Romantiikan jäljillä

Filosofis-kirjallista turismia, esteettistä työmatkailua

For an English version of this travelogue, click here.

Mikä olisikaan romanttisempaa kuin matka Sveitsissä, Etelä-Saksassa, Schwarzwaldissa ja Schwabenissa, runoilijoiden jäljillä?

Sain kutsun Zürichin yliopistoon pitämään vierailuluennon Paul Celanin runoudesta, yleisen kirjallisuustieteen luentoseminaarissa jonka aiheena oli Wortdinge, sanaesineet.Tübingen

Keksin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja tehdä samalla tutkimusmatkan Saksan kirjallisuusarkistoon (Deutsches Literaturarchiv, DLA) Marbachiin, jonne on Zürichistä matkaa vain parisensataa kilometriä. Koska luentoni oli torstaina ja tahdoin viettää Zürichissä vielä loppupäivän, päätin lähteä kohti Marbachia vasta perjantaina. Koska DLA olisi kuitenkin valtaosan viikonlopusta suljettu, päätin käyttää perjantain, lauantain ja sunnuntain kiertämällä muissa Etelä-Saksan kohteissa, joilla olisi merkitystä myös tutkimus- ja opetustyöni kannalta: ainakin Schwarzwaldin Todtnaubergissä, jossa vierailisin nyt toistamiseen ja jossa tapahtuneesta kohtaamisesta filosofi Martin Heideggerin ja runoilija Paul Celanin välillä olen kirjoittanut artikkelin, sekä Tübingenissä, kaupungissa jossa runoilija Friedrich Hölderlin vietti elämänsä viimeiset kolme vuosikymmentä, mieleltään järkkyneenä tornimaisessa turvapaikassaan.

Paul Celan on kirjoittanut sekä runon “Todtnauberg” että Hölderlinin viimeisiin vuosiin viittaavan runon “Tübingen, Jänner”, joten saatoin perustella tämän nähtävyyksien kiertämisen myös tutkimusintresseilläni. Kokemuksestakin tiedän, ettei tällainen paikan päällä käyminen ole välttämättä mitenkään turhaa kirjallisuudentutkimuksen kannalta: Heideggerin kaivon huipulle asetetun “tähtinopan” näkeminen kesällä 2006 toi “Todtnauberg”-runon luentaani merkittävän lisän. Tietystä kulmasta katsoen puusta veistetty tähti näyttää Daavidin kilveltä.Todtnauberg

Celanin runojen jäljillä kuljin jo Zürichissä, yhdessä minut kutsuneen professori Sandro Zanettin kanssa, joka on niin ikään kirjoittanut väitöskirjansa Celanin runoudesta. Sandro näytti minulle Zum Storchen -hotellin, jossa Paul Celan kohtasi runoilijakollegansa Nelly Sachsin; tästäkin kohtaamisesta on muistona paikan nimeä kantava runo “Zürich, Zum Storchen”.

Myös Fraumünster-kirkossa kävimme, katsomassa Marc Chagallin vuonna 1967 laatimia lasimaalauksia. Näihin olisi vaikea yhdistää Heinrich Heinen sanoja Romantiikan koulu -teoksessa (1832): “Kirjavat ikkunat heittävät yllemme punaista ja vihreää valoaan kuin verenpisaroita ja mätää.” (Suom. Jarkko S. Tuusvuori.) Vuonna 1825 luterilaiseen kirkkoon liittynyt, taustaltaan kuitenkin juutalainen Heine yhdistää saksalaisen romantiikan pisteliäästi roomalaiskatoliseen “hengentyrmään”. Mikään ei silti estä pitämästä Heinea yhä romantikkona, sillä mikään ei ole romantiikalle yhtä olennaista kuin ironia, valistuksen projektia omalla tavallaan jatkava ja laajentava sisäinen kritiikki. Romantiikan koulu on kova — omiaankin kohtaan.

