Kantonen Lea (toim.), Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua – keskustelevaa kirjoitusta paikkasidonnaisesta taiteesta. Kuvataideakatemia 2010, 272 s.
Taidemaailman vakinaisiin esityskäytäntöjen sijoittumaton tilannetaide voisi olla erottamaton osa kaupunkisuunnittelua. Se vaatii viitseliäisyyttä ja irrottautumista taiteen näkemisestä vain konsensushenkisenä somisteena. Prosenttiperiaatteen mukaisen julkisten rakennushankintojen määrärahoista kuuluu noin yksi prosentti taidehankintoihin. Prosenttiperiaate voisi esimerkiksi tarkoittaa mahdollisuutta taiteilijoille työskennellä vasta rakentumassa olevien paikkojen ja niiden asukkaiden kanssa. Jotta se voisi onnistua ja toteutua, on hyvä että on olemassa mahdollisuus saada perustietoa osallistavan tilannetaiteen käytännöistä ja suuntauksista. Sellaistakin tietoa on Lea Kantosen toimittamassa kirjassa Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua nyt tarjolla.
Julkisiin tiloihin (ts. taidemaailman vakituisten esityskäytäntöjen ulkopuolella oleviin) sijoittuvan tai ihmisten jokapäiväisen elämän asiat lähtökohdakseen ottavat osallistuvan taiteen käytännöt sekä arkkitehtuuriin ja kaupunkikuvaan installoidut pitkäaikaiset teokset vaativat toisenlaista ymmärrystä kuin vanhat ja vakiintuneemmat taiteen muodot. Samoin sitä tarvitsevat lyhytkestoiset performanssit, instant-taideteokset ja aktivistitaide. Kirjan sivuilla esittäytyvistä yhteisölliseen kanssakäymiseen rohkaisevista teoksista esimerkiksi Johanna Raekallion Kolmas vaihtoehto sekä Maija Mustosen ja Johanna Rossin teehuone Portti edustavat niitä vaihtoehtoisia väliaikaisia paikkoja, joissa voidaan keskustella yhteisestä tulevaisuudesta, olemisen tavoista ja arvoista, jotka vaikuttavat mikro- ja makrotasolla elämäämme pidemmällä aikavälillä.
Paikkasidonnaisen ja sosiaalisesti suuntautuneen taiteen strategiat ja taktiikat edellyttävät neuvotteluja eri alueita hallinnoivien tahojen ja niiden yksittäisten ihmisten välillä, jotka ovat aktiivisesti mukana projekteissa tai joiden arkeen ne vaikuttavat. Tarvitaan uudenlaista ajattelua, jotta esimerkiksi suhtautuminen kaupunkitilassa esittäytyviin aktivistitaideprojekteihin muuttuu. Paikkojen rei´issä ja huokosissa on kuitenkin jo hengitystä, joka auttaa niitä avautumaan niin mahdollisille kuin jopa aikaisemmin mahdottomiltakin tuntuville asennoille, liikkeille ja asenteille.
DIDAKTIIKASTA DIALOGIIN
Useimpia Lea Kantosen toimittaman paikkasidonnaisen taiteen antologian suomalaisia kirjoittajia yhdistää Teatterikorkeakoulun ja Kuvataideakatemian yhteinen Paikka- ja tilannesidonnaisen taiteen opetusohjelma (2007 – 09), jossa moni heistä on joko luennoinut, pitänyt kursseja tai opiskellut. Kirjoittajien joukossa on niin tutkijoita, taiteilijoita kuin taideopiskelijoitakin. Kantosen oman taiteen, opetuksen ja tutkimuksen alue on lähellä dialogisen taiteen suuntausta, jonka tämän hetken tärkeimmän teoreetikon Grant Kesterin keskeisen artikkelin suomentamista ja julkaisemista antologiassa voitaneen pitää kulttuuritekona. On myös hyvä, että mukana on paljon termistöä selvittävää keskustelua. Itse suosin tosin paikkasidonnaisen taiteen sijaan termiä tilannetaide, jolla viittaan myös taideteosten ajalliseen aspektiin.
