Antti Filppu
“Drunken flashes are they starry-eyed
Or lamps hanging above in pairs
With simple romanticism”
V.VI NIGHT CAFÉ & CONVERSATIONS
Already so late
Are there (many) places to visit
I let it begin, to hide the worries
Without fail from this
And you speak to me in French
And you’ll care for me,
I’ve been wondering if I’m sensitive after all
I was wondering if I’m sensitive
No sugar for us
And when you’re laughing
I don’t recognize it
Any hard feelings from right to left
Sickened, they’d hate the tango for me
Without them there would be not much hope
”A cup of coffee for the memory
And another for the sorrow”
And you speak to me
Where are you, where are you
What an anchor my happiness will be
In another state
Paper weighing a lot
Levity brought to these pieces
And who went dancing in slow motion
Later on, we fed some lies
And what you had expected
Not that great after all
”But my heart’s not as black as your coffee
And you’re not French, either”
I Viimeistä tangoa etsimässä
”On turhuutta haluta olla Marlon Brando,
sillä Marlon Brandokin oli vain eräänlainen seurannaisilmiö”
1. Nähtyäni joskus 90-luvulla (vahingossa ja humalassa) ensimmäisen kerran viimeiset puoli tuntia elokuvasta Viimeinen tango Pariisissa, olin mennyttä kalua. Halusin lisää samanlaista, ja odotinkin Helsinkiin syksyllä 1998 muutettuani puoli vuotta saadakseni nähdä koko elokuvan. Kun hetki viimein koitti piinaavan odotuksen jälkeen, olin pettynyt. Alku ei oikein sointunutkaan yhteen lopun kanssa. Ei yhtä kauniilla ja romanttisella tavalla kuin olin toivonut. Kesti jonkin aikaa ennen kuin sain annettua Marlon Brandolle ja Maria Schneiderille anteeksi. Elokuva oli paikoin lähes huono, ainoastaan sen loppu oli hyvä. En tarkoita Brandon hahmon tappamista vaan tunnelmaa, joka vallitsee ravintolassa, jossa he tanssivat tangoa. Tunnelma kuvasteli sielussani olevaa. Silloin ajattelin, että kyse on myös nykyihmisen ja yhteiskuntamme henkisestä rappiotilasta, jota vastaan voi osoittaa mieltään tanssimalla tangoa, muttei miten tahansa, vaan kuten Marlon Brando. Aiheeseen liittyi siis laajempi Ajankuva(us), jota itsekin omalla tavallani ilmensin.
2. Aloin etsiä 70-luvulla tehtyjä ”ranskalaisia, romanttisia, eksistentialistisia” rakkauselokuvia. Kävin Orionissa ottamatta selvää, mitä siellä näytettiin. Joskus tapahtui vastaavia onnekkaita vahinkoja, mutten koskaan nähnyt yhtään elokuvaa, joka olisi täysin sopinut etsimääni Ajankuvaan.
3. Kun tanssin yökerhossa, ethos ei jäänyt epäselväksi: mitä typerämpi olemus ja hullumpi ilme, sen parempi. Tämä sielua ja ruumista rikki repivä tunnelma oli ainoa vaihtoehto kaltaiselleni ”menneiden / tulevien aikojen” romantikolle.
II Lemminkäinen ja Kullervo tapaavat Lost & Foundissa
”Edelleen, öinen kaupunkimaisema. Vaikutteita Baudelairen runoista W. Benjaminin tulkinnan mukaan. Ja se sama Lemminkäisen ja Kullervon myyttinen raivo (tosin tällä kertaa huomattavasti etäämmällä jo). Voisin oikeasti yrittää lähestyä Tabermannin ajatuksia, ei olisi pahitteeksi. Tai Apollinairen edes.”
1. Romantisoin Helsinkiä runoissani. Tein hiljattain edesmenneestä Lost & Foundista lähes myyttisiä piirteitä omaavan ”kohtauspaikan”, jossa kävellään sekavassa tilassa portaita ylös ja alas, kuvainnollisesti ilmaistuna X.X.X.X kädessä ja toinen jalka haudassa.
