KANNATTAVAA TAIDETTA? – TAITEEN JA TALOUDEN VAPAUDESTA

Taide on elinkeino siinä kuin muutkin. Paitsi, että sen tuottavuus on kiusallisen alhainen. Toki, jos taideyrittäjän tuottama elämysviihde näyttää taloudellisesti kannattavalta, yhteiskunta voi auttaa hänet alkuun. Saahan yhteiskuntakin hyödyllistä kulturellia imagoa edistämänsä taiteen markkinanäkyvyyden kautta.

Tässäkö taiteen ja julkisen talouden suhteen todellinen kuva? Mikä oikein on taiteen tehtävä yhteiskunnassa ja nykymaailmassa? Miten se suhteutuu talouteen, luovaan talouteen ja viihdeteollisuuteen? Entä miten taidetta tulisi rahoittaa?

Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää kokonaisuuden hahmottamista, nykytalouden logiikan avaamista suhteessa taiteeseen. Tässä artikkelissa lähestyn kokonaisuutta filosofisesti. Nähdäkseni asioiden vyyhti kiertyy vapauden käsitteen ympärille, sen erilaisiin, ristiriitaisiin tulkintoihin.(1)

Markkinatalous raksuttaa

Adam Smithin näkymätön käsi -teesin mukaisesti on päätelty, että itsekkäiden pyrkimysten markkinataloudesta koituu hyvää. Kysynnän ja tarjonnan markkinoilla ostajat haluavat itselleen hyvää halvalla. Myyjät puolestaan haluavat mahdollisimman suuren tuloksen tuotteensa myynnistä. Kilpailussa jatkoon valikoituvat aina parhaimmat, eniten ihmisten elämää parantavat tuotteet. Näin toteutuu hyödyllisyys ja oikeudenmukaisuus.

Kaavassa on ongelmansa: ostajien pitäisi olla rationaalisia oman hyödyn maksimoijia, ja tuotteiden hyödyllisyyttä pitäisi voida verrata objektiivisesti. Vasta näin hyöty voisi johtua ketjun toiseen päähän yleiseksi hyödyksi. Todellisuudessa hyödyn ketju ei kanna loppuun asti. Kaikenlaiset vaikutelmat, mainokset, tottumukset, trendit, kuplat ja riskit ovat talouselämän arkipäivää. Aivan kuten luonnonkin evoluutio, markkinakilpailu on sattumien ja katastrofien kautta tapahtuvaa valikoitumista, joka voi hyvin johtaa omaan tuhoonsa.

Vaikutelman tekeminen on halvempaa, ja silti se on yhtä myyvä kuin aitokin asia. Niinpä vähitellen on siirrytty yhä enemmän vaikutelmien talouteen. Hyödyllisyyttä on oltava mukana vain minimimäärä. Kaupankäynnin kohteista tulee, Jean Baudrillardin luonnehtimia simulakrumeja, kulutettavia merkkejä. Kuluttaja haluaa vaikutelmatuotteen lupaaman mielekkyyden, ei itse tuotetta.

Tai pikemminkin: tuote on tämä vaikutelmarypäs, sekä ontologisesti että valmistuksen painopisteenä. Mutta joka kerta tuote jättää lunastamatta lupauksen, ja niinpä on etsittävä seuraava tuote, täydennettävä mielekkyyttä hankkimalla aina uusi turhake ja turrute. Samalla tuotteiden elinkaari lyhenee, koska kukaan ei ehdi odottaa viimeisteltyä tuotetta. Yksilöllinen olet vain, jos sinulla on jo se, mikä kaikilla on kohta. Vapaus on tällöin yksilöllisten valintojen tekoa – ja valintakilpailun pakottavaa kiirettä.

Vaikutelmataloudessa on yhdentekevää, uskooko ”näkymättömän käden” tuottavan hyvinvointia. Peli on jo käynnissä ja sen sisällä on kilpailtava markkinoiden vaatimuksien mukaan. Muuten putoaa pois. Siksi yksityisen pääoman tai suuryritysten ”ison rahan” valta ei lopulta ole vapaiden markkinoiden vallan vastainen, vaan molemmat ovat kilpailun rakenteellisen pakon ja oman edun tavoittelun vetämiä. Julkisen vallan puolestaan ei tulisi pyrkiä oman valtansa kasvattamiseen, vaan keskittyä pitämään yllä markkinoiden päätoimintaedellytystä, toimivaa yhteiskuntaa.

Markkinoilla vallitsee oma olemuksellinen etiikkansa: on pakko maksimoida voitto. Tämä vie jatkuvaan kasvuun. Nollakasvu ei ole vaihtoehto, se tarkoittaa, että on jo pudonnut kilpailun vauhdista. Ainoa hyväksyttävä ”nolla” on, että välimatka kärkeen on mahdollisimman lyhyt. Niinpä velkainen valtio on talouskasvun panttivanki.

Jatkuvan talouskasvun periaate on kirjattu koron käsitteeseen: koska lainalla on korko, joka juoksee automaattisesti ajan kuluessa, raha on saatava poikimaan mahdollisimman nopeasti. Korko nähdään korvaukseksi siitä, että lainattu omaisuus ei ole omistajansa hyödynnettävissä. Niall Fergusonin mukaan, kun myös velkakirjat tulivat varhaisrenessanssissa kaupankäynnin kohteiksi, pääoma alkoi etsiä suurinta tuottavuutta ja kasvua.

Jatkuvan kasvun taustaoletuksena on, että ihminen pyrkii ja onnistuu työllään parantamaan omia olosuhteitaan. Tällöin vapaus tulkitaan vapaudeksi parantaa elämäänsä, vapaudeksi työskennellä, jotta saisi suuremman vapauden. Aluksi kyse on vapautumisesta luonnosta, mutta sittemmin vapaus on ymmärretty vapautumisena toisista ja vapautena tehdä valintoja markkinoilla.

Vähitellen tulkinta laajnee koskemaan kaikkea vapautta sinänsä: vapaus on valintamyymälävapautta, individualistis-relativistis-nihilistis-arbitraarista vapautta, vapautta unohtaa elämän perusvapauden ahdistavuus, olemassaolo toiseuden keskellä. Kaupankäynnin, vaihdon ja valinnan vapaus on tullut vapauden malliksi.

… ja miten taide sopii siihen?