Kester kritisoi artikkelissaan ”ortopedista” taidenäkemystä, jonka piirissä katsojaa pidetään “jollain tavoin jo alun perin kieroon kasvaneena olentona, jonka havaitsemisen tapaa tulee korjata”. Taiteen tehtävä on ojentaa ja opettaa. Ortopedinen näkemys vaikuttaa olevan lähellä sitä mitä on nimitetty didaktiseksi ja pedagogiseksi traditioksi. Poliittisesti orientoitunut didaktinen traditio pyrki tosin siirtämän huomion pois taideteoksesta myös ympäröivään maailmaan, mutta ortopedisesta taiteesta puhuessaan Kester viittaa myös maalaustaiteen modernismiin, jossa käännetään katse teokseen itseensä. Tämä implikoi että “vihkiytymättömät” sijoittuvat armotta teoksen vastaanoton ulkopuolelle.
Ortopedista metodia parempana Kester pitää vuorovaikutukseen perustuvaa dialogista estetiikkaa, jossa taiteilijan ja teoksen toteutusympäristön välillä käydään jatkuvaa yhteisöllistä vuoropuhelua. Ihanteellisessa tapauksessa dialogisen taiteen yhteisö jatkaa prosessia sen jälkeenkin kun taiteilija on lähtenyt pois koko projektista. Tilanne on erilainen kuin esimerkiksi rajattuja sosiaalisia tiloja ja tilanteita luomaan pyrkivässä relationaalisessa estetiikassa, jossa teos on paikallaan vain taiteilijan tekemän installoinnin ajan ja esittäytyminen tapahtuu selkeästi pelkästään taidekontekstissa. Nykytaiteilijoista Kester viittaa erityisesti keskieurooppalaiseen WochenKlausur -ryhmään sekä Kuvataideakatemiassakin tohtoriopiskeluaan tehneeseen Jay Kohiin, jotka ovat kehitelleet erilaisia yhteisöllistä vuorovaikutusta tutkivia metodeja.
Lea Kantosen ja Ray Langenbachin sähköpostikeskusteluun perustuva tekstikooste käsittelee kommunikaation epäonnistumista ja virheitä ”sutun” (”smudge”) käsitteen avulla. Jay Koh kirjoittaa puolestaan länsimaisen ja kiinalaisen kulttuurin ei-sanallisen kommunikaation kohtaamattomuudesta. Kohin kirjoitus vaikuttaa ”case studylta” tietystä sosiaalisesta tilanteesta, kun taas Kantosen ja Langenbachin artikkeli on pikemminkin tekstipohjainen taideteko.
Kulttuurinen yhteentörmäys on tullut globalisoitumisen myötä osaksi arjen vuorovaikutustilanteita, minkä Saksassa toimivan singaporelaissyntyisen Kohin ja malesialaisen taiteilijan Chu Yanin yhteisötaideprojekti tuo kiinnostavasti esiin. Harmittelen hieman, ettei Kuvataideakatemiaan väitöskirjaansa tekevä Koh mainitse artikkelissaan mitään suomalaisesta kommunikaatiokulttuurista ja siihen liittyvistä kulttuurillisista törmäyksistä. Ehkä siitä voi lukea jostain muualla myöhemmin tai sitten Kuvataideakatemian tohtorikoulutus toimii tässä vain pragmaattisena työn toteutuspaikkana. Globalisaatiota tämäkin.
Kantosen oma artikkeli on pätevä johdatus alueen viime vuosien käytäntöihin ja keskusteluun. Kantonen tuo hyvin esiin niin Kesterin kuin antagonistista tekemisen tapaa promotoineen ”riidankylväjä” Claire Bishopin kritiittiset näkemykset jotka kohdistuvat Nicolas Bourriaudin relationaalisen taiteen määritelmään.
Kontrastia, joka syntyi taiteilija Rirkvit Tiravanijan kölniläiseen galleriaan rekonstruoiman kaikille avoimen yhteisöllisen tilan ja poliisin samaan aikaan lähistöllä suorittaman väkivaltaisen kodittomien häädön välille on usein pidetty esimerkkinä relationaalisen taiteen problemaattisuudesta. Kantonen tarjoaa läpikäynnin debattiin, esitellen myös suuntaukseen lukeutuvan taiteilija Liam Gillickin esittämän vastakritiikin.
