Tämän Mustekalan numeron teemana on taide ja talous, talous ja taide, taide ja talous… voiko kahta vaikeampaa aihetta ollakaan, varsinkaan yhteen tuotuna. Ei ole ehkä sattumaa, että sanoista muodostuvien anagrammien joukosta löytyy niin “ideasta tuloja”, “alettais juoda” kuin “laaja tiedotuskin”.
Numeroa valmistellessa ja artikkeleita kirjoittaessa tapahtui monta ihmeellistä asiaa, jotka hämmästyttivät, kummastuttivat pientä taiteilija-toimittajaa. Toiseen ääripäähän liittyi kiusaamista muistuttanut Opetus- ja kulttuuriministeriön esittämä epäkelpo lakiehdotus Taiteen edistämiskeskuksesta joka lähetetiin lausuntopyyntöineen juhannusaattona taiteen kentälle kommentoitavaksi. Toista puolta esitti talouden kohtuullistamisen keinoja etsivän degrowth -liikkeeseen tutustuminen. Se esittäytyi kesän aikana muun muassa erilaisissa keskustelutilaisuuksissa ja piknikeillä. Rohkaisevaa, että jokin uusi idea tulee vastaan näin sympaattisesti ruohonjuuritasolla ja rohkaisee ajattelemaan koko talouden metafysiikkaa ja mekaniikkaa uudelleen.
“Talous on mysteeri”, sanoo Tuomas Nevanlinna Helsingin Sanomien kolumnissaan. “En pysty edes kunnolla keskittymään päiväkohtaiseen talouspoliittiseen keskusteluun. Syy on se, että talouden filosofiset perusteet ovat minulle hämäriä”, kirjoittaa Nevanlinna. Nevanlinnan mukaan talous on “herkkä kokonaisuus, joka nojaa odotuksiin, luottamukseen ja arvaamattomaan kansainväliseen vuorovaikutusverkostoon”. Olennaista on ehkä, että käsityksemme taloudesta on sovittu asia ja mysteeri, kuten taidekin. Se voi ehkä muuttua ajan myötä, kuten taidekin.
Taide on mysteeri. Voiko taide auttaa taloutta muuttumaan? “Taide ei oikeastaan kuulu
rationaalisen hyödyn tavoittelun piiriin. Se kysyy, mitä hyvä elämä on, tai muistuttaa
elämän paradoksaalisuudesta”, kirjoittaa Marko Gylén tässä Mustekalan numerossa olevassa artikkelissaan. “Taiteessa avautuu se, ettei elämällä ole valmista mieltä, ja siksi se imee etsimään tätä”, hän jatkaa. Taide on talouden ulkopuolella, tutkimassa elämän ehtoja ja antamassa mielekkyyttä itsessään mielettömälle elämälle. Se antaa vaihtoehdon talousmetafysiikalle. Jakke Holvaksen mukaan talousmetafysiikasta on tullut länsimaissa kyseenalaistamaton perusta, jonka voi väittää anastaneen itselleen sen paikan joka kuuluisi ehkä filosofialle ja taiteelle (Holvas 2010).
Taiteilijoiden asema on mysteeri. Taiteilijuuden marginalisointi yhteiskunnan muiden toimeentulojärjestelmien ulkopuolelle on paradokseista suurin. Ainoastaan prekaarisen työntekijöiden ja freelance-ammattilaisten määrän voimakas kasvu viime vuosina vetää sille vertoja. Yhä useampi ymmärtää taiteilijan asemaa koska on kuin huomaamattaan pudonnut samaan tilanteeseen.