Taide ei oikeastaan kuulu rationaalisen hyödyn tavoittelun piiriin. Se kysyy, mitä hyvä elämä on, tai muistuttaa elämän paradoksaalisuudesta. Taiteessa avautuu se, ettei elämällä ole valmista mieltä, ja siksi se imee etsimään tätä.

Taide kuljettaa ajattelua pidättämällä sen toiminnan kynnykselle, avaamalla erilaisia toiminnan mahdollisuuksia. Taide tuo esiin jotakin haastavassa tosiasiallisuudessaan, paljaana ja ammottavana, tempaavana mielekkyyden puutteena, seuraavan hetken toiminnan tilaisuuden aukeamisena. Näin se avaa toisinajattelun liikkeen, herättää perustavia kysymyksiä ja etsintöjä. Perustavat etsinnät voivat olla traagisia ja yleviä, mutta myös koomisia ja kauniita. Ne viehättävät, viettävät kohti mielekkyyttä, vapauttavat mieltä etsivään toimintaan.

Näin ymmärrettynä taiteilijoiden työn motivointi pelkästään rahalla ei toimi. Se synnyttäisi vain rahan motivoimaa, myyntiin tähtäävää tuotosta. Myyvyyteen tähtäävä teos ei voi kovinkaan vapaasti etsiä ja avata mieltä. Se kilpailee viihteen ja muiden kaupallisten tuotteiden rinnalla, eikä saa poiketa liikaa kulutuskulttuurista, saati avata tai kritisoida elämyskulutusta ja tämän vapauskäsitystä.

Toisin kuin rutiinityön suorittamiseen, taiteelliseen luovuuteen ja kysymysten huolelliseen avaamiseen ei voi kannustaa taloudellisella ansiolla. Jotkut, kuten MIT:n professori Bengt Holmström Suomi kestävän kasvun urille -seminaarissa 13.8.2010, vannovat yhä niukkuuden ja kilpailun luovan innovaatioita. Tällöin puhutaan lähinnä (taloudellisesti perusturvatusta) insinöörimäisestä ongelmanratkaisusta, ei esimerkiksi holistisesta ymmärtämisestä tai ajattelemisen tapojen hahmottelusta ja kokeilusta, saati elämän ja talousglobalisaation mielekkyyden kysymisestä.

Kun joku innostuu asiasta enemmän kuin palkka edellyttäisi, hän on luova: hän nimittäin ei työskentele asian parissa saadakseen siitä rahaa, vaan asian itsensä vuoksi. Luovuus tarvitsee rauhan olla motivoitumatta oman elämän perustarpeiden tyydyttämisestä, taloudellisen turvan. Taiteellinen luominen tarvitsee vapautta oleskella taiteen alueella, jossa kaikki näyttää perustavasti toiselta kuin arjessa. Taide on alue, jossa vallitsee vapaus pidättyä todellisuuden liikuttavuuden eteen.

Niinpä yhteiskunnan tulisi motivoida ja palkita taiteellista luomista esimerkiksi avaamalla foorumeita, sosiaalisia ja taiteellisia kontakteja, tilaisuuksia taiteeseen perehtymiseen ja taiteen esittämiseen, takaamalla toimeentulo, keventämällä byrokratiaa ja tehokkuuden vahtimista, luopumatta kuitenkaan aikatauluista.

Markkinatalous haluaa uskotella, että taide ei ole oma erityinen alueensa. Sille taide on pelkkä makukysymys. Parasta taidetta on se, joka toteuttaa yleistä tai ylellistä makua mahdollisimman hyvin. Kysymys taiteen olemuksesta onkin usein yrittänyt vain löytää objektin määreen, taiteellisuuden, joka takaisi sijoituksen onnistuneisuuden, ja sen myötä ostajan pääsemisen eliittiin, taiteen ymmärtäjäksi.

Näin syntyy koko luokitteleva, luetteloiva, neroja ja erilaisia taitoja ylistävä taiteiden historia ja kritiikki. Mutta taiteiden historian, tulkinnan ja kritiikin ei ole pakko keskittyä tämän taiteellisuuspiirteen arviointiin ja teosten muuttamiseen kulutushyödykkeiksi. Ne voivat myös auttaa taidetta toteuttamaan tehtäväänsä kulttuurissa ja yhteiskunnassa, sanoittaa polkua, jolla lähestyä taidetta, toimia taiteen kanssa. Tietysti voi kysyä, onko se enää mahdollista, jos akateeminen tutkimus on joko tulostavoitebyrokratiaa tai palkattomuutta.

Viime aikojenkin nykytaidekeskusteluissa sama vastakkainasettelu on noussut esiin. Yhtäällä on sijoitus-, elämys- ja sisustustaide, toisaalla yhteiskuntakriittinen taide. Se, että keskustelussa jako noudattelee oikeisto–vasemmisto-jakoa, ei ole taiteen vika. Se juontuu historiasta ja siitä, että nykymuotoisella markkinataloudella ei ole positiivista sanomaa, koska se on ytimeltään nihilististä. Historiassa porvarillisuuteen saattoi vielä kuulua ihanteita, kunniantuntoa ja halua jättää jälkipolville jotain kestävää. Nykymuotoisessa markkinataloudessa näille ei ole juuri sijaa.

Globaali peli ja kulutuskulttuuri

Markkinatalous toteutuu yhteiskunnassa. Omaa etua etsivät ostajat ja myyjät ovat yleensä huomanneet, että kannattaa venyä sopimaan pelisäännöt, jotta kaupankäynti olisi mahdollista. Niinpä markkinataloutta on hillitty, jotta se ei uhkaisi omaa edellytystään, kaupankäyntiin rauhoitettua ja melko turvallista yhteiskuntaa. Osa varoista on ohjattu verolaein yhteiskunnan ylläpitoon, takaamaan yhteiskuntarauha, koulutettu työvoima ja kuluttajat jne. Voidaan ajatella markkinatalouden jopa synnyttäneen verotuksen, julkisen sektorin ja yhteiskunnan.

Jos ei olisi rajoituksia ja sääntöjä, kilpailukeinona voisi olla toisten hengen suora uhkaaminen tai innovaatioiden varastaminen. Äärimmillään ei olisi lainkaan peliä, jossa kilpailla. Rajoitukset ovat pelin edellytyksiä. Niiden sisäpuolella on vapaus keinotella ja lyödä vetoa miten hyvänsä, ja sikäli markkinoiden vapaus on keinottelemisen vapautta.