Samoin kuin Chagall ja Heine, Nelly Sachs ja Paul Celan olivat molemmat taustaltaan juutalaisia ja käsittelivät taiteessaan myös kristinuskon ja juutalaisuuden suhdetta. Sachsin ja Celanin suhde uskontoon, niin omaansa kuin toisenkin, oli kuitenkin erilainen: Celan kertoi kirjeessä Sachsille tahtovansa “rienata loppuun asti”.

 

Von deinem Gott war die Rede, ich sprach
gegen ihn, ich
liess das Herz, das ich hatte,
hoffen:
auf
sein höchstes, umröcheltes, sein
haderndes Wort —

 

Jumalastasi oli puhe, puhuin
häntä vastaan, minä
annoin sen sydämen, joka minulla oli,
toivoa:
hänen

korkeinta, korissutta, hänen
kiivasta sanaansa —

 

[Ote Paul Celanin runosta “Zürich, Zum Storchen”. Suom. Jukka Koskelainen, muutettu hieman.]

Vuodesta 1940 Ruotsissa asuneen Nelly Sachsin sotaa edeltävää tuotantoa on luonnehdittu “uusromanttiseksi”. Hänen ensimmäinen julkaistu kirjansa koostuikin “legendoista ja kertomuksista” (Legenden und Erzählungen, 1921), joissa “romantiikan laulut ja kirkon pyhimystarinat kajastavat läpi sointuvan kudoksen ja todistavat Sachsin mielenkiinnosta saksalaiseen kansan- ja ritarirunouteen, Novalikseen, Tieckiin ja Grimmin veljeksiin sekä näiden seuraajiin, kuten Mörikeen ja Stifteriin” (Aris Fioretos Sachs-elämäkerrassaan Flykt och Förvandling, 2010). Vuonna 1966 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Sachs (s. 1891) tunnetaan kuitenkin juutalaisen uskonnon ja lähihistorian, Israelin kärsimyksen runoilijana.

 

Der Abschied im Staub
Hält uns mit euch zusammen.

 

Jäähyväiset tomussa
liittää meidät teihin.

 

[Ote Nelly Sachsin runosta “Chor der Geretteten”, suom. P.R.]

Kirjeiden välityksellä ystävystyneet Sachs ja Celan kohtasivat Zürichissä 1960, Sachsin ollessa matkalla vastaanottamaan Annette von Droste-Hülshoffin nimeä kantavaa kirjallisuuspalkintoa eteläsaksalaisesta Meersburgin kaupungista, jonka erottaa Sveitsin rajasta vain Bodensee-järvi. Palkintoa noutaessaan alun perin Berliinin Schönebergistä kotoisin ollut Sachs vieraili synnyinmaassaan ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen.Zürich

Sveitsinkään historia ei ole puhdas antisemitismistä ja vainoista. 1300-luvulla Zürichissäkin syytettiin juutalaisia kaivojen myrkyttämisestä ja ruton levittämisestä, mistä rangaistuksena heitä kidutettiin ja poltettiin elävältä. Vuonna 1942 Sveitsi eväsi “rotuperusteisilta” pakolaisilta poliittisen pakolaisen aseman ja juutalaisia käännytettiin – myös heidän onnistuttuaan pakenemaan ainakin nimellisesti puolueettoman maan sisäosiin asti – takaisin Kolmannen Valtakunnan alueelle.Zürich

Kun torstaina pidin luentoni ja keskustelin seminaarilaisten kanssa “Fahlstimmig”-runosta, puheena oli myös tuossa “Zürich, Zum Storchen” -runossa vahvasti esiin tuleva jännite toisaalta juutalaisuuden ja kristinuskon välillä, toisaalta perinteisen uskon ja maallistumisen välillä. Runosta on löydetty viittauksia heprean kieleen ja Kabbalaan, mutta samaan aikaan sitä voidaan lukea myös suhteessa kristillisen “sanaan”. Siinä missä keskiaikainen runoilija Kunz Kistener pyytää Neitsyt Marialta “lempeää voittoa maailmasta” (nu helf uns Maria und ir kint, / daʒ unser ende werde guot, / gewin der welte sanfte tuot), Celanin runossa “voitto maailmasta” on saavutettu “nylkemällä” (Fahlstimmig, aus / der Tiefe geschunden / … / wunder Gewinn / einer Welt).Todtnauberg

Torstai-iltapäivänä kiersin neljä tuntia Kunsthaus-museossa. Museon ovea vartioi Auguste Rodinin valtava, barokkisen runsas pronssiveistos Helvetin portti (1880-n.1890). Kuten Alejo Carpentier on todennut, moderni on barokkia, barokki modernia, ja romantiikka on barokkia, barokki romanttista… Me elämme edelleen barokin aikaa, romantiikan aikaa, ja niinpä Arthur Rimbaud‘n maksiimi “Il faut être absolument moderne” tarkoittaakin, että romantikkojen on tultava tietoiseksi itsestään, siinä määrin kuin se on mahdollista. Se on päättymätön projekti, sillä “Je est un autre”, minä on toinen. Ikuisen paluun, ainaisen kiertokulun tai barokkisen spiraalin ajatus, jonka mukaan esimerkiksi romantiikka palaa ja kertautuu aina uudelleen, on ehkä toisaalta omiaan herättämään kauhua: saksanjuutalainen Heine totesi vuonna 1823, että siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä.Auguste Rodin

Perjantaina noudin vuokra-autoni Zürichin lentokentältä ja ajoin kohti Saksaa ja Schwarzwaldia. Romanttiselle sielulle tämä automatkakin, ajo mäkisiä ja mutkaisia paikallisteitä halki Schwarzwaldin metsien, peltojen ja laaksojen, Mozartin soidessa autoradiosta, oli henkeäsalpaava. Ennen varsinaista määränpäätä Heideggerin kylässä Todtnaubergissä pysähdyin Todtnaun vesiputoukselle.Todtnau

Todtnaubergissä kiersin Martin Heidegger Rundweg -reittiä, jolta lopulta poikkesin pienelle polulle ja sen päässä filosofin mökin (Hütte) pihaan. Vastaan tullut ystävällinen karlsruhelaispariskunta vahvisti, ettei Heideggerin perikuntaa ollut paikalla, joten voisin mainiosti käydä pihassa. Totesin, että tällä kertaa puusta veistetty “tähtikuutio” (Sternwürfel) oli paikallaan kaivon huipulla, kun taas vuonna 2006 se oli näytteillä Heidegger-museossa ajattelijan synnyinkaupungissa Messkirchissä.

 

Arnika, Augentrost, der
Trunk aus dem Brunnen mit dem
Sternwürfel drauf,
…

 

Arnikki, silmäruoho,
ryyppy kaivosta

tähtinopan alla,
…

 

[Ote Paul Celanin runosta “Todtnauberg”, suom. P.R. Vrt. Jukka Koskelainen: “Arnikki, silmäruoho,/ siemaus kaivosta, sen yllä/ tähtikuutio”. Annikki Niku: “Arnikki, silmäruoho,/ siemaus kaivosta huipussaan/ tähtikuutio”.]

Todtnauberg

Otin muutaman valokuvan kännykkäkamerallani ja lähdin etsimään majoitusta, sillä en tahtoisi ajaa vuoristoteitä Freiburgiin pimeän aikaan. Ajattelin myös Schwarzwaldin tähtitaivasta, kaukana kaupungin valoista. Tähtiä en kuitenkaan saanut nähdä, sillä yötä kohti taivas pilvistyi, aamuista vesisadetta ennakoiden.

Päädyin kylän lukuisista majoituslaitoksista ilmeisesti suurimpaan ja prameimpaan, Hotel Engeliin. Sesongin ulkopuolella se oli yksi harvoista avoinna olevista palveluista. Sesonki tarkoittaa tässä talviurheilusesonkia. Todtnaubergin laaksoa ympäröivät laskettelurinteet. Marraskuun alkupuolella vain niiden korkeimmilla rinteillä oli lunta; tosin myös Heidegger Rundwegin varrella siellä täällä näkyi, että lunta oli jossain vaiheessa jo satanut täällä yli tuhannen metrin korkeudessa.