Huolimatta taiteilijoiden vaikeasta taloudellisesta tilanteesta kulttuurin alueelle on kuitenkin jatkuvasti tunkua. Uusia ammattiryhmiä ja strategioita synnytetään. Usein taiteilijoiden asemasta puhutaan kauniisti mutta raadollinen todellisuus on myös raporteista helposti luettavissa: tarkoitus on usein luoda rakenteita, joissa luodaan toimeentuloa uusille ryhmille eikä niinkään perustuottaja-taiteilijoille. Pahimmissa skenaarioissa ne rahat ovat pois samasta pienestä kasasta, josta taiteilijoiden toimeentulo on jo kiinni. Oikeaan suuntaan ei olla menossa, jos taiteen kentän asiantuntijoilta viedään kokonaan mahdollisuus vaikuttaa taidepolitiikan ja siten myös siihen liittyvän talouden suuntaviivoihin, kuten OKM:n luonnos esitykseksi laista Taiteen edistämiskeskuksesta antoi olettaa. “Käsivarren etäisyyden” ottaminen pois kulttuurielämän asiantuntijoilta suomalaisen kulttuuripolitiikan päätöksenteossa merkitsisi perustulaissakin turvatun taiteen autonomisen koskemattomuuden julkista ja julmaa loukkaamista, sen kyynistä raiskausta.
Pakko myöntää, että tämän kirjoittaja on melkein jo menettänyt toivonsa – niin pimeää tulevaisuutta esimerkiksi OKM:n raportissa tunnutaan rakennettavan ja povaavan ja niin vähäisessä merkityksessä tunnutaan kentän mielipiteitä pidettävän. Sitten tämän pääkirjoituksen kirjoituspäivänä kuitenkin ilmestyi OKM:n tuutista kuitenkin vielä yksi, käänteentekevä raportti, Tarja Cronbergin “Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo”. Kerrankin OKM:n julkaisemassa raportissa saadaan kunnolla kiinni luovan taiteilijan todellisuudesta. Cronberg tarjoaa raportillaan positiivista, rohkeaa kirjallisuutta uudistaen ministeriön julkaisujen profiilia Kafkan visioilla kilpailevien huonosti valmisteltuihin lainuudistussepitteiden jälkeen. Ydinasia on siinä, että Cronbergin mukaan työttömyysturva, sosiaaliturva ja verotus kohdentuvat taiteilijoihin epäoikeudenmukaisesti ja epätasa-arvoisesti. “Taiteilijana oleminen on työtä, josta ei olla työttömänä. Työlainsäädännössä tulisikin määritellä uusi ryhmä: itsensä työllistävät. Sosiaaliturvaa ja verotusta uudistettaisiin siten, että itsensä työllistäjät olisivat tasa-arvoisia palkkatyötä tekevien kanssa.” Vastaavia asioita on politiikassa ajanut eteenpäin myös kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu Outi Alanko-Kahiluoto, mainitakseni erään toisen kulttuurin ruohonjuuritasosta nousevia asioita ymmärtävän poliitikon. Ehkä politiikassa on vielä mahdollisuuksia, ja ministeriön raporteissa voidaan osua edes jossain pienessä asiassa oikeaan.
*
Talouden ja taiteen suhdetta käsiteltiin keväällä Pro arte -yhdistyksen ärjestämillä IHME-päivillä näytösoikeudenkäynnissä, jossa tuomarina toimi Tuomas Nevanlinna. Mustekalan toimitus inspiroitui tästä julkaisemaan syyttäjän Antti Majavan ja puolustuksen edustajan Kira Sjöbergin puheenvuorot. Oikeudenkäynnissä käytettiin toki muitakin puheenvuoroja. Mikäli oikeudenkäynti kiinnostaa, lue Mustekalan blogeissa julkaistu Marko Gylénin raportti tapahtumista.
Tämän lehden artikkeleissa Marko Gylén pohtii taiteen ja talouden filosofista perustaa ja Paavo Järvensivu esittelee tiiviisti degrowth -liikkeen taustaa ja periaatteita. Itse kommentoin Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripolitiikkaa. Anni Venäläinen kirjoittaa MACBA:ssa nähdystä näyttelystä, joka esitteli taannehtivasti Palle Nielsenin kansalaistottelemattomuuden hengessä toteutettuja tee-se-itse –leikkikenttiä. Irmeli Hautamäki arvioi keväällä julkaistun Saa koskea -pamfletin sekä kommentoi avantgarden kysymystä Roomassa nähdyn Donna 70 -näyttelyn pohjalta. Feminismiin ja avantgardeen liittyy myös Natascha Gruberin artikkeli: se esittelee vastikään kuolemansa jälkeen löydetyn itävaltalaisen Birgit Jürgenssenin (1949-2003) tuