Pääkirjoitus

Tässä teemanumerossa luomme katsauksen tämän hetken ja lähihistorian suomalaiseen elokuvaan. Samalla kun suomalaiset (populaari)elokuvat ovat kasvaneet ja  kansainvälistyneet[1] sekä saavat yhä useammin ensi-iltansa[2] kansainvälisillä festivaaleilla, on kuvataiteen kontekstissa video- ja mediataide saanut yhä suurempaa roolia. Esimerkiksi viime kesän Helsinki Biennaalin 2021 teoksista valtaosa oli videomuotoisia. Tässä numerossa käsittelemmekin elokuvaa sen laajassa merkityksessä sisältäen niin elokuvateatterielokuvan kuin kuvataiteilijoiden tekemän liikkuvan kuvan.

Päädyimme aiheen pariin, vaikka meidän oma erityisosaaminen ei kohdistu juuri elokuvaan, sillä elokuva tuntui luikertelevan ajankohtaisten ilmiöiden kautta meidän molempien elämänpiiriin.

Meidän päätoimittajien opillinen koti ja kohtaamispaikka, Helsingin yliopisto on ollut jo pitkään pinnalla humanististen alojen, mukaan lukien taiteiden tutkimuksen resurssipulan vuoksi. Tänä keväänä elokuva- ja televisiotutkimuksen oppiaineen opetus päätettiin säästösyistä kaventaa maisteritason koulutukseksi. Yllättäen toukokuussa Koneen säätiö teki jumalallisen väliintulon ja kertoi rahoittavansa taiteiden tutkimusta ja taiteellista tutkimusta viidessä yliopistossa 4,5 miljoonalla eurolla.[3] Helsingin yliopistossa oppiaineen jatko on kuitenkin yhä avoinna, kuten myös elokuva- ja televisiotutkimuksen ainejärjestö Leffaryhmän adressi oppiaineen puolesta: https://www.adressit.com/etvt

Teemanumerossa Turun yliopistossa toimiva dosentti Kimmo Laine kertoo suomalaisen elokuvatutkimuksen historiasta ja nykytilanteesta. Toistuvana tapana tuntuu olevan, että yliopistot säästävät muuttamalla oppiaineet pienistä erikoistumisaloista laajemmiksi yleistason ohjelmiksi. Voiko kuitenkaan esimerkiksi mediatutkija, jota kiinnostaa vaikkapa suoratoistopalvelujen kilpailulogiikka, ymmärtää elokuvan erityispiirteitä nimenomaan taidelajina? Millainen on esimerkiksi elokuvajournalismin tulevaisuus, mikäli elokuvan tieteellinen tutkimus kapenee entisestään?

Toinen ajankohtainen ilmiö elokuva-alalla on (tietysti) koronapandemia ja sen jälkivaikutukset. Esittävien taiteiden tavoin elokuva-ala kärsi pandemian rajoitustoimista merkittävästi. Ensi-illat siirtyivät, festivaaleja peruttiin ja tuotantoja venytettiin. Inari Ylisen haastattelussa ääneen pääsevät turkulaisen Suomalaisen elokuvan festivaalin johtaja Juri Nummelin ja yksi helsinkiläisen Riviera-elokuvateatterin omistajista, ohjelmistovastaava Hanna Hynynen. He kertovat kotimaisen elokuvaesittämisen kentästä, ohjelmistovalintojen tekemisestä ja siitä, miltä kenttä näyttää pienten toimijoiden näkökulmasta kahden koronavuoden jälkeen. Haastattelussa Hynynen kertoo, että rajoitukset synnyttivät myös uutta, kun Riviera alkoi tarjota kymmenen hengen intiimejä yksityisnäytöksiä. Hän uskookin, että kohtaamiset ja elämyksellisyys ovat ne seikat, jotka tuovat ihmiset myös tulevaisuudessa katsomoihin kotisohvien sijasta. Tältä näyttäisi myös suoratoistopalvelujen näkökulmasta, joiden tilaajamäärät ovat romahtaneet pandemiarajoitusten lievennytyä.[4] Nummelin nostaa esiin pienemmät kaupungit, joissa haasteita on enemmän. Hän toivoo, että omaehtoinen elokuvakulttuuri säilyisi myös suurien kaupunkien ulkopuolella. Kannustammekin teitä lukijoita elokuvatapahtumien ja -festivaalien pariin myös pienemmille paikkakunnille.[5]

Mustekalan päätoimittajina meitä kiinnostavat valmiiden taideteosten lisäksi taiteen tekemiseen liittyvät prosessit. Numerossa ääneen pääsevätkin myös elokuvan tekijät. Upouudessa Mustekalan Podcastissa elokuvantekijät Siiri Halko ja Lauri-Matti Parppei keskustelevat viimeisimmistä projekteistaan, elokuvien ja tv-tuotantojen tekoon liittyvistä valta-asetelmista ja suhteestaan suomalaiseen elokuvaan. Lisäksi he pohtivat identiteettikysymyksiä: keiden tarinoita kerrotaan ja ketkä näitä tarinoita pääsevät kertomaan. Keskustelun lomassa esiin nousee, että tekijöiden monimuotoisuuden lisäämisen tulisi ulottua kaikille elokuvan tekemisen osa-alueille, sillä esimerkiksi ohjaajat ja käsikirjoittajat eivät ole yksin kertomassa tarinoita – elokuvaa tehdään ryhmän voimin.