Yhteiskuntia on kuitenkin erilaisia. Ne kilpailevat keskenään globaalilla kentällä rajallisista resursseista. Niinpä ”markkinat” ja niiden ”odotukset” vaativat (omia edellytyksiään vastaan), että yhteiskunnan ylläpitoon tulee käyttää mahdollisimman vähän varallisuutta. Valtio ja sille veroa maksavat yritykset menestyvät paremmin kilpailussa ja sijoituskohteena (mm. velkaa ottaessaan), kun varallisuus suunnataan kilpailussa pärjäämiseen: verotus on kevyttä, toimeentulo vaatii työntekoa, työntekijät kilpailevat työpaikoista jne. Tuotteiden kehittyessä työstä on tosin tullut yhä vaativampaa, mikä edellyttää muun muassa koulutetumpaa työväkeä.

Valtioiden välinen kilpailu on tavallaan vailla muita sääntöjä kuin se, että yhteiskunnan täytyy yrittää pysyä kasassa historiallis-geopoliittisessa tilanteessaan. Toisinaan on kannattavaa uhata suoralla väkivallalla kilpailevan valtion ”henkilöstöä” ja toteuttaa tämä uhkaus sodalla.

Valtiotkin ovat huomanneet hyväksi sopia yhteisiä sääntöjä ja ottaa toisiltaan taloudellisia sitoumuksia. Eräänä nykyoletuksena on, että ne tulevat ottaneeksi huomioon myös luonnon rajallisuuden. Vallitseva uusliberalistinen tai markkinauskoinen trendi ei kuitenkaan salli tätä, jos välitön taloudellinen kasvu näyttää vaarantuvan tai jos riskit ovat vähäteltävissä.

Toisen maailmansodan jälkeen kapitalistiset markkinatalousmaat pakottivat kommunistiset valtiot markkinakilpailuun globaalilla areenalla. Kilpailtiin erityisesti ihmisten arjen vaivattomuudessa ja hyvinvoinnissa, ja siinä, miltä kaikki saatiin näyttämään mainoksissa. Elintaso nousi, koska kilpailtiin elintasosta, ihmisten vapauden tunteesta ja elämän ongelmattomuudesta. Voidaan kysyä, miksei markkinatalous reagoi ekologiseen ja siis itseensä kohdistuvaan uhkaan samalla lailla kuin kommunismiin.

Miksi edetä rimaa hipoen, miksei varmisteta oman edun tähden, luonnosta ja yhteiskuntarauhasta riippuvan ihmiskunnan ja markkinatalouden tulevaisuutta? Vastaus on, että kilpailussa on totuttu ajattelemaan nopeasti liikkuvien pääomien vaatimuksia, ei pitkän tähtäimen kaikkien etuja. Pääomat taas kilpailevat keskenään ja liikkuvat siksi nopeasti.

Markkinauskovaiset perustelevat, että yhteiskunta ja hyvinvointi on syntynyt juuri markkinoiden ”näkymättömän käden” seurauksena. He haluavat saman tien unohtaa, että tämä tarkoittaa yhteiskunnan edelleen kehittämistä. Virhe on siinä, että lyhyen tähtäimen edun vuoksi julkinen valta ja talous sekä poliittiset liikkeet rajataan käsitteellisesti toisiksi, rajoittavaksi vallaksi.

Aktiivisesti unohdetaan, että yhteiskunta saattaa romahtaa ekologisista tai sosiaalisista syistä. Toimivaa yhteiskuntaa on tapana ajatella ”itsestäänselvyytenä”, jota ei huomata pitää kunnossa. Tuijotetaan vain lyhyen tähtäimen etua, koska kaikki muutkin tekevät niin. ”Näkymättömällä kädellä” itse asiassa vain lykätään retorisesti pois sen pohtiminen, onko kilpailusta todella kestävää hyötyä vai ei. Toisin sanoen, markkinavoimien hyödyllisyyteen uskovat eivät itse asiassa usko siihen todella.

Markkinoilla vallitsevat diskurssit ja retoriikat panevat unohtamaan pitkän tähtäimen edun sekä mahdollisuuden ja pakon turvata se yhdessä sopimalla. Tämä unohtaminen on ns. uusliberalismissa vallalla, ei markkinausko. Niinpä politiikan, joka alunperin kuului ”näkymättömän käden” piiriin, on pakko tehdä interventio, jotta markkinat alkaisivat jälleen nähdä oman pitkän tähtäimen etunsa.

On puututtava itse pelin rakenteeseen. Ratkaisuna olisi kansainvälinen sopimus finanssimarkkinoiden hidastamisesta ja hillitsemisestä. Näin edistettäisiin pitkän tähtäimen etujen huomioon ottamista ja hillittäisiin myös spekuloivaa keinottelua ja kuplataloutta. Tämä myös hidastaisi ohjaamasta rahoitusta sinne, missä siitä on eniten hyötyä, mutta sopimuksessa voitaisiin sallia esimerkiksi nopeat humanitääriset ja ekologiset investoinnit. Sopimus veisi epäilemättä taantumaan, mutta sitä voitaisiin kompensoida eri tavoin, riippuen siitä, minkälaisesta hidastamisesta ja hillitsemisestä olisi kyse. Tobin-Spahn-vero on eräs tapa toteuttaa tätä.

Pääoma pyrkii luonnostaan ulkoistamaan yrittämisen riskit ja kustannukset sekä kilpailun sinne minne voi, alihankkijoille, työntekijöiden keskinäisiin suhteisiin ja vapaa-aikaan, töiden pätkimiseen, ulkomaille, julkiselle taloudelle. Tämä tehostaa ja nopeuttaa liiketoimintaa eli vähentää sitoutumista työntekijöihin ja yhteiskuntiin. Niinpä lyhyen tähtäimen etu vallitsee myös kulttuurissa ja arjessa. Juuri tähän taide voisi suoraan puuttua.