2. Katselin ympärilleni levottomana. Joku haluaa kovasti olla naistenmies, mutta on mennyttä kalua. Tässä oli jotain hyvin luovaa, suorastaan innovatiivista. Kukaan ei varmasti ollut keksinyt viedä Lemminkäisen tarinaa lostariin. Vaikka olihan Kullervo ollut rakastamani (kellari)baarin ikkunassa jo iät ja ajat. Siellä jossain, kuuluisan yläkerran ”mulkkupeilin” ja alastomien miesten kuvien välkkeessä löysin itsestäni ja maailmasta uusia puolia, enkä viittaa homouteen. Tätä vuosituhannen alun savuisten hetkien romantiikkaa en voi jälkikäteen ”rekonstruoida”, eikä siihen ole varsinaista tarvettakaan. Epämääräinen vihjaus riittänee lukijoille. Ymmärsin jo tuolloin erään tosiasian. Aina on mahdollista käyttää sitä inhimillisen kärsimyksen osa-ainesta, joka meille on annettu, ja tehdä siitä mahdollisimman kaunista. Turhautumisensa voi muuntaa. Koska olin runoilija, minulle avautui aidosti romanttisia maisemia ja tunnelmia, joiden tuon-puoleen käännyin ”päivä kerrallaan”, hitaasti ontuen ja sairastaen elämäni umpikujissa. Ehkä, kuten sanonta kuuluu, joku toinen olisi harkinnut itsemurhaa. Minä kirjoitin runoja. Ehkä syksyinen raudantuoksu ”tämän maailman” rajan takaa pelasti henkeni silloin.
3. En ole varma, onko runojen analysoiminen mielekästä. Mutta niiden vaikutuksen ja hengen voi aistia, jos kirjoittajan sanoilla mitään vaikutusta tai henkeä ylipäätään on.
4. Romantiikka on sisäinen tila, josta käsin asiat näyttävät erilaiselta kuin pelkän arkielämän valossa. Enkä tarkoita, etteikö arkisia asioita voisi romantisoida. Mutta kaikki tämä vaatii aikaa ja uhrauksia. Se on silti ulottuvuus johon kuka tahansa voi päästä, kunhan oppii kulkemaan maailmojen välillä.
5. Yksinkertaiset sanat voivat kuvata voimakkaita tuntemuksia, kliseiltä vaikuttavat lauseet voivat ilmaista kauniita, uudenlaisia ilmiöitä. Kyse on tietyn maa-aineksen ottamisesta omakseen. Siitä on tehtävä työsarka, johon palataan uudelleen ja uudelleen, kunnes vuosien kuluttua (ehkä) jotain alkaa loistaa sanojen ja rivien väleistä. Siinä on romanttisen runouden kaava, johon toisaalta liittyy myös outojen ilmaisujen keksiminen ja näiden erilaisten värien sävyttäminen keskenään yhteensopiviksi. Muttei ”outoudella” itsessään pääse perille asti, ellei tarkoituksena ole pudota kuiluun (ja jäädä sinne). Kun tuolla puolen oleva yltää sanoihin, jotka on täällä kirjoitettu….
V.V IN THE CELLAR
Trying to think in curves, not getting wet
Without a coat of any sort
For the musing,
How I liked the sound of it
The end of the month
Just the stairs down to the park,
More ill in the soul
Drinking and smoking
I had to sleep to see the gold
What boredom rising to tell some girl
It happens, the ladies’ men rest
If you’ll let me love this world, the two floors
While still in the line
Seen there through the crowd
We’re right when hesitating
Now over a year ago
In the early morning
I was told I blew it, hurrying
(From the dead ends of my life)
In the dead ends of my life
And even the bliss of touch
Merely a wish, merely a wish
I needed it more than ever before
(But I couldn’t leave)
In that other park we stood on the grass
- I’ll sit here quietly and melt into this terrible noise
- Sleep it off, Cypress
(Even though they’re closing)
Sleep drunkenness
III Saksalaisromantiikasta ja keskijalasta
”Oh not to meet again the dancer, the nymph
And Our Lady of Romance would leave me longing”
1. Saksalainen romantiikka on ollut sydäntäni lähellä. Keskiaikaiset kirkkomaalaukset, ritariromantiikka. ”Ritariromaanit” edustavat minulle romanssin alkuperäistä voimaa. 1800-luvun taideliikehdinnät palauttivat sen takaisin arvoonsa vuosisatojen unohduksista. Filosofinen, esteettinen keskusteluperinne ja harhapolut. Varhaisromantiikka? Etymologia voi aina johtaa harhaan. Kyseistä sanaa on käytetty joskus…
2. Saattaa kuitenkin olla, että edustan toisenlaista näkökantaa kuin ns. ”romanttinen kirjallisuus”. Eli, mistä sana oikein saa määrittelynsä ja henkensä? Jos kiinnittää liikaa huomiota ulkoiseen muotoon, se menettää merkitystään. On katsottava sen taakse, haettava taustalla olevaa. Vaikka se voi periaatteessa johtaa mihin tahansa.