Zürich

Jos googlaan sanoilla Schwarzwald Romantik, saan ehdotuksia für Sie und Ihren Sweatheart (sic!) kuten Loveroom, Candle-Light-Dinner als kulinarisches Highlight, ein erotisch prickelndes Erlebnis…. Toki täytyy tunnustaa, että yö Enkelihotellin isolla omalla kylpyhuoneella varustetussa huoneessa tuntui ruhtinaalliselta Zürichin vanhassakaupungissa sijaitsevan Zic Zac Rock Hotelin rappioromanttisessa Bob Marley -huoneessa vietettyjen kolmen yön jälkeen. On joka tapauksessa helppo olla niin ikään Todtnaubergissä vierailleen tutkijaystäväni kanssa samaa mieltä siitä, että kuuluisa pieni kylä on oikeastaan aika ruma alppimajataloineen ja hiihtohisseineen. Elfriede Jelinek ottaa tästä vanhan Kurort-kyläpahasen (nykyisin näistä “parantavista vesistä” käytetään näköjään myös nimeä Wellness) modernin-sporttisesta rujoudesta kaiken irti pisteliäässä Heidegger-satiirissaan Totenauberg (1991).

Kylässä olisi ollut myös hotelli nimeltä Arnika.

Todtnauberg

Lauantaina ajoin ensin kohti Freiburgia. En valinnut aivan suorinta reittiä, sillä tahdoin ajaa Schauinsland-vuoren kautta, laskeutuakseni tällä kertaa edes autolla alas tietä, jota pitkin kiipesin vuorelle kuusi vuotta aiemmin, Freiburgista vuokratulla polkupyörällä. Pyöräilyharrastajat ovat rankanneet Schauinslandin nousun peräti sijalle 103 Euroopan raskaimpien nousujen joukossa. Vertailun vuoksi voi todeta, että legendaarinen Col du Galibier on vain yhtä sijaa korkeammalla Euroopan listalla, tosin helpommalta rinteeltään noustuna, kun taas se legendaarisempi, Ranskan ympäriajosta tuttu rinne on sijalla 21. Schauinsland on puolestaan ollut yksi Saksan ympäriajon pelätyimmistä ja rakastetuimmista nousuista, läheisen Feldbergin ohella.

Kerrotaan, että professori Heidegger ajoi toisinaan yliopistokaupunki Freiburgista Todtnaubergin-majalleen polkupyörällä.

Nimi Schauinsland, “Katso seutua”, kuulostaa keinotekoiselta. Vuoren nimi olikin aiemmin Erzkasten, “Malmikirstu”, mikä puolestaan viittaa vuoren kätkemiin rikkauksiin: Freiburgin kaupungin vauraus perustuu kaivostoimintaan, jota harjoitettiin 1200-luvulta vuoteen 1954. Schauinsland-nimi ei kuitenkaan ole kokonaan uusi keksintö, joka olisi annettu vauhdittamaan elinkeinoelämän muutosta ja siirtymistä kaivostoiminnasta turismiin, vaan vanhastaan vuoren pohjoisrinteellä sijainneen kaivoksen nimi, joka vain laajennettiin tarkoittamaan koko vuorta.

Vuorilta löytyy muitakin jännittäviä paikannimiä: sola nimeltä Notschrei, “Hätähuuto”, on saanut nimensä nälkävuonna 1847, jolloin seudun asukkaat hätänsä lievittämiseksi anoivat tien rakentamista Freiburgiin ja saivat pyytämänsä.

Tübingen

Päätin jättää Freiburgissa pistäytymisen väliin tällä kertaa ja jatkaa matkaa suoraan Tübingeniin. Jos nyt sana “suoraan” sopii tähän: Höllental-helvetinlaakson kohdalla syvässä rotkossa kulkeva maantie tekee hurjia neulansilmämutkia ja näkymät tien molemmin puolin ovat kohtalokkaat kallioseinämineen, virtoineen ja rautatietunneleineen.

Kertoessani myöhemmin matkani vaiheista muuan suomalainen kirjallisuuden professori piti syystä tai toisesta kovin huvittavana mielikuvaansa Celan- ja Hölderlin-tutkijasta ajamassa vuokra-audillaan sataakuuttakymppiä autobahnilla.

Tübingen on Berliinin, Dresdenin, Heidelbergin ja erityisesti Jenan ohella yksi saksalaisen romantiikan keskuksista. Vanhaankaupunkiin saavuttuani löysin tieni ensin kaupunginmuseoon, jonka vaihtuvista näyttelyistä yksi esitteli runoilija Ludwig Uhlandia (1787-1862). Uhlandin kohtalo on kuin borgesilaisesta satiirisesta kertomuksesta: runoilija, jota pidettiin aikoinaan Saksan kolmantena kansalliskirjailijana, nerona Goethen ja Schillerin rinnalla, mutta joka on sittemmin lähes unohtunut, oli myös poliittinen radikaali, vuoden 1848 vallankumouksen yhteydessä perustetun Frankfurtin kansalliskokouksen “äärivasemmistolainen” jäsen, toisaalta kuitenkin 1930-luvulla yksi äärioikeiston eli kansallissosialistien kirjallisista suosikeista.

 

Kann man’s nicht in Bücher binden,
was die Stunden dir verleihn,
Gieb ein fliegend Blatt den Winden!
Muntre Jugend hascht es ein.

 

Ellei kirjoihin voi sitoa
mitä hetket sinulle lahjoittavat,
heitä tuuleen lentävä lehti!
Sen nuorukainen noutaa.

 

[Ote Ludwig Uhlandin runosta “Freie Kunst”, suom. P. R.]

Jugendherberge Tübingen

Friedrich Hölderliniä (1770-1843) moni nykyisinkin pitää vähintäänkin Schillerin ja Goethen veroisena runoilijana. Kaikessa omaleimaisuudessaan häntä olisi kuitenkin vaikea verrata näihin tai sijoittaa mihinkään koulukuntaan tai kirjallisuudenhistorialliseen kategoriaan, saati akselille jolla “klassinen on terveyttä, romanttinen sairautta” (Goethe). Hölderlin vietti elämänsä toisen puoliskon, vuonna 1807 tapahtuneen henkisen romahduksen jälkeen, tornimaisessa asunnossa aivan Neckar-joen rannalla, puuseppämestari Zimmerin alivuokralaisena. Nykyisin Hölderlinturm-nimellä tunnettu talon pyöreäpohjainen siipirakennus rakennettiin 1700-luvulla paikalla aiemmin sijainneen, kaupunginmuuriin kuuluneen tornivarustuksen perustalle. Runoilijan asunnossa toimii pieni museo.

Tübingen

Eräässä kirjeessään Goethelle vuonna 1797 Friedrich Schiller epäili nuoren Hölderlinin asettuvan taiteensa kannalta haitallisesti vastahankaan “empiirisen maailman” ja “ulkoisen vaikutuksen” kanssa ja antautuvan liiaksi “ideaaliselle taipumukselleen” ja subjektivismilleen. Tämä vain hieman ennen varsinaisen romanttisen koulukunnan syntyä lausuttu arvio sijoittaisi Hölderlinin romantikkojen joukkoon, mutta toisaalta hänen on sanottu myös “ylittävän klassismin kääntymättä kuitenkaan klassismista pois” (Peter Szondi).

Näitä luokitteluja mielenkiintoisempaa on toki tarkastella Hölderliniä verrattomassa ainutlaatuisuudessaan — jotkut meistä “yleisen ja vertailevan kirjallisuustieteen” ammattilaisista vierastavat komparatistiikkaa, sillä taiteessa on kyse pikemminkin poikkeustapauksista kuin säännönmukaisuuksista — ja juuri taiteen vapautta romantiikka julistaa, klassismin perintöä uhmaten.