Taloudessa on edetty turbulenttiin kaaokseen: varsin rajallisesta tarvikevalikoimasta ja niiden hyödyllisyyden parantelusta ja arvioinnista on päädytty tilanteeseen, jossa tuotteita tulvii, pakkautuu ja sumautuu. Tuote, joka oli hetki sitten muodissa, jää syrjään, sillä koko sitä toisiaan seuraavien tuotteiden muotijatkumoa, johon tuote vielä kuului, ei enää ole. Tilalla on useita ristiriitaisia virtauksia. Edes suhteellista suuntaa ja arvoa ei enää ole. Valinnan vapaus kirkastuu nihilistiseksi vapaudeksi, jota se aina jo oli. Tämä näkyy suoraan ihmisten uupumisena, masentuneisuutena, työkyvyttömyytenä ja syrjäytymisenä.

Niinpä nykykulttuuri totuttaa unohtamaan aktiivisesti elämän kohtalollisuuden ja perustavat eksistentiaaliset kysymykset muuttamalla ne kulutettavien elämysten ainekseksi. Viihde turruttaa tähän unohdukseen. Kuolema on siivottu pois näkyvistä. Mainoksissa vallitsee ikuinen nuoruus, hedonismin paratiisi. Kansa saa leipää ja sosiaalipornoa. Lyhyellä tähtäimellä vanhenemista ei ole. Elämyksiä kerätään ja esitellään muille. Individuaalin on pakko ja oikeus saada välittömästi omaan käyttöönsä uusin viihdyke ja veruke, seurue ja seläke, vaimoke ja eläke.

Sosiaaliset suhteet ovat samanlaista hektistä kilpailua identiteetillä ja luonteenpiirteillä kuin työelämäkin. Oma paikka on lunastettava aina uudestaan. Työtä ei tehdä vain, jotta päästäisiin kulutuksen valintamyymälävapauteen, vaan työ, erityisesti nykyinen ”luova” työ, on jo vapaata valintakilpailua. Se vie kysymään ja rakentamaan identiteettiä, sitä, minkä merkityksen työ tai seura projisoi omistamalleen kulutusobjektille, joka ihminen itse on.

Vaikkemme mene virtaukseen mukaan, tunnemme sen imun ja joudumme väistämättä tekemisiin sen kanssa. Positiivinenkin oikeuksien puolustaminen ja oikeudenmukaisuuden edistäminen tapahtuu näissä puitteissa. Kestävä kehitys on mahdollista vain ostavan ohituksen ehdoilla.

Raha ja vapaus

Usein kuulee väitettävän, että julkinen talous kustannetaan verottamalla yksityistä sektoria, joka on se, joka varsinaisesti tekee rahaa. Onko näin? Eikö sama raha kierrä kaikkialla?

Työttömyyskorvaus ei jää taskuun, vaan pyörittää talouden rattaita, toisin kuin sijoituskeinottelu (käsittääkseni tämä ajatus löytyy jossain muodossa mm. keynesiläisen talousteorian ja hyvinvointivaltion rakenteen ytimestä). Raha työllistää kaikkialla, missä sitä käytetään. Julkinen sektori on sitä, että rahaa ohjataan yhteisellä sopimuksella yhteiskunnan toimivuuteen. Se yksin takaa rahan kierron.

Se, että raha olemuksellisesti kiertää yhteiskunnassa, ei kuitenkaan ilmene setelissä, jota pitelen. Mitä siis on raha? Se ei ole pelkkä ”vaihdon väline”. Raha on ”symbolon tês allagês” (Platon, Valtio 371b) toiseksi vaihtamisen vastinnus: se kantaa vaihdon yli, samastaa vaihdettavat ja tekee yhteisöllisen vaihdon mahdolliseksi. Siksi se on ”stoikheion kai peras tês allagês” (Aristoteles, Politiikka I, 9-11.) vaihdon alkutekijä ja elementti, jossa vaihto virtaa, sekä myös yhteisön sopima vaihdon yksikkö ja sitä mittaava raja.

Rahassa on aina mukana vaihto toisen ihmisen kanssa, sosiaalinen tila sekä yhteisön sopima vastinnusmitta suhteessa yhteisiin arvostuksiin, yhteisen mielekkyyden tavoitteluun. Siinä on myös aika. Raha on aikaa, muttei vain koron, inflaation tai ostamismahdollisuuksien aukeamisen kautta. Rahan ajallisuus on mielekkyyden tavoittelun virtaa, yhteiskunnan toiminnan aikaa, työaikaa ja vapaa-aikaa. Se on tulevaisuuteen lykättyä takaisin saamista, yhteisön arvostusta, yhteiskunnan pyörittämisen elementaarista alkutekijää, jota ei ole vielä realisoitu. Näin se on miellettävissä myös yhteiskunnan, toisten, velaksi itselle.

Rahaa haalitaan, jotta yhteiskunta olisi velkaa, jotta olisi valtaa, vapautta toisten haluista ja huomioonottamisesta. Raha on yhteisöllisen mielekkyyden puutteen negaatio, ja siksi se vaikuttaa kiteytetyltä mieleltä. Raha on kuitenkin laitettava kiertämään, käytettävä tai sijoitettava, jotta sillä voisi kasvattaa omaa hyötyä. Se ei vain eristä toisista vaan vie etsimään omaa etua eli yhä suurempaa vapautta toisista. Se turruttaa unohtamaan toiseudessa olon ahdistavuuden. Markkinoiden jumalana ei suinkaan ole raha, vaan itsekkyys, toisten vaikutuksista eroon pääseminen ja oma etu. Kunpa edes raha, yhteisön toimeentulokierron elementti, olisikin jumala! Jumala, joka vaatisi ja velvoittaisi, kutsuisi tekemään yhteisöllistä mieltä.

Raha ja omaisuus nähdään itse tehtynä ja saavutettuna, ja myös itseys sinänsä ymmärretään näin. Ei olla muille velkaa, vaan yhteiskunta on velkaa itselle, mistä on todisteena se, että itsellä on rahaa. Perimmäinen kysymys kuuluu nykyisin: ”Mitä minä siitä saan?” eikä ”Miten olisi oltava?” Taustalla on länsimainen metafysiikka, jossa subjekti yksin määrittää, merkityksellistää ja tarkastelee objekteja, jotka vain ovat.