TUOLI, YHTEISÖ JA TUOTANTOFLOW
Annette Arlander viittaa paikkasidonnaista performanssia käsittelevässä artikkelissaan muun muassa Michel Foucaultin heterotopian käsitteeseen, Marc Augen jaotteluun antropologisen paikan ja epäpaikan (non-place) välillä sekä maantieteilijä Doreen Masseyn ja taiteentutkija Miwon Kwonin ajatuksiin paikkojen virtuaalisuudesta. Heidän ajatuksiaan seuraamalla syntyy dynaaminen määritelmä paikoista jatkuvan neuvottelun kohteena olevina kohtaamistiloina, jotka ovat kytköksissä muihin paikkoihin niin konkreettisten kuin virtuaalistenkin tapahtumien kautta. Virtuaalisen ulottuvuuden, keston ja paikan suhdetta pohditaan antologiassa myöhemmin myös Tuija Kokkosen ja Hanna Johanssonin analyysissä Kokkosen paikkasidonnaisista Maus & Orlowski -teatteriesityksistä.
Jos lukijalla ei ole ollut aikanaan mahdollisuutta kokea Nestori Syrjälän paikkasidonnaista Näkymä -teosta sen ollessa installoituna Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä, nyt se on taas esillä, mutta paikka on toinen: kirjan sivu, jolla Syrjälä kertoo teoksestaan. Teos itsessään oli kyseisen kevätnäyttelyn vaikuttavimpia töitä. Syrjälän teos vaati monta neuvottelua, ennen kuin katolta ikkunan takaa vettä alas sadettava teos saatiin installoitua kevätnäyttelyyn.
Jarkko Räsänen laajentaa mikrososiologisena luentoperformanssina toteutetussa Tuoli-projektissaan designin käsitettä yksittäisestä suunnitellusta objektista kulkureittien ja segmenttien suunnittelun ymmärtämiseen. Havainto yksinkertaisesta huonekalusta, Kuvataideakatemian opiskelijoiden käyttöön tarkoitetusta tuolista, johtaa pohdinnaksi instituution eri asentojen ja asemien merkityksestä. Räsäsen analysoitua tuolin toimimattomuutta ja opiskelijoiden asemaa suhteessa henkilökuntaan hän siirtyy pohtimaan eri roolejaan talossa opiskelijana, iltavahtimestarina ja osa-aikaisena osastosihteerinä.
Kun hän kertoo heränneensä eräänä aamuna valvontakopista kasvot mustelmilla, projekti alkaa karata käsistä. Katkaiseeko tämä negatiivinen katharsis armollisesti tutkimuksen, jonka muuten olisi edellyttänyt jatkumista talon ulkopuolisten yhteiskunnallisten voimien ja suhteiden pariin? Valokuva kasvoista ei päädy kirjan sivuille, mutta lopputulos tulee lähelle Tiina Purhosen artikkelissaan tarkastelemaa avantgarden keskeistä pyrkimystä: taiteen ja muun elämän yhdistämistä ja sen vaaroja.
Etäisyydenotto elämään mahdollistaa todistajan katseen, oudosta kulmasta tapahtuvan tarkastelun. Äikäs pohtii “sivustanähdyn auringonlaskun” metaforan avulla yleisön ja osallistumisen roolia. Se ettei ole toiminnan keskellä, ei tarkoita osallistumattomuutta. Elämän näkeminen jonain muunakin kuin nyt-hetkien toisiaan seuraavana sarjana tuntuu edellyttävän sivustakatsojuutta, todistamista. Kuviteltu irrottautuminen on ehkä mentaalisena kokemuksena välttämätön, jotta ihmisen kokemus yhteisöllisyydestä yleensä olisi olemassa.
Kantosen siteeraman Taina Erävaaran mukaan taiteilijan ja taidepedagogin perinteisistä rooleista on yhteisötaiteen kohdalla tultu ideoitsijan, työpajan vetäjän, mahdollistajan, käytännön järjestäjän, kuuntelijan ja ohjaajan rooleihin. Näihin muuttuneisiin rooleihin antologian lukuisat taideprojektien kuvaukset antavat valoa. Esimerkiksi Riikka Kuoppalan artikkelissa esitellään hyvin lyhytelokuvan tuotannosta johdettu yhteisötaideteoksen tekemisen metodi.
Prosessissa seurataan median huomioonottavaa tuotantoflowta, jonka aihe on dokumenttielokuvanomainen ja jossa taiteilija toimii koordinaattorin, järjestäjän tai ohjaajan tapaan. Siinä medianäkyvyys nidotaan mukaan tuotantoprosessiin ja käsikirjoitus on kirjoitettu etukäteen vain niin pitkälle kuin voidaan odottaa ihmisten osallistuvan teoksen toteuttamiseen.
