Pirkko Holmberg
John Everett Millais: Isabella, 1849Tate Britainissa Lontoossa on esillä hieno ja laajahko näyttely prerafaeliittien teoksista. Totunnaisesta poikkeavaa näyttelyssä on veljeskunnan esittäminen oman aikansa avantgardisteina, vaikka tämä mielikuvituksellisen kaunis, pikkutarkka ja hehkuvavärinen kuvasto on nykyään nimenomaan suurten yleisöjen mieleen. Omana aikanaankaan se ei kärsinyt varsinaisesta kansansuosion puutteesta, vaikka poikkesikin aikakauden akateemisesta ja salonkityylistä. Tästä Annamari Vänskä (Taide 5/12) saa kimmokkeen väittää, että avantgarde on pelkkä sana, ja itse asiassa avantgardetaidetta ei ole olemassakaan; kaikki pelkistyy erikoisuuden ja uutuuden tavoitteluun, jollaista taiteessa on aina.
Ehkä romantiikkakin on pelkkä sana – seuraako tästä kuitenkaan, että romantiikkaa tai romanttista taidetta ei ole olemassa? Romantiikan suhteen tämän väittäminen ei olisi yhtä helppoa, sillä sana on kerännyt ympärilleen hajanaisen rykelmän sekä positiivisia että negatiivisia merkityksiä ja mielleyhtymiä. Jo 1600-luvulla puhuttiin toisaalta romanttisista maisemista ja tunnelmista, toisaalta katteettomista romanttisista kuvitelmista, sittemmin myös haikailusta menneisyyteen. Romantiikan kumoamisella ei yksinkertaisesti voiteta mitään: kuten Jarkko Tuusvuorikin tuoreen Heine-käännöksensä jälkisanassa toteaa, romanttisen haihattelun kritisoiminen kertoo enemmän kritisoijan omasta kylmyydestä ja järkiuskosta kuin kritisoitujen kohteiden varsinaisesta luonteesta.
Vänskä rajoittaa oman tulkintansa taiteen muodolliseen uutuuden tavoitteluun ja jättää kokonaan huomiotta prerafaeliittien radikaalit yhteiskunnalliset ajatukset. Pelkän valokuvantarkan ulkoilmamaalauksen ja kirkkaiden värien omaksuminen tuskin riittäisi avantgardemääritelmän perusteeksi. Prerafaeliitit näkivät modernin teollistumisen, kaupungistumisen ja maallistumisen jättäneen kauneuden ja henkisyyden alakynteen ja estävän ihmisarvoisen elämän. Rusehtavan akateemisen tyylin sijaan he halusivat palauttaa käyttöön Rafaelia edeltäneen taiteen voimakkaat värit ja ylevän aiheenkäsittelyn.
Ford Madox Brown: Pretty Baa Lambs, 1852Monilla heistä uskonnollinen ja mytologinen kuvasto sulautuu yhteen työväenluokan oikeuksien puolustamisen kanssa, kuten John Everett Millaisin yksinkertaiseen puusepän pajaan sijoittuvassa Kristus vanhempiensa talossa (1849–50) tai Ford Madox Brownin suurmaalauksessa Work, jossa viemärin kaivajat Hampstead Heathissa nostetaan ylimaalliseen ja elämänmakuiseen valoon verrattuna ympärillä päiväkävelyään viettävään hapanilmeiseen yläluokkaan. Prerafaeliiteille läheinen William Morris oli Englannin varhaisimpia sosialisteja, joka vaati yksinkertaisen käsillä tekemisen palauttamista kunniaan ja nykyihmisen vieraantumisen voittamista. Morrisin oman tehtaan sisustustuotteet olivat toki kallista luksusta, minkä voisi järkeillä olevan ristiriidassa hänen oman lausumansa kanssa, ettei taiteen, koulutuksen tai kulttuurin pitäisi olla vain harvojen saatavilla.
Koska huomasivat aiheidensa jääneen vieraiksi suurelle osalle yleisöstä, prerafaeliitit irtautuivat ajan mittaan selkeän uskonnollisista tai poliittisista aiheista ja siirtyivät yhä puhtaampaan estetismiin. Dante Gabriel Rossetti alkoi maalata yhä yksinomaisemmin kauniiden naisten kuvia, joihin ei sisältynyt sen kummempaa sanomaa tai symboliikkaa. Prerafaeliiteista myöhäisin, symbolismin rajapinnalla työskennellyt Edward Burne-Jones on nykyisen fantasiatyylin selkeä edeltäjä. Tämä näkyy vaikuttavan Perseus -maalaussarjan syöksähtelevästä lohikäärmeestä ja suomuhaarniskaisesta ritarista, joita H.R. Giger tai Sormusten herra -trilogian lavastajat ovat luultavasti katselleet silmä tarkkana.
Voiko näyttelyn ehdottamaa tulkintaa lopulta perustellusti vastustaa, vaikka muuan sana siinä erotetaankin historiallisesta yhteydestään? 
Dante Gabriel Rossetti: Lady Lilith, 1866-681900-luvun alun avantgardeliikkeiden tavoin prerafaeliitit eivät pyrkineet ainoastaan taiteen muodolliseen uudistamiseen vaan koko elämän ja yhteiskunnan uudistamiseen. Toisin kuin vaikkapa saksalaiset nasareenit, prerafaeliitit eivät sitoutuneet katolisuuden tai aristokratian tukemiseen.
Hiertääkö tässä tulkinnassa se, että avantgardeen ajatellaan usein liittyvän jonkinlaista edistysmielisyyttä, uuden teknologian ja kaupunkielämän ihannointia ja ”vanhan taikauskon” vastustamista? Futuristeihin tämä ehkä pätee, mutta eivätkö esimerkiksi dada ja surrealismi oikeastaan merkinneet koko edeltävän vuosisadan edistysuskon räjähtämistä rikki maailmansodan katastrofin myötä?
Ovatko haaveeton valistus tai romanttisen haihattelu ainoita vaihtoehtoja? Pitääkö romanttisesta pyrkimyksestä maailman runollistamiseen ja taiteen ja elämän yhdistämiseen luopua? Vai onko idealismi sittenkin ainoaa realismia tunnustaessaan, että nykymenon muuttaminen on välttämätöntä jos mielimme selviytyä, kun realismi väittää, ettei kurssia voi kääntää? Ehkä erottautuminen oman aikakauden tuhoavasta elämäntavasta voisi sittenkin olla todellisen avantgarden tunnusmerkki?
***
Pre-Raphaelites – Victorian Avant-Garde. Näyttely Tate Britainissa 12.9.2012-13.1.2013.
Annamari Vänskä: ”Avantgardetaidetta ei ole.” Taide 2012:5.