Subjekti on tietyissä rajoissa mielivaltaisen vapaa. Objektit ilmenevät kuitenkin samalla potentiaalisena subjektin omaisuutena, ja niinpä subjektin on kerättävä niitä. Keräämisvaatimus jää kuitenkin huomaamatta länsimaisessa läsnäolon ja individualismin metafysiikassa, ja samalla myös tämän pohja: objektien ja rahan haaste oikeudenmukaisuuteen. Länsimainen individualistinen vastuun unohtaminen alkaa olemisen ajallisuuden ja haasteellisuuden, olemisen ammottavan vapauden unohtamisesta. Samalla vapaus on tulkittu täksi unohtamisen vapaudeksi.

Tämä ei tarkoita, että työntekijän pitäisi olla epäitsekäs rahan suhteen, ettei hän saisi puolustaa oikeuttaan saada, mikä hänelle kuuluu. Päinvastoin, kaikkien pitäisi puolustaa muiden oikeuksia, rahan kierron oikeudenmukaisuutta ylipäätään. Samalla puolustetaan sitä, että kun rahaa käytetään (biologisten ja sosiaalis-kulttuuristen) perustarpeiden tyydyttämiseen kulttuurin moninaisissa verkostoissa, se ei vielä ole näennäisvapautta, vaan toimeentulon tae ja näin vapautta avautua yhteisten asioiden oikeudenmukaistamiselle.

Rahan käsite on kääntynyt alkuperäänsä vastaan: se ei ole enää osallistumista yhteisiin asioihin, vaan vapautta kääntää oma velvollisuus muiden velaksi, vapautta kääntää itsen ja toiseuden suhde päälaelleen. Tämä vapauden tulkinnan muutos historian kuluessa on se, mikä vie Marxin luonnehtimaan vieraantuneisuuteen työstä, ihmissuhteiden esineellistyneisyyteen sekä tavara- ja rahafetisismiin. Marx näki työn alunperin mielekkäänä, mutta vielä alkuperäisemmin työ on puuttuvan mielekkyyden etsintää. Toisaalta kaikkiin olioihin liittyy sosiaalisia mielekkyyspolkuja, ei vain tavaraan ja rahaan. Mielekkyyden puute, vieraantuneisuus on alkuperä ja vapaus, kaikkea työtä ja liikettä vaativa puute, mutta juuri tästä ollaan vieraannuttu.

Pohjimmiltaan vapaus on avoimuutta. Kaikki mahdollisuutemme voivat ylipäätään aueta seuraavassa hetkessä, koska meillä ei ole hallussamme ehdotonta mielekkyyttä, jota voisimme mekaanisesti pitää toiminnan ohjenuorana. Samalla kuitenkin kukin seuraava hetki ammottaa edessämme vaatien mielekästä toimintaa. Kaiken olevan olemiseen kuuluu ammottava haaste, seuraavan hetken vaatimus, joka täyttää kaiken liikkumatilamme: mitä itsen tulisi tehdä asioille, mikä olisi oikein ja mielekästä tälle ja tuolle asialle.

Valmiin mielekkyyden puute imee etsimään mieltä, tarttumaan omalla toiminnalla historiallisiin mahdollisuuksiin kohtalollisen ainutkertaisesti ja vastaamaan näin maailman mielettömyyteen, oikeudenmukaisuudettomuuteen ja hätään. Tämä on juuri se perusvapaus, jota markkinatalouden ja kulutuksen vapaus ei tavoita eikä huomaa omaksi ehdokseen.

Raha on varallisuutta, varaa, liikkumatilaa, mahdollisuutta, vapautta, johon liittyy vastuu ja haaste pyörittää yhteiskuntaa edelleen hyödyllisesti, ei itsekkäästi. Raha on yhteinen mitta, yritys taata oikeudenmukaisuus. Se on oikeudenmukaisuuden eronteko, hieman toisella tavalla kuin laki ja kirjoitus Derridalla. Se on yhteisöllisyyttä, mutta samalla ilmentää eroa oikeudenmukaisuudesta ja mielekkyydestä. Se on vaatimus tulevaisuuteen lykätystä eronteon lainmukaisesta purkamisesta ja samalla tämän lain kirjaimessa ja rahan mitassa ilmenevän oikeudenmukaisuusvajeen ja mahdollisuuksien aukeamisen jakoa ihmisten välillä.

Taide: paluu mielekkyyden avoimuuteen

Taide pyrkii muistuttamaan siitä, mikä on perustavaa. Jos markkinatalous ja arki ovat unohtaneet pitkän tähtäimen etunsa ja pyrkimyksensä mielekkyyteen, taide voi pysäyttää huomaamaan ne. Se voi kääntää ne ilmenemään kaikkialla. Kuten menneessäkin taiteessa, jokaisen arkiesineen materiaalisuudessa, kertomusten tempaavuudessa, näkyjen avautuvuudessa, äänten kuuluvuudessa, voisi ilmetä kokijan oman olemassaolon kohtalollinen vapaus. Näin taide haastaisi turruttavan elämyskulutuskulttuurin.
Birgit Jürgenssen, Ohne Titel, 1988


Taide, kuten ihmiselämäkään, ei ole ”kannattavaa”. Siksi taiteen vapaus on lähempänä ihmisen perusvapautta kuin markkinavapaus: mielen puutetta, jätettyyttä vapauteen toimia itse vailla ulkopuolisia ohjeita, historian antamien mahdollisuuksien avautumista haasteina etsiä mielekkyyttä tässä ainutkertaisessa hetkessä.

Kannattavuuden käsite esiintyy kreikan filosofiassa (lysiteleia; esim. Platonin Valtiossa) tässä mielessä: se on sananmukaisesti päästävyyttä, aukaisevuutta, vapauteen johtavuutta. Siten myös taide on kannattavaa, kannattavampaa kuin talous, perustavalla tavalla aukaisevaa.

Talous voi korkeintaan luoda aukaisulle todennäköiset materiaaliset olosuhteet. Nykymuodossaan tällainen aukaisu on kuitenkin taloudelle lähinnä häiriö kulutuksessa. Taide, uskonto ja filosofia voivat muokata kulttuuria ja ovat historiassa näin tehneetkin, mutta nykyisellä markkinataloudella on keinonsa kääntää kaikki prosessit joko sen palvelijoiksi tai marginaaliin.

