Laura Kokkonen
Lahdessa järjestettiin sunnuntaina 28. huhtikuuta nykytaideperformanssi, joka käsitteli Suomen sisällissotaa. Performanssipaikalla Fellmaninpuistossa on ollut sodan suurin vankileiri vuonna 1918. Taiteilija Kaisa Salmen performanssiin Fellmanin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti osallistui joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 000 ihmistä. Teos on myös osa Salmen taiteellista tohtorintutkimusta Aalto-yliopistossa, jossa hän tutkii muun muassa teoksen aiheuttamia reaktioita. Performanssissa riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa. Tässä lyhyessä kirjoituksessa haluan tuoda esille yhden näkökulman, joka liittyy teoksen poliittisuuteen.
Fellmanin peltoa ympäröinyttä keskustelua määritteli ainakin kaksi binääriä: oikeisto–vasemmisto ja nykyaika–menneisyys. Keskustelussa nämä ääripäät sekoittuivat, ja erot nykyoikeiston–nykyvasemmiston ja historiallisen oikeiston – historiallisen vasemmiston välillä puuroutuivat. Tämän diskurssin analysoimiseen kaivattaisiin yhteiskuntatieteilijää tai poliittista historioitsijaa. Kuitenkin jo ilman laajempaa tutkimusta on havaittavissa, että vasemmiston edustajat pitivät tapahtumaa liian epäpoliittisena ja oikeiston edustajat liian poliittisena.
Fellmanin pelto. Kuva © Titus Verhe.
Performanssia koskevissa kielteisissä tai kriittisissä kommenteissa toistui kaksi argumenttia, jotka liittyvät mielestäni molemmat ensisijaisesti performanssiin organisaationa tai instituutiona eikä taideteoksena. Ensimmäisessä argumentissa teosta koskeva tiedotus, joissain tapauksissa toimittajan kynän kautta kulkeneena, sekoittui itse teokseen ja sen sisältöön. Sen sijaan, että olisi keskitytty teoksen sisältöön, arvostelu koski taiteilijan, lehdistön ja tiedotuksen lausuntoja.(1)
Toisessa yleisesti toistuneessa argumentissa taiteilija nähtiin jollain tavalla vastuullisena henkilönä ja teos taiteilijaan henkilöityneenä. Vasemmiston kommenteista on tulkittavissa, että tapahtumalla olisi tullut olla jokin poliittinen kanta, joka on yhtä kuin taiteilijan poliittinen kanta – oikeiston suunnalta taas toivottiin, että koko poliittisuus jätettäisiin sivuun. Julkisissa lausunnoissa taiteilija pyrki häivyttämään oman ”puolueellisuutensa”, ja tämä tulkittiin vasemmiston kritiikissä koko tapahtuman epäpoliittisuudeksi.
Mitä näistä argumenteista voidaan päätellä? Jürgen Habermasin klassinen käsitys julkisuuden sfääristä jakautuu kolmeen osaan: poliittiseen, kirjalliseen ja kulttuuriseen julkisuuteen. Näistä Fellmanin pelto -performanssia koskevassa keskustelussa ainakin poliittinen ja kulttuurinen sfääri törmäsivät. Taideteoksesta tuli kuin instituutio, jonka tehtävä on vastata kansakunnan tarpeisiin, ja jolla on jonkinlainen velvollisuus ja vastuu käsitellä Suomen sisällissotaa ”oikealla tavalla”. Joku jopa mainitsi, ettei yksityishenkilöitten pitäisi ollenkaan järjestää aihetta käsitteleviä tapahtumia.
Kiinnostavaa kyllä, ongelmia tuntui syntyvän nimenomaan siksi, että performanssi kosketti molempia vasemmisto–oikeisto-akselin päitä. Suomen sisällissodasta on kulunut 95 vuotta, mutta oikeiston ja vasemmiston näkemykset erosivat vieläkin hyvin selvästi siinä, pitääkö sotaa koskevan taideteoksen olla poliittinen vai ei. Voidaanko tästä päätellä, että jonkinlaiset rintamalinjat vallitsevat vielä?
Belgialainen politiikan teoreetikko Chantal Mouffe on kirjoittanut, että poliittisuus ja poliittinen liittyvät aina vastakkaisiin vaihtoehtoihin, antagonismiin, vaikka liberalistisen politiikan edustajat toistuvasti argumentoivat, että poliittiset kysymykset ovat yksinomaan teknisiä ja asiantuntijoiden ratkaistavissa.(2) Tämä liberalistisen oikeiston kannattama eräänlainen poliittisuuden kielto on nähtävissä myös Fellmanin peltoa koskevassa keskustelussa, ja ehkä voidaankin ajatella, että oikeiston ja vasemmiston toive käsitellä sisällissotaa eri tavoin ei liitykään sodasta periytyviin vastakkainasetteluihin, vaan eri suuntien tapaan tehdä politiikkaa tänä päivänä.
Mouffe on myös kirjoittanut, että taide ja politiikka eivät ole toisistaan erillisiä vastapareja vaan politiikassa on esteettinen ulottuvuutensa tai taiteessa poliittinen ulottuvuutensa. Mouffen mukaan ei myöskään ole syytä tehdä eroa poliittisen ja ei-poliittisen taiteen välillä, koska taide suhtautuu aina jollain tavalla vallitsevaan hegemoniaan, sen puolelle tai sitä vastaan, mikä sisällyttää kaikkeen taiteeseen väistämättä poliittisen ulottuvuuden.
Mouffen mukaan siis Fellmanin pelto olisi poliittinen teos, ja se olisi ollut sitä ilman Suomen sisällissodan kaltaista poliittisesti latautunutta aihettakin. Jo performanssiin osallistuminen on toimimista vallitsevaa hegemoniaa vastaan, koska hegemonia on parhaillaan liberalistinen ja Mouffen määritelmän mukaan siis kieltää olemuksellisesti poliittisten kysymysten olemassaolon. Kokemus siitä, että sisällissodan käsittely on vielä tarpeen – se ei ole vain historiallinen tapahtuma, josta on löydettävissä liberalistien tavoittelema asiantuntijan määrittelemä lopullinen totuus – ja halu osallistua sisällissodan vankileirin ruumiillista ulottuvuutta henkilökohtaisen kokemuksen tasolla tutkivaan performanssiin, on Mouffea tulkiten antihegemoninen ele.
Fellmanin pelto. Kuva © Titus Verhe.
”Kriittinen taide lietsoo erimielisyyttä, ja tekee näkyväksi, mitä vallitsevalla konsensuksella on tapana peittää ja häivyttää,” on Mouffe kirjoittanut. Kaisa Salmi on teoksellaan pyrkinyt nimenomaisesti tuomaan vaiettuja asioita taiteellisen käsittelyn ja keskustelun piiriin yhteisöllinen performanssi eli ruumiillisen kokemus välineenään. Hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ole ollut Mouffen painottama antagonismi ja erimielisyys vaan sovinto. Väitän kuitenkin, että teoksessa tavoiteltu sovinto sijoittuu akselille nykyaika–menneisyys eikä akselille oikeisto–vasemmisto. Näiden akselien sekoittuminen on ollut myös mielestäni syynä epäpoliittisuutta koskevaan kritiikkiin.
Ollakseen poliittista taiteen ei tarvitse olla vain poliittista tai välttämättä luopua esteettisestä, poeettisesta tai taiteellisesta ulottuvuudestaan. Demokraattisen politiikan lopputulos on näennäisesti avoin, mutta kullakin toimijalla ja poliitikolla on idea ihanteellisesta lopputuloksessa ja se on heidän motivaationsa osallistua politiikkaan. Taiteen erottaa politiikasta aidosti avoin lopputulos. Taidetta voi tehdä ilman yhtä selvää agendaa, ja se vapaus onkin joidenkin mielestä taiteen määritelmä. Se ei tee taiteesta epäpoliittista.
Fellmanin pelto -performanssin lopputulos oli hurmoksellinen. Teos sai joidenkin kriittisten kommenttien lisäksi ensisijaisesti ylistävää palautetta, tai palautetta päättivät antaa siitä vahvasti liikuttuneet ihmiset. Osallistujien kokemus oli kaukana poliittisesta kokemuksesta. Ajattelen silti, että vaietun asian käsittely oli poliittinen teko. Performanssin tietystä muodollisesta spektaakkelimaisuudesta huolimatta sen emotionaalinen lopputulos oli laskelmoimaton. Taiteilija ei ollut myöskään sulkenut teosta tulkintojen, erilaisten kokemusten ja johtopäätöksien mahdollisuuksilta lausumalla siitä etukäteen poliittisia argumentteja. Se, mitä kunkin osallistujan sisällä ja välillä sekä performanssia ympäröivässä julkisessa tilassa tapahtui, oli teoksen taiteellisen, ei poliittisen sfäärin aiheuttamaa.
***
(1) Johtopäätökset perustuvat tapahtuman Facebook-sivulla (http://www.facebook.com/FellmaninPelto) käytyyn keskusteluun ja kirjoitteluun Etelä-Suomen Sanomissa ja Kulttuurivihkot-lehden nettisivuilla.
(2) Mouffe, Chantal 2007. ”Artistic Activism and Agonistic Spaces”, Art & Research, Vol. 1, No. 2. www.artandresearch.org.uk/v1n2/mouffe.html
Kirjoittaja toimi kuraattoriharjoittelijana taiteilija Kaisa Salmen Fellmanin pelto -teostyöryhmässä.