Numerossa kurkistetaan myös kokeellisemman elokuvailmaisun maailmaan kahden tekstin voimin. Tekijöiden näkökulmaa aiheeseen edustaa Elian Mikkolan ja Sampsa Pirtolan chat-dialogi. Entuudestaan toisilleen tuntemattomat taiteilijat keskustelivat pikaviestien välityksellä parin päivän aikana. Tuloksena on polveileva ja lämminhenkinen dialogi, jossa Mikkola ja Pirtola vaihtavat ajatuksia omista työskentelytavoistaan sekä pohtivat kokeellisen elokuvan suhdetta valtavirtaan. Kaksikko suhtautuu kriittisesti kokeellisen elokuvan ja fiktio-elokuvan jyrkkään lokerointiin. Kyse ei ole vain siitä, että valtavirta hylkisi herkästi kokeellisuutta: jos kokeelliseen elokuvaan tuodaan fiktiokerronnan elementtejä, teos saattaa kelvata huonommin kokeellisen elokuvan piireihin.

Dialogin lisäksi taiteilijoiden liikkuvan kuvan näkökulmaa avaa kuvataiteilija ja liikkuvan kuvan tutkija ja opettaja Kari Yli-Annala laajassa suomalaisen liikkuvan kuvan historiaa ja nykyhetkeä käsittelevässä tekstissään. Artikkeli esittelee liudan omaehtoisia suomalaisia elokuvataiteilijoita, joiden jatkumoon rohkenemme liittää myös teemanumerossa esiintyvät tekijät. Yli-Annalan tekstistä löytyykin kiinnostavia yhtymäkohtia kahteen viimeksi esiteltyyn juttuun. Hän kirjoittaa muun muassa Milja Viidan Bambi (2022) -teoksesta, josta myös Mikkola ja Pirtola dialogissaan puhuvat. Lisäksi Yli-Annala käsittelee Halkon ja Parppein podcastin tavoin suomalaisen elokuva-alan rakenteita. Artikkeli luotaa myös kuvataidekentän ja elokuva-alan toisinaan hankalaa sukulaisuussuhdetta, joiden väliseksi sillaksi Yli-Annala esittää yhteistä kiinnostusta välineeseen.

Mustekalan päätoimittajina haluamme käsitellä lehden sivuilla laajasti ja ennakkoluulottomasti taiteen eri lajeja ja ilmiöitä. Tämän numeron kautta toivomme tuovamme esiin suomalaisen elokuvan monipuolisuutta taiteenlajina. Haluamme myös kyseenalaistaa elokuvaan liittyvää lokerointia. Millaisia perinteisen elokuvamaailman, kuvataidemaailman ja tutkimuksen yhteiset rajapinnat ja tulevaisuus voisivat olla? Minkälainen Suomi ja suomalaisuus kuvaruuduilta ja valkokankailta heijastuu? Olkoon tämä keskustelun avaus, joka jatkukoon aiheen parissa niin Mustekalan sivuilla kuin muissa kanavissa.

Nautinnollisia luku- ja kuunteluhetkiä!

Teksti: Helmi Saukkoriipi & Alonzo Heino
Kuva: Alonzo Heino
Viitteet

[1] Business Finland: “Suomalaiset elokuvat ja sarjat positiivisessa nosteessa – kansainväliset katsojat vihdoin löydetty” https://www.businessfinland.fi/ajankohtaista/uutiset/tiedotteet/2022/suomalaiset-elokuvat-ja-sarjat-positiivisessa-nosteessa–kansainvaliset-katsojat-vihdoin-loydetty

[2] Esim. YLE: Maailman tärkein elokuvafestivaali käynnistyi tiistaina – ”Cannes on ainoa festivaali, jonka kautta ohjaaja voi saada uran”, sanoo suomalaistuottaja Mark Lwoff
https://yle.fi/uutiset/3-12449259 ja YLE: “Tyttöjen juttuja – Alli Haapasalon uusin elokuva haastaa käsityksiämme siitä, mitä tyttöys voi olla. Tytöt tytöt tytöt saa maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa Sundancen elokuvajuhlilla.” https://yle.fi/uutiset/3-12269544

[3] Koneen Säätiö: “Koneen Säätiö tukee yliopistojen humanistisia aloja 4,5 miljoonalla eurolla – säätiö kuuli yliopistojen huolta taiteiden tutkimuksen asemasta” https://koneensaatio.fi/uutiset/koneen-saatio-tukee-yliopistojen-humanistisia-aloja-4_5-miljoonalla-eurolla/

[4] HS: “Pandemia ei tehnytkään meistä kotieläimiä, ja nyt Netflix on romahtanut” https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008830763.html

[5] Suomen elokuvasäätiö: “Suomalaisia elokuvafestivaaleja” https://www.ses.fi/tietoa-elokuva-alasta/elokuvafestivaalit/