Kuluttaja etsii viihteestä kulutustuotteesta mielekkyyttä, mutta saa vain tyhjän vaikutelman. Taide voittaa vertailussa: suhteessa mielekkyyteen ja vapauteen taide tarjoaa suoremman vaihtoehdon kuin totuttu elämysviihde ja kulutuskulttuuri. Eikä vain vaihtoehtoa tälle, vaan purkavaa vastustusta ja hidastusta, ja lopulta paluun myös kulutuskulttuurin näennäisvapauden ja -mielekkyyden perustaan, mielekkyyden puutteen ammottavuuden vapauteen, ihmisen eksistenssin syvyyteen.

Öl macht frei

Oikeisto ajaa talouskilpailun realiteettien noudattamisen politiikkaa ainoana vaihtoehtona, ja siis näennäisesti ei-ideologisena. Perusteluna lausutaan, että yhteiskunnan talouden pitää olla kunnossa ja tuottavuuteen kannustavaa, jotta olisi varallisuutta, jota jakaa – vaikka samalla tiedetään, että talous ei kuunaan tule tällaiseen kuntoon.

Jos kilpailu todella toimisi, rahoittajat joutuisivat antamaan kaikkensa voittaakseen kilpailun. Niinpä rahoittajakin joutuisi tyytymään varsin pieniin tuloihin. Näin ei kuitenkaan ole. Toisaalta, jos rahoittaja ei joudu elämään kädestä suuhun, hänellä on todellista valtaa päättää siitä, mihin rahavirtoja ja resursseja ohjataan. Tällöin on selvää, että markkinatalouden sisäinen ”voiton maksimoinnin pakko”, on jossain määrin vain itsekkyyttä puolustavaa retoriikkaa.

Vallalla oleva rahapolitiikka on monetarismia, joka syrjäytti hyvinvointivaltion perustana toimineen keynesiläisyyden. Se on uskoa siihen, että rahan määrä ratkaisee rahan arvon ja pitää inflaation kurissa – ikään kuin elämänlaadun ja tuotteiden paraneminen eivät vaikuttaisi valuutan arvoon. Monetarismissa inflaatiota hallitaan rahan määrällä eli ensisijaisesti pankkien ja suuryritysten talouteen vaikuttamalla, ei esimerkiksi tulonsiirroilla tai veropolitiikalla. Siksi tehdään tulonsiirrollisia ja veropoliittisia päätöksiä, jotka suosivat suuryrityksiä, kansainvälistä kauppaa ja pankkeja. Näin monetarismin retoriikka vie ns. uusliberalismiin.

Usko markkinatalouden hyvyyteen on itsessään retorinen kupla – koko kuplatalouden mahdollistava peruskupla, sillä se oikeuttaa pitkän tähtäimen unohtamisen. Sijoittajien toiminta ontolla perusteella, kuten subprime-johdannaismarkkinoilla, voi vetää lisää sijoittajia mukaan, jolloin sijoituskohteen osakkeiden tms. kysyntä ja arvo nousee.

Hype, irrationaalinen eksuberanssi, tarttuu yhä useampaan. Kun kupla puhkeaa, rahat jäävät niille, jotka vetävät rahansa ensimmäisenä pois. Muille jää mustapekka käteen. Kun vielä valtion talous on lähtenyt kuplaan mukaan pitäen sitä normaalina kasvuna tai jo alkujaan yrittänyt liiallisesti estää jotain toista uhkaavaa taantumaa (kuten kävi WTC-iskun jälkeen) monetaristisesti lisäämällä rahan määrää, jolloin pankkien on lainattava sitä edelleen myös epävarmempiin sijoituskohteisiin, kuplasta syntyy yhteiskunnallinen taantuma tai lama.

Mihin varallisuus jää, jos yhteiskuntarakenne heilahtaa niin, että valuuttakin kärsii? Sellaisiin raaka-aineisiin, joita on rajallinen määrä ja joita ilman yhteiskunnat eivät tule toimeen, kuten öljyyn. Ainoa ongelma asiassa on, että öljy on vielä maassa. Sitä ei voi varastoida yksityisiin kassaholveihin. Siksi käydään sotia öljystä. Se on välttämätön nykyiselle länsimaiselle elintasolle, maantieteellisesti epätasaisesti jakautunut ja silti rahantekoväline par excellence. Raha menettää arvonsa, mutta öljy ei, koska sitä voidaan käyttää.

Miksi juuri öljy on valuuttojen valuutta? Kultakannasta luovuttiin, mutta kultaa ei voi käyttää ja kuluttaa samalla tavalla kuin öljyä. Öljy on kulutusta ja taloudellista kasvua. Öljyllä on käsittämättömän suuri nettoenergiasuhde, eli se paljonko siitä saadaan energiaa verrattuna siihen, miten paljon on investoitava energiaa sen tuomiseen käytettäväksi (EROEI, josta on puhunut paljon mm. Tere Vadén). Mikään muu energialähde ei pääse kovin lähelle fossiilisia polttoaineita. Öljy on myös korvaamaton kemiallisena materiaalina.

Öljy on dialektisen hengen ilmentymä: vapaus on öljyä, kulutusvapaus, negatiivinen vapaus mielitekoihin, itsen sekulaari ikuisuus, nuoruus. Luulemme, että hyvinvointi tuli demokratiasta ja markkinataloudesta, vaikka todellisuudessa öljyn ylivoimainen nettoenergiasuhde ja monipuolisuus on täysin odottamaton historiallinen tekijä. Melko vapaa markkinatalous toki kiihdytti sen ominaisuuksien hyödyntämistä. Öljyn ansiosta me voimme unohtaa… ja unohdamme juuri sen rajallisuuden. Öljy on vapautta unohtaa öljy ja keskittyä itsetietoisuuteen, itsen toteuttamiseen kulutusmarkkinoilla. Kaikki on mahdollista, kun ajatus saavuttaa oman liikkeensä kulutuksen praksiksessa.

Markkinataloususko uskoo siihen, että yksin öljyn suoma kulutustaso ja talouskasvu olisi ylläpidettävissä. Tämä on se perimmäinen irrationaalinen eksuberanssi, joka vallitsee maailmanmarkkinoilla. Vaikka se paikoin tiedetään harhaksi, sen mukaan on kuitenkin toimittava kilpailun logiikan vuoksi. Öljyvaroilla ja planeetalla laajemminkin on rajansa, jotka tulevat lähitulevaisuudessa vastaan markkinataloudelle. Öljyn loppu merkitsee joka tapauksessa valintamyymälävapauden loppua – käsitteellisellä tasolla asti. Kulutusvapaus ei voi enää toimia elämän perustana. Tämän kumouksen helvettiin me länsimaalaiset emme ole varustautuneita.

