Ulosteet ja muut ruumiin eritteet? Joutomaat ja betonilähiöt? Melusaaste? Ovatko nämä kaikki rumuuden ilmenemismuotoja? Rumaan tunnutaan liittävän niin vastenmielisiä ja luotaantyöntäviä kuin epäkiinnostavia ja mitäänsanomattomia piirteitä. Taiteen piirissä huono tai epäonnistunut teos saatetaan laskea rumaksi. Erään ajatusmallin mukaan ruma on epäesteettistä.
Asia ei ole lainkaan niin ilmeinen. Ruman ja huonon sulkeminen täysin esteettisyyden piiristä on vähintäänkin ongelmallista, ottaen huomioon kuinka paljon campia, kitschiä, trashiä ja vastaavia ilmaisumuotoja arvostetaan. Jopa suoranaisessa hirvittävyydessä on puolensa.
Yksi tapa lähestyä rumuutta on kokea se kauneuden vastavoimana, antiteesinä. Jos kauneus ja rumuus ajatellaan vastakkaisina absoluutteina on kaunis jokin tavallisuudesta positiivisesti poikkeava asia, ja ruma jokin tavallisuudesta negatiivisesti poikkeava asia. Kauneutta ihaillaan ja siihen pyritään. Rumaa vihataan, inhotaan ja se koetaan yleisesti ei-toivottuna, joskin sen olemassaolo eräänlaisena välttämättömänä pahana saatetaan sallia.
Vastakkaisuudestaan huolimatta molemmilla on kuitenkin se yhteinen piirre, että ne vangitsevat kokijan mielenkiinnon voimakkaalla tavalla. Jos kiehtova ja vangitseva koetaan esteettisesti mielekkäinä, on pikemminkin laskettava se väliin jäävä neutraali, tunteita herättämätön massa epäesteettiseksi.
Vähemmän mustavalkoisesti ajateltuna ruma on asia josta puuttuu kauneuteen oleellisesti liitettäviä ominaisuuksia. Kauneutta näin reduktiivisesti ajateltuna yhdeksi mielenkiintoiseksi puutokseksi nousee mauttomuus.
Maku. Mikä se on?
Maku voidaan kontekstista riippuen ymmärtää joko yksityishenkilön subjektiivisten mieltymysten summana tai erinäisten asiantuntijoiden ja yhteiskunnallisten instanssien määrittämänä normina. Silloittavana teoriana voi soveltaa Immanuel Kantin ajatusta makuarvostelmasta, joka on sekä subjektiivinen, koska se perustuu kunkin kokijan subjektiivisiin tuntemuksiin, että objektiivinen, koska mielenkykyjen samankaltaisuudesta johtuen jokainen voi vaatia toisia olemaan kanssaan samaa mieltä. Maulla on joka tapauksessa merkityksensä sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Joskus kuulee toisen henkilön makua kehuttavan. Perinteisesti tämä kommentti on liittynyt kehuttavan hyvään asiantuntemukseen ja perehtyneisyyteen. Nykypäivänä toteamus toisen henkilökohtaisesta mausta on pikemminkin samastumisen keino. Toisella on hyvä maku, koska se on osin, ehkäpä vain yhdessä tietyssä asiassa, yhteneväinen oman kanssa. Kehuessaan toisen hyvää makua alleviivaa myös oman makunsa paikkansapitävyyttä. Maku on paitsi samastumisen ja eriytymisen myös sosiaalisen hierarkian kanava. Vaikka toisin väitetään, ovat makuasiat useasti tervetulleita kiistelyn aiheita, koska ne ovat yksi keino määritellä oma identiteettinsä ja paikkansa tietyssä ihmisryhmässä.
Maku. Entä jos sitä ei ole?
Sikäli kun maku ymmärretään jokaisen henkilökohtaisena preferenssinä on ajatus maun olemattomuudesta absurdi. Jokainen tietää mistä pitää ja ei pidä. Mauttomuus on nähdäkseni ymmärrettävä synonyyminä huonolle maulle. On kuitenkin huomioitava että samalla termillä on kaksi lomittuvaa merkitystä: sosiaalinen ja esteettinen. Asiaton käytös tietyssä sosiaalisessa kontekstissa, esimerkisi kakkavitsien kertominen hautajaisissa, osoittaa huonoa makua. Huonoa makua ovat myös milloin missäkin kulttuurikontekstissa paheksutut ilmaisun muodot. Tähän tuovat oman lisänsä elitismi/populismi ja korkea/matala -tyyliset vastakkainasettelut. Esimerkiksi kakkahuumorilla ratsastavat komediat lienevät korkeakulttuurisesta näkökulmasta kaikkein tuomittavimpia ilmiöitä. Monesti juuri ihmisruumiin eritteiden ja äänten ja seksuaalisuuden perverssimpien muotojen esiintuominen taiteessa koetaan hyvän maun vastaiseksi.
Mauttomuuksilla on myös perinteisesti ärsytetty porvaristoa ja taide-eliittiä. Jos huono maku ilmenee teoksessa shokkiarvona tai provokaationa, onko tämä itsessään esteettistä vai pyhittääkö kaunis tarkoitus rumat keinot? Jos taiteilija käyttää tiedostaen huonoa makua yksinomaan tehokeinona, esimerkiksi tehdessään groteskin liioittelevuuden kautta poliittista satiiria, on rumuudella selkeästi funktionaalinen rooli.