Kuoppalan tuotantovetoinen metodi herättää kuitenkin myös kysymyksen median konventioiden vaikutuksesta siihen, mitä välittyy eteenpäin ja mitä jää tavoittamatta. Mieleeni tulee esimerkiksi Jeremy Dellerin yhteisötaideteos The Battle of Orgreave (2001), jossa näyteltiin paikallisin voimin uudelleen alunperin vuonna 1984 Englannissa, Yorkshiressa tapahtunut kaivostyöläisten ja poliisien välinen yhteenotto. Gallerioissa esitettäväksi jäännökseksi tästä projektista on jäänyt elokuvaohjaaja Mike Figgisin tekemä dokumenttielokuva, jonka lyhyissä dokumentaarisissa välähdyksissä näytellystä yhteenotosta kamerat sijoittuvat kuin huomaamatta ”poliisien” puolelle ja ”kaivostyöläisiä” kuvataan pääsääntöisesti yhteiskunnallisen väkivaltakoneiston monopolin näkökulmasta joko kaukaa tai ylhäältä käsin heidän maatessaan lyötyinä maassa. Visuaaliset valinnat puhuvat näin ristiin vanhojen haavojen tervehdyttämisen tavoitteen kanssa, joka kuitenkin dokumentin lukuisissa haastatteluissa on haluttu tuoda esiin.
Konventioiden salakavaluudesta johtuen on hyvä, että antologiassa on mukana myös Irmeli Kokko-Viikan artikkeli vaihtoehtoisista tuotantoresidensseistä ja niiden kysymisen, kyseenalaistamisen ja yhdessätuotannon strategioista. Artikkelin historiallinen konteksti suuntautuu 1990-luvulla kehittyneen nomadisen residenssitaiteilijakulttuurin sosiaalisiin ja ammatillisiin käytäntöihin. Taiteilijoiden keskinäinen liikkuvuus, keskustelut ja verkottuminen antoivat uutta sisältöä museo-, galleria- ja taidekouluinstituutioille. Ammattimaisen residenssitaiteen kirjoittamattomat säännöt ovat edellyttäneet eräänlaista molemminpuolista win-win –asennetta, jonka avulla verkottauduttiin. Residenssitaiteen piiristä nousivat esiin myös omat uudet instituutionsa, kuten esimerkiksi Suomessa vakiintunut ja muihin taidemaailman toimijoihin hyvin verkottunut HIAP, jonka toiminnanjohtajana Kokko-Viikakin on toiminut.
OSALLISTAMISEN JA KYSYMISEN HUONEET
Kirjan vahvuus ja heikkous on sen osioiden rönsyilevyydessä. Osiossa Koti esitellään Kantosen kurssi, joka toi esiin Kuvataideakatemian työ- ja opiskeluyhteisön kipupisteet tilanteessa, jossa kärsittiin taloon rakennusvirheen takia ilmaantuneesta homeesta sekä työilmapiirin ja työpaikkakulttuurin huonosta ilmapiiristä.
Samassa osiossa Erkki Soininen käy läpi Kuopiossa järjestetyn ANTI -festivaalin historiaa, Maija Mustonen esittelee siellä vuonna 2008 yksityiskoteihin toteutetut neljä teosta ja Kristina Junttila kertoo Kajalakodin vanhainkodissa toteuttamastaan yhteisötaideprojektista, jota taideopiskelijana vastaavan projektin tehnyt Sonja Jusi kommentoi. Lopuksi Pekka Kantonen tarkastelee vallankäyttöä kodin seinien sisällä syntyvässä tilanteessa soveltaen analyysissään Michel de Certeaun strategian ja taktiikan käsitteitä sekä Michael Kirbyn ajatuksia esiintymisen matriisista. Osiossa tulee toki esiin monta näkökulmaa “kotiin” mutta samalla tarkastelukulmien moninaisuus tekee osiosta hajanaisen.
LOPUKSI
Toivottavasti kirja toimii Kuvataideakatemiassa päänavauksena myös opiskelijoiden omien tekstien kirjamuodossa julkaisemisen suuntaan, samaan tapaan kuin Teatterikorkeakoulun Episodi- ja Teatteri -julkaisusarjat ovat tuoneet kiinnostavasti esiin esitystaiteen ja draaman opiskelijoiden teoksia ja ajatuksia