 

Alles prüfe der Mensch, sagen die Himmlischen,
Daß er, kräftig genährt, danken für Alles lern,
Und verstehe die Freiheit,
Aufzubrechen, wohin er will.

 

Koettakoon kaikkea ihminen, sanovat taivaiset,
Jotta väkevänä oppii kaikesta kiittämään,
Ymmärtämään myös vapautensa,
Murtautumaan läpi minne tahtoo.

 

[Ote Friedrich Hölderlinin runosta “Lebenslauf”, suom. Johan L. Pii, muutettu.]

Kunsthalle Tübingen

Ennen sunnuntaista ajoa Marbachiin kävin vielä Tübingenin taidehallissa. Tummanpuhuvia barokkipastissejaan veitsin ja (hyvinkin Heikki Marilan tapaan) paksuin maaliroiskein pahoinpidelleen, usein niistä maalipintaa “nahkana” nylkeneen Nicola Samorìn huikea näyttely Fegefeuer (“Kiirastuli”) herätti oivalluksen: Celanin “Fahlstimmig”-runon päättävän säeparin “Wunder Gewinn / einer Welt” voisi perustellusti kytkeä myös kristillisiin marttyyritarinoihin, kuten elävältä nyljetyn Pyhän Bartolomeun ja ristiinnaulitun Kristuksen kärsimyksiin (Carnem levare on Samorìn erään krusifiksimaalauksen nimi).

Friedrich Schiller

Iltapäivällä saavuin Marbachiin. Majoituin Collegienhausiin ja tartuin tilaisuuteen, kun Modernin kirjallisuuden museossa sattui olemaan avointen ovien päivä. Museon hämärissä tiloissa esiteltiin paitsi aulassa kävijöitä tervehtinyt Hans-Magnus Enzensbergerin runogeneraattori Landsberger Poesieautomat, myös lasivitriineihin säilötyt kirjalliset reliikit hieman yli sadan viimeisimmän vuoden ajalta: kirjeitä, valokuvia, kirjoja reunamerkintöineen ja muistikirjoja, piirroksia, sähkeitä, kuolinnaamioita, kirjoitusvälineitä ja muita pikkuesineitä. Kirjeiden joukosta jäivät erityisesti mieleen nuoren Paul Celanin hassu rakkauskirje, rangaistustoimenpiteiden kohteeksi joutuneen Martin Heideggerin ahdistuneensävyinen kirje Karl Jaspersille vuodelta 1949 ja Adolf Hitlerin ihailijakirje Ernst Jüngerille vuodelta 1926, “saksalaisine tervehdyksineen”.

Martin Heidegger

Viimeksimainittua miellyttävämpää ja kiehtovampaa oli nähdä W. G. Sebaldin erilaisia säilytys- ja kuljetusvälineitä, Austerlitz-romaaniin liittyvää kirjoitus- ja valokuvamateriaalia sisältävä vaikuttava salkku ja rumanhellyttävä nahkareppu, joka tuntui jotenkin luonteenomaiselta kulkija-kirjailijalle. Sebaldin valokuvien joukossa oli myös kuvia nuoresta miehestä vaihdepyörän satulassa ja kuva pitkospuista, tai pikemminkin “kapulapolusta”, Knüppelpfade kuten Celanin runossa.

Loput kolme päivää, maanantaista keskiviikkoon, vietin kirjallisuusarkistossa. Nur Arbeit, kein Spiel. Toisaalta, mikä olisikaan romanttisempaa kuin runoilijan hallussa olleiden sanaesineiden, tässä tapauksessa kirjojen, ja niihin jääneiden jälkien, alleviivausten ja reunamerkintöjen penkominen? Vierailuluentoni ohella nämä lyijy- ja kuivamustekynällä tehdyt viivat rivien välissä ja marginaaleissa olivat loppujen lopuksi tutkimusmatkani varsinainen pääkohde.

Mutta miten korvaankaan maailmalle ne ämpärilliset fossiilista polttoainetta jotka paloivat tämän sentimentaalisen matkani uhrisavuina? Viljelemällä romanttista ironiaa?

Nicola Samorì