Toisaalta, tällaisella taiteilijalla on käsitys kontekstissaan vallitsevista normeista, eli säännöistä, jolloin on huomioitava se taitavuus millä tämä hyödyntää tietouttaan. Taiteilijan työkaluna maku ei tarkoita pelkästään henkilökohtaisia preferenssejä, vaan myös vallitsevien kauneuskäsitysten tiedostamista. Mauttomuuden voidaan tässä tapauksessa siis katsoa olevan tahallinen, mutta yhtä kaikki esteettinen, tyylittömyys tai tyylirikkomus.
Hyvän huonon paradoksi
On myös olemassa teoksia jotka perustuvat yksinomaan huonolle maulle, ilmaan sen syvällisempää taiteellista tai poliittista agendaa. Kyseessä on populaarikulttuurin alalaji, jonka ilmenemismuotoja ovat mm. erinäiset trash-elokuvat ja underground-sarjakuvat. Yksi alan klassikkoteos on John Watersin Pink Flamingos (USA 1972). Kannibalismia, ulosteidensyöntiä, erinäisiä fetissejä ja amatöörimäistä camp-tyyliä viljelevää elokuvaa on luonnehdittu huonon maun tutkielmaksi. Ehkäpä vielä mielenkiintoisempaa on sellainen mauttomuus, joka on tahatonta. Tahattoman huonouden virstanpylväitä ovat mm. Ed Woodin Plan 9 from Outer Space (1959) ja Claudio Fragasson Troll 2 (1990). Jälkimmäinen on ehkä kaikkein paras esimerkki teoksesta jossa ei ole häivääkään tyylitajua ja jonka toteutus on katastrofaalisen huono.
Joskus, kuten Troll 2:n kohdalla jokin on yksinkertaisesti niin huonoa, että se on hyvää. Onko kyseessä paradoksi vai eräänlainen kynnyskysymys? Onko olemassa jokin raja, jonka jälkeen mitta täyttyy ja asetelma kääntyy päälaelleen? Ironian ja sarkasmin täyttämässä kulttuurissa näin olisikin helppo ajatella. Toisin kuin ironia, jossa yksinkertaisesti sanotaan päinvastoin kuin tarkoitetaan, näkisin että kyseessä on ristiriitaisuudessaan samanluontoinen ilmiö kuin ylevä.
Kantin (dynaamisen) ylevän tapauksessa subjekti ymmärtää fyysisen avuttomuutensa (vähäpätöisempänä luonnonkappaleena) luonnon mahtavuuden edessä. Olettaen, että subjekti kuitenkin on (tai uskoo olevansa) turvassa luonnon tuhoavilta, pelottavilta voimilta, se pystyy kuvittelemaan itsensä luonnon vertaiseksi tai jopa ylivertaiseksi voimaksi. Pelon ja kunnioituksen määrittämää mielihyvää Kant kuvailee myös ”negatiiviseksi mielihyväksi”.
Yksi tapa ymmärtää mauttomuuden ja rumuuden arvostamista on nähdä seeräänlaisena sosiologis-esteettisenä emansipaationa. Päästessämme yli epämiellyttävyyden kynnyksen voimme tuntea vapautta. Tuo kynnys voi olla häpeä siitä että pitää asioista jotka muut (tuttavapiiri, yhteiskunta, asiantuntijaeliitti) kokevat paheksuttavina, mauttomina tai huonoina. Se voi olla ruumiillisten prosessien inho tai pelko päästää irti kapeasti määritellystä kauneuskäsityksestä. Kyse on pohjimmiltaan lainalaisuuksien uhmaamisesta. On kuitenkin tärkeää, että asetelman ristiriitaisuus säilyy.
Jos ruma muuttuu kauniiksi tottumuksen tai asennemuutoksen kautta, se ei koskaan ruma ollutkaan. Mauttomuuteen perustuvien teosten arvostamista muuna kuin kökkönä viihteenä pitää sisällään jatkuvaa epäröimistä hyvän ja huonon välillä, mutta samalla samalla kokemus on perverssillä tavalla vangitseva. Jos kaunis on kantilaisessa mielessä myös moraalisen hyvän symboli, viehättää meitä mauttomuuteen perustuvassa rumassa varmastikin moraalittomuus ja esteettinen laittomuus.
Ruman ristiriitaisessa nautinnossa irtaannumme hetkeksi makukonventioista ja näemme väläyksen siitä mitä maailma olisi ilman minkäänlaista makua, toisin sanoen ilman sääntöjä. Lainalaisuuksien tuonne puolen emme kuitenkaan halua jäädä, sillä lopulta, ilman minkäänlaista esteettistä mittapuuta tai kauneuskäsitystä ei myöskään voi olla makua. Näin ajateltuna, täydellinen transsendentaali mauttomuus, siis laittomuus, on myös ei-esteettisyyttä. Ja se on hieman pelottava ajatus.
Teksti: Tom Sundberg