3. Ja kuinka laajasti sitä onkaan määritelty eri suunnista. Tekisi mieleni sanoa, että romantiikan yhdistäminen dekadenssiin on yleinen virhe. Mutta edellä mainitun jälkeen sanoillani ei olisi painoa (ks. kappaleet I-II). Siinä on silti jotain ajattelemisen arvoista. En ole koskaan yhdistänyt romantiikkaa esimerkiksi kauhuun tai ”gootteihin” siten kuin goottilaisuus nykykielessä ymmärretään (gotiikka on eri asia, siihen romantiikka voisi liittyäkin – jos puhutaan katedraaleista uskonnollisena rakennustaiteena jne).
4. Dekadenssi on pelkästään romantiikan sivulause tai sivuhuomio. Sillä ei ole mitään merkitystä itsessään.
5. Kyse on todellisuuden avartamisesta, laajentamisesta runolliseen suuntaan. Ja runollisuus on ymmärrettävä tietyllä tavalla, muuten sekin johtaa mihin tahansa. Olemme yhä erilaisten, hyvin hajanaisten määritelmien suossa. Ilman transsendenssia ei ehkä ole todellista romantiikkaa. Se on väistämättä suhteessa ”tuonpuoleiseen”? Ongelmana on usein uskonnollisuudesta kiinnostuneiden tai sellaisia tuntoja ilmaisevien tahojen esittämien kielikuvien latteus, epäuskottavuus tai liiallinen tuonpuoleisuus. Ja suurin osa ”tämän maailman romantikoista” elää materialismin helvetissä, tietämättäänkin. Materialismi on toisaalta jo epämuodikas termi, muttei se ilmiönä mihinkään häviä, vaikkei sanaa enää käytettäisikään – eivät asiat muutu, vaikka niitä kutsutaan toisilla nimillä. Romanttinen runous ammentaa voimansa jostain ”siltä väliltä”, niin laimeasti kuin väitteeni tässä muotoilenkin. En puhu välitilasta sinänsä, vaikka sekin liittyy aiheeseen.
IV Jumala ei edelleenkään anna henkeä mitan mukaan
”Onko Jumala tuntematon? Onko hän ilmi kuin taivas? Näin uskoisin. Se on ihmisen mitta. Kovin ansiokkaasti, mutta runollisesti, asuu ihminen maan päällä. Sillä puhtaampi ei ole yön varjo tähtineen, jos näin voin sanoa, kuin ihminen, jota nimitetään jumaluuden kuvaksi. Onko maan päällä mittaa? Ei ole.”
1. Mikä voisikaan olla ihmisen mitta ellei Jumala. Tässä maailmassa ei ole mitään, ja jos Jumalaakaan ei ole, ihmisellä on kaksinkertainen mittaamattomuus vastassaan, mikä on paitsi mahdotonta myös järjetöntä.
2. Luin Hölderliniä vuonna 2001 – Kirkkopellon kääntämät huomautukset Oidipukseen ja Antigoneen sekä Teivas Oksalan suomentaman elegian Leipä ja Viini. En tiedä olinko aivan väärässä vai lähes oikeassa, kun lukiessani Kirkkopellon käännöksiä ja tulkintoja kuulin niissä teologian sävyjä. Jumalan mittaamattomuus on ihmisen mitta, eikä Jumala anna Henkeä mitan mukaan. Johanneksen evankeliumista ja Rudolf Steinerin esitelmistä löysin myöhemmin vastineita omille aavistuksilleni ja heikolle intuitiolle, joka minua opasti.
3. Tämä tie on ”romanttinen” nykymerkityksessä ja -maailmassa siinä(kin) mielessä, ettei sellaisille tunnoille ole enää varsinaista paikkaa, ellei lähestytä hulluuden merkitsemää rajaa, josta Hölderlinkin puhui, ehkä tietämättään ennustaen tulevia merkityskriisejä. Kun merkki on nolla, ihminen ei selviä omin avuin, ilman korkeampia voimia.
