Surrealismi
Surrealismia Suomessako? Kyllä, mutta vain Mustekalassa.
Numeron on toimittanut Timo Kaitaro. (Kansikuvassa Otto Mäkilän teos Torni vuodelta 1950. Kuvalähde: Kansallisgalleria. Kansikuva lisätty numeron yhteyteen 11.8.2026.)
Jutut
Pääkirjoitus: Surrealismia – ties missä
”Olemme koonneet tähän Mustekalan numeroon joukon tekstejä, jotka liittyvät surrealismiin Suomessa. […] Neljä artikkeliamme kartoittavat niitä seutuja, joihin surrealismi on suomalaisia houkutellut. Näiden seutujen floora ja fauna näyttää moninaiselta, mutta surrealistisen asenteen ydin onkin siinä, että se houkuttelee lähtemään – eikä mihin tahansa paikkaan, vaan juuri ’ties minne’.”
”Ihminen on enemmän kuin kone” – Väinö Kirstinän haastattelu, maaliskuussa 2006
”TK: Minkä arvelisit selittävän surrealismin jatkuvan vetovoiman yli sukupolvien?
VK: Ihminen on enemmän kuin kone. Hän ei ole pelkästään yksitasoinen robotti. Hänessä on kätketty mieli, joka vaivoin tulee itsestään tietoiseksi, hädin tuskin jaksaa tunnustaa itseään olevaksi. Koko esittämistavallaan surrealistinen taide näyttää maailman yllättävänä, kuin ensi kertaa koettuna. Se esittää useasti psyykkistä, henkistä todellisuutta, sisäisiä kuvia. Tässä se on sukua symbolismille ja ekspressionismille ja muillekin moderneille taidesuuntauksille. Eri suuntausten vaikutukset risteävät ja risteytyvät nykytaiteessa.”
Surrealismi Suomessa: väärinkäsityksiä, viiveitä, vaikutteita
”Suomessa ei koskaan ole toiminut varsinaista surrealistiryhmää. Kuitenkin surrealismin jälkiä voi löytää myös täkäläisestä kulttuurielämästä. Surrealismin vastaanottoa Suomessa tosin leimasivat aluksi väärinkäsitykset. Lisäksi kesti puoli vuosisataa ennen kuin suomeksi oli saatavilla surrealististen tekstien käännöksiä – tämä tapahtui vaiheessa, jolloin Pariisin surrealistiryhmä oli jo virallisesti lopettanut toimintansa. Mutta, kuten sanottu: parempi myöhään kuin ei milloinkaan.”
MIELIKUVITUKSEN ALKEMIAA, HARHARETKIÄ JA EKSYMISIÄ – kuvaus erään kirjailijan tiestä seudulle joka ei ole paikka
”Nykyään hyväksyn jo sen, etten kirjoittamaan ryhtyessäni tiedä, minne olen menossa. En tunne polkua, ja reitistäkin minulla on vain epämääräinen aavistus. Hyväksyn sen, että kirjoittajana olen seikkailija, en insinööri, joka suunnittelee kaiken valmiiksi ja sitten toteuttaa suunnitelmansa. Mielessäni on ehkä vain virke, joka lymyää tajuntani rajoilla, tai kuva, jota en tiedä nähneeni. Olen oppinut, kiitos surrealistien, että juuri eksymisestä, hämmentymisestä ja harhailemisesta syntyy kirjoittamisen riemu, tuo samanaikaisesti pelottava ja vapauttava aavistus, että voi päätyä minne tahansa.”
SURREALISMIA SUOMALAISESSA KUVATAITEESSA 1930-, 1940- JA 1950-LUVUILLA. Turun koulun perintö
”Ruotsalaisen 1929 perustetun Halmstad-ryhmän näyttely Helsingin Taidehallissa vuoden 1934 alkupuolella tarjosi vihdoin suomalaiselle taideyleisölle kosketuksen kansainväliseen surrealismiin. Näyttely herätti pääasiassa kielteisiä kannanottoja. […] Vuotta myöhemmin Taidehallissa nähtiin Turun modernistista koulua edustaneen Pro Arte -ryhmän näyttely. Myös turkulaisten näyttely herätti lehdistössä kiivasta polemiikkia. […] Vastuu artelaisten huolestuttavasta suunnasta sysättiin Edwin Lydénille, joka ei kuitenkaan empinyt julistaa Uuden Auran sivuilla, että Helsinkiin järjestetty Pro Arte -ryhmän näyttely tarjosi ’modernisintä ja persoonallisinta, mitä maamme kuvataide on kahteen vuosikymmeneen kyennyt pääkaupungin taideyleisölle näyttämään’.”
André Breton, taiteen rakastaminen ja museot
”Breton ei koskaan kirjoittanut kuvataidekritiikkejä työkseen, vaan rakkaudesta taiteeseen; hänen kuvataidetta käsittelevät kirjoituksensa ovat usein enemmänkin rakkaudentunnustuksia kuin arvostelua. Hänellä ei ollut tarvetta kirjoittaa teoksista, jotka jättivät hänet kylmäksi. Hän on todennutkin, että taidetta lähestyttäessä on taiteen herättämä välitön tunnereaktio ensisijainen älylliseen analyysiin nähden. Hän ei kiellä jälkimmäisen kiinnostavuutta, mutta alistaa sen ensin mainitulle: ensin on rakastettava, ja vasta sen jälkeen tulee aika analysoida.”
MUSTEKALAN MAALISKUUN 2006 NÄYTTELY: Katse on valoa. Anne-Karin Furunesin näyttely Galerie Anhavalla 2.4.2006 asti
”Kasvokuvat etäiseltä ajalta virittävät tunnelman Anne-Karin Furunesin näyttelyssä. Menneisyyden läsnäolon tuntu on voimakas, vaikka se ei synny ilmeisin keinoin. Kuvissa ei ole nähtävissä mitään tiettyyn aikakauteen viittaavaa. Niissä näkyy katse naisen kasvoilla, ja se on erilainen kuin nykypäivän naisen katse. Seison keskellä näyttelytilaa ja ymmärrän, että nämä naiset kuvissa eivät katso minua. He katsovat suoraan kameraan omassa ajassaan.”