Teknologinen ratkaisu vai kulttuurin muutos

Ympäristöongelmiin on esitetty ratkaisuksi sitä, että vapaa markkinatalous kehittää teknologiset ratkaisut ongelmille. Hahmotan tässä viisi ongelmaa:

1)riittävää teknologista ratkaisua ei kenties lainkaan ole tai sitä ei ehditä saavuttaa,
2)nykyinen markkinatalous ei tähtää ensisijaisesti hyvään tuotteeseen vaan myytävään vaikutelmaan,
3)vaikka tähän ratkaisuun tunnutaan jo laajasti uskottavan, markkinatalous ei silti ole suostunut kääntämään rahavirtoja kovin suuressa määrin näihin suuntiin,
4)vaikka teknologinen ratkaisu löytyisikin, edessä olisi kuitenkin suuri murros elintavoissa, politiikassa ja taloudessa, sekä
5)tässä ei oteta huomioon Jevonin paradoksia, jonka mukaan energiatehokkuuden parantaminen kiihdyttää kulutusta, koska tehostaminen laskee tuotteen kustannuksia ja hintaa ja koska talouskasvun myötä kuluttajilla on enemmän rahaa.

En tarkoita, että teknologisia ratkaisuja, esimerkiksi uusiutuvia energiamuotoja, ei tulisi kehittää tai kammeta markkinataloutta niiden suuntaan, vaan, että ratkaisu on riittämätön – varsinkin jos vain jatketaan entiseen malliin kylmäfuusiota odotellessa.

Onko sitten talouden hallittu kohtuullistaminen mahdollista? Degrowth -teoriat ja keinot ovat muotoutumassa. Tiedämme, että matalampi elintaso riittää onnelliseen elämään. Tiedämme myös, että elintaso ei ole enää vähään aikaan noussut samassa tahdissa teknologian ja talouden kanssa, vaan päinvastoin ihmisten elämästä on tullut kiireisempää ja erilaisten vaatimusten täyttämää, kaupallista, nihilististä, vaikutelmilla kilpailua.

Ekologinen tietoisuus on myös imeytynyt kulutuskulttuuriin ympäristömerkeissä, mainoksissa ja yritysten pr-toiminnassa. Kulutuksessa on mukana ane: tällä vapahdat itsesi kulutuskulttuurin huonosta seurauksesta. Tai toisinpäin ajateltuna: syyllisyys kulutuskulttuurin epäekologisuudesta on laimennettu yhdeksi kulutuksen motiiviksi.

Yksittäisten kuluttajien syyllistäminen ei välttämättä ole paras tapa muuttaa asioita. Se poistaa vastuuta päättäjiltä, ylläpitää markkinoiden valtaa, ja kasvattaa syyllistymättömien kulutusta. Aina todellista tietoa jonkin tuotteen ekologisuudesta ei välttämättä ole edes asiantuntijoilla (esim. energiansäästölamput), tai se ei kuulu disinformaatiokampanjoiden keskeltä.

Oleellisempaa on positiivisen vaihtoehdon tarjoaminen: elämän mielekkyyden ja vapauden löytyminen muusta kuin kulutuksen valinnanvapaudesta. Vahvuus on siinä, että lähdetään liikkeelle perustavista kysymyksistä. Kulutuskulttuuri pitäisi haastaa vielä, kun sen voi tehdä hallitusti ja yhteistuumin. Taide on niitä harvoja alueita, joissa vallitsee toisenlainen vapauskäsitys ja joka voisi ohjata kulttuuria. Kulttuurin muutos saattaisi avata samalla tietä riittävälle kansainväliselle poliittiselle tahdolle.

Miksi valtava turhakkeiden tuottaminen on ylipäätään kansainvälisesti sallittua? Se tuhoaa ihmiselämää siinä missä huumeet ja terrorismikin. Ilmeisesti planeetan rajallisuutta ei ole totuttu ajattelemaan sen paremmin lainsäädännössä kuin markkinatalousteorioissakaan. Molemmissa lainomaisuuksissa on yhteistä se, että ne ovat muotoa ”jos – niin”. Ne eivät juurikaan koske historiallisesti ainutkertaisia tapahtumia, vaan olettavat pelilaudan olevan tietyllä tavalla abstraktio ja ääretön. Ne eivät myöskään yleensä pidä pelilautaa omana ehtonaan, vaan tarkastelevat sitä ulkopuolelta, representaation metafysiikan mukaisesti.

Taiteen globaali tehtävä

Nykytalous perustuu vaikutelmiin. Ongelma ei ole, että se perustuu harhaan, vaan että vaikutelmista on tehty varsinaisia kaupankäynnin kohteita. Vaikutelmat, ilmiöt, merkit, kokemukset, ihmissuhteet, etiikka, vapaus ja mielekkyydet ovat kaupan, valintojen kilpailulle alistettuja. Niissä on nihilistinen ydin, kulutettavuus, mielekkyyden tyhjä poissaolo, joka ei kuitenkaan hätkähdytä etsimään mieltä, koska tarjolla on jo tuotteistettu mielekkyys: elämys, vaikutelma.

Tai: vapaus ei ahdista eikä avaa mahdollisuuksia, koska tarjolla on jo valinnanvapaus, jonka voi ostaa jokaisen tuotteen mukana. Me todella maksamme jokaisessa tuotteessa siitä, että kaupassa on laaja valikoima erilaisia tuotteita, eli maksamme aivan suoraan valinnanvapauden elämyksestä.

Taide voi muuttaa kulttuuria. Taiteen (kuten filosofian ja uskonnonkin) tehtävä historiassa on ollut ylläpitää yhteistä ajattelua ja kysymistä elämän mielekkyydestä. Tähän ei vaikuta se, että taidetta ovat rahoittaneet erilaiset yksityiset ja julkiset mesenaatit – sikäli kuin jakoa yksityiseen ja julkiseen voidaan edes tehdä historian eri kausina. Sen sijaan tähän vaikuttaa, jos vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen prosessit ovat etupäässä nihilistisiä.