4. Romantiikka ei voi määrittyä ilman näitä taustatekijöitä. Siksi nykyisin on niin vähän todellista romantiikkaa? Ihmiset eivät ymmärrä mitä se on joskus tarkoittanut, eivätkä he ymmärrä, mitä se voisi joskus (vielä) tarkoittaa. Ihmiset elävät liikaa nykyhetkessä – päinvastoin kuin nykyhenkinen Self Help -ideologia väittää. Mitään muutahan koko New Age -kirjallisuudessa ei enää osatakaan sanoa. Vaikka ”läsnäolon voimalla” on oma paikkansa, se ei auta, jos emme tiedä mistä olemme tulleet tai minne olemme menossa. Nykyhetkessä elämällä voi nimittäin loputtomasti hukata aikaansa. Menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä todellisia ja arkipäivässä ilmeneviä kuin myyttinen ”nyt-hetki”. Tämä ei sinänsä ole kritiikkiä kyseistä kirjallisuuden lajia kohtaan, sillä (toisaalta) se tuli oikeaan aikaan ja tarpeeseen, kertomaan ihmisille asioista, joita he olivat unohtaneet ajatella / olla. Mutta läsnäolon voimalla yms. on rajansa, jotka on välttämättä opittava tuntemaan, tai jotain olennaista jää ymmärtämättä. Asian voi tunnistaa jo katsomalla, miten se rajoittuu mielekkyydessään, ja mitä rajojen ulkopuolelle jää.
5. Hölderlin ei koskaan elänyt nykyhetkessä. Tosin hän ei lopulta enää ollut millään tavoin ”ajassaan kiinni”, ja viettikin loppuelämänsä irtautuneena ruumiistaan, aivan kuten Nietzsche, jonka valtava henki oli hänen suurimman luomiskautensakin aikana ollut vain ”ohuella langalla” yhteydessä siihen fysiologiaan, josta hän niin julman kriittisesti ja toisaalta objektiivisesti (ulkopuolelta käsin) oli kirjoittanut.
V. IV PARK ROMANTICISM
I didn’t mind, I’m not bitter
The very few times and the years spent
“God, It’s been empty”
Something to feel without coming close
I live in the midst of beautiful parks, beautiful streets
We don’t have to try
Sour (with amphigories) there’ll be no last
Long enough for me
(The street by night full, of what kind)
The street by night it’s full, of what kind
To your place after this
Hear the dirge, and then you’re back
“The wind’ll break the glass
But I don’t mind if it rains inside”
And to find love (thinking to find love)
Would you like me to write it down for you
Gone outside in the room upstairs
Following the dim light of the lamps
The grief fell for a moment and grew into a storm
Enough loss to be here
Not gone with the others until now
And I’ll be veiling the leaves this year, also
V.IV-VI
Amphigory is a poem which at first appears to be meaningful,
but upon closer examination is found to be nonsense.
Goethe recalled: ”I was a shipwrecked sailor,
more ill in my soul than in my body!”
(Sleep drunkenness = somnolentia)
Cf. Richard Wagner’s Das Rheingold.
V. Dante Alighieri’s Divina Commedia.
The night café is a place of hope for me.
”Where are you?” was a text message
I received in late October evening (2001).
And I drank my coffee black that night,
one of the most beautiful in my life.
There’s not much in the song V.VI,
but it reminds me of something
that I felt was beyond any words.
Nämä vuonna 2001 kirjoitetut runot viitteineen
löytyvät kokoelmastani Flor & Blancheflor,
jonka ilmainen kopio on alla olevassa osoitteessa.
www.mythicpoetry.blogspot.com
Alkusitaatti on runostani Amber came to see us (to see if we’re interested) , 2010. I. kappaleen sitaatti on muistin varaisesti ylös kirjattu lausahdus elokuvasta La Grande Bouffe, puhujana ehkä Michel Piccoli tai Ugo Tognazzi, vaikka toivoisin sen olevan Marcello Mastroianni. II. kappaleen sitaatti on käsinkirjoitetusta muistikirjastani The Book of Spirits (“Henget”), 2002. III. kappaleen sitaatti on runostani The Beautiful, 2010. IV. kappaleen sitaatti on Friedrich Hölderlinin runoluonnoksesta In Lieblicher Bläue (Suloisessa sinessä) , suomentaneet Esa Kirkkopelto ja Sami Vehmersuo Maria Seppäsen, Miika Luodon ja Tuukka Perhoniemen käännösluonnosten avulla – esitetty monologina loppuvuodesta 2012.
Kirjoittaja on yhä varsin köyhä ja romanttinen runoilija.