuri reflektiivisen ”kirjallisen absoluutin” avaamiin mahdollisuuksiin hylätä idealismi subjektin ja objektin vastakkaisuuteen perustuvana ajatteluna.
Benjamin on vaikuttanut paljon siihen, että Schlegelin romantiikkaa pidetään toisaalta hyvin järkevänä, tietoisena, reflektiivisenä ja kalkyloivana ja toisaalta ajatteluna, joka pyrkii ylittämään subjektiivisuuden ja tuottamaan objektiivisia rakenteita. Tämä on ollut tärkeää puolustettaessa romantiikkaa irrationalismin ja subjektivismin syytöksiä vastaan.
Schlegelin romantiikka sisältää kuitenkin myös reflektiolle vastakkaisen puolen: produktiivisen fantasian, tiedostamattoman, yölliset luovuuden mysteerit. Romanttinen teos siis sisältää myös asioita, joita ei tavoiteta ajattelumme muodon, reflektion avulla. Äkillinen uuden syntyminen tai muodonmuutos ovat asioita, joita ei tavoiteta reflektion tai diskursiivisen kerronnan avulla. Lucinde-romaanissaan Schlegel kirjoittaa seuraavasti: ”Kertomuksen kohteena on ainoastaan se, mikä vähitellen edistyy ajassa ja laajenee tilassa, mikä tapahtuu. Silmänräpäyksellisen syntymisen tai muuttumisen salaisuus voidaan vain arvata ja antaa arvattavaksi allegorian avulla.”
Kantin havainnon muodot – tila ja aika – ja romanttisen teoksen reflektiiviset rakenteet eivät siis kata kaikkea kokemustamme. Luovuuden mysteerit eivät ole reflektiivisen filosofian havainnonmuotojen ja kategorioiden tavoitettavissa vaan ainoastaan aavistettavissa allegorioiden avulla.
Ajautuuko Schlegel näin sellaiseen idealistiseen taidekäsitykseen, jossa taiteen oletetaan heijastavan ilmenevästä taideteoksesta riippumattomia (tuonpuoleisia) ideoita? Aivan varauksetta näin ei voida väittää, sillä romanttinen allegoria ei ole vertaus, jonka merkitys voitaisiin esittää allegorian kuvista erillisenä tai riippumatta. Sanojen avulla esitetyt allegoriset kuvat – joita Schlegel Lucinde-romaanissaan viljelee – esittävät luovuuden mysteerit jollain ainutlaatuisella tavalla. Tosin mysteerien esittäminen on mahdollista ainoastaan siten, että yritetään loputtomasti esittää mysteerit yhä uudestaan yhä uusin ainutlaatuisin tavoin, loputtomasti.
Näin palaamme jälleen yhteen keskeiseen romantiikan idealistiseen puoleen: romanttiset teokset ovat Kantin määrittämässä merkityksessä ’ideoita’, ts. ideoiden, romanttisten teosten tavoittelu ohjaa toimintaamme ilman, että idea voisi koskaan toteutua lopullisesti. Romanttisen teoksen luonteeseen kuuluu, että se on aina kesken, täydellisyyttä ei koskaan tavoiteta, silti sitä tavoitellaan loputtomasti.