Tällöin taide, ollakseen taidetta, ei voi muuta kuin kaikin tavoin herättää huomaamaan nihilismin ja sen haasteen ihmisen olemassaolon mielekkyydelle. Tämä voidaan kääntää mielekkyyttä etsiväksi kysymykseksi ja toiminnan perustaksi, esimerkiksi kirjoittamalla tästä Mustekalaan ja lukemalla siitä. Edellytyksenä on toki, että laki takaa ilmaisunvapauden, mutta näin se joutuu tekemään jo vapaan kilpailun, mediakulutuksen ja viihteen vuoksi.

Ilmiöiden ilmeneminen on palautettava pois kaupallisuudelle alisteisuudestaan takaisin eksistentiaaliseksi peruskysymykseksi olemisen mielestä. Tämän ei tarvitse tapahtua filosofis-teoreettisesti, vaan kysymys on toiminnasta ja yhteisöllisyydestä. Ontologian, fenomenologian, etiikan, estetiikan jne. pitää löytää itsensä uudelleen kielen, taiteen ja politiikan filosofiana. Tämä työ alkaa siitä, että todetaan olevan ilmenevän olevana vain niin, että se haastaa toimintaan. Oleva vaatii oikean osansa etsimistä, tekoja. Yhteisö taas vaatii tämän teon oikeutuksen ilmituontia suhteessa yhteisön perimiin merkitysmahdollisuuksiin – perityn kielen käyttöä, perityn merkitysmaailman julkista muuntelua. Taide on alue, jossa tätä erityisesti tehdään, suoraan, kulkematta teoreettisen kielenkäytön saati myyvyyden kautta.

Taiteen ei tarvitse olla suoraan saarnaavaa yhteiskunnallista taidetta instituutioiden suojissa. Se voi löytää ja työstää uusia rituaaleja ja ympäristöjä. Performanssit, aforismit, poliittiset korut, vastamainokset, rohkeat luennot, parkour ja yhden asian mielenosoitukset voivat olla nykytaidetta, siinä missä temppelit, kiertävien rapsodien esitykset ja julkiset veistokset olivat taidetta antiikissa. Taidetta voi olla myös viihteen sisällä, elokuvissa, rap-lyriikassa ja kliseisessä romantiikassakin.

Taide ei siis ole instituutioissa vaan asenteessa, jolle toki yleensä varataan paikka ja aika instituutioin. Toisinaan tämän asenteen voi ja tuleekin ottaa myös muualla. Jos on tarkoitus pysähdyttää diskurssien imuun, muokata vallitsevia diskursseja radikaalisti, palauttaa eksistenssin ammottavuuteen ja vapauteen, aistittavien tai kommunikoitavien käytäntöjen muokkauksilla, kyse on taiteesta. Taide luo strategisia ajattelumuoteja, -syöttejä ja -viruksia, jotka ujuttautuvat kulttuuriin ja vaivihkaa mutta nopeasti nurjauttavat sen perustan takaisin auki. Voisiko se luoda myös degrowth -viruksia kulutuskulttuuriin?

Degrowth, kohtuullistaminen, ei tarkoita talouden sinänsä vähentämistä, vaan nimenomaan BKT:llä mitatun kilpailevan kulutustalouden. Sen tavoitteena on kohtuullistaa nopeasti mutta hallitusti – muuten edessä on hallitsematon syöksy. Kohtuullistaminen tarkoittaa kilpailun hillintää ja talouskasvun tuomista lähemmäksi ihmisten arkea ja peruselintasoa.

Näin voi syntyä aivan suoraan aikaa ja tilaa osaamiselle, luovuudelle ja innovaatioille, työn mielekkyydelle, eriarvoisuuden kapenemiselle, yhteistyölle, maailman oikeudenmukaistamisen ja ekologisaation työllistävyydelle, öljyriippumattomuudelle sekä työttömyyden ja köyhyyden vähentämiselle, jotka kaikki kasvattavat taloutta pitkällä tähtäimellä. Tämä on sen ennakoimista, mihin maailma on joka tapauksessa menossa, ja markkinakilpailussa jää varmasti jälkeen, jos tyytyy vain reaktiiviseen muiden seuraamiseen. Degrowthin positiivisen kierteen aikaansaamiseen voisi riittää verraten pienikin muutos tai taidevirusmainen ajatus – sinun ajatuksesi.

Viitteet:

(1)Vapauden käsitettä sinänsä olen pohdiskellut jälkifenomenologisen filosofian pohjalta alla mainitussa artikkelissani. Mustekalan ja Kokeellisten taiteiden nomadisen akatemian järjestämässä Degrowth- tilaisuudessa 8.8.2010 olleille: tässä artikkelissa luonnostelen vastauksia moniin seminaarissa esiin nousseisiin kysymyksiin, vaikka artikkeli onkin suurimmaksi osaksi syntynyt seminaaria ennen ja siitä riippumatta. Innoittajana on toiminut Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen oppiaineiden Regulated Liberties -projekti ja sen tiimoilta syntymässä oleva toinen projekti tutkia asiaa suhteessa globaaliin markkinatalouteen. Asiat ovat siis tulossa esiin monia eri reittejä pitkin.

Kirjallisuutta:

Aristoteles. Politiikka.

Baudrillard, Jean. Ekstaasi ja rivous. Suom. Panu Minkkinen. [Helsinki]: Gaudeamus, 1991.

Ferguson, Niall. Rahan nousu: Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2009.

Gylén, Marko. ”Mahdollisuus ja ei. Heideggerin, Nancyn ja Figalin painotuksia olemisen vapaudesta”, Tiede & edistys, 2/2010, ss. 121–140.

Holvas, Jakke. Talousmetafysiikan kritiikkiä. Helsinki: Tutkijaliitto, 2009.

Nancy, Jean-Luc. Heideggerin ”alkuperäinen etiikka”. Suomentanut Kaisa Sivenius. Helsinki: Loki-kirjat, 1998.

Platon. Valtio.

Tolonen, Hannu. Korko, raha ja sopimus. Korkokielto ja sen häviäminen rahan sekä pääoman
syntymisen ongelmana. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1992. [Kiitokseni Jukka
Mähöselle tämän tutkimuksen saattamisesta tietooni.]

Vadén, Tero. ”EROEI-fantasia eli kysymyksiä tulevaisuuden filosofeille”, Niin & näin, 4/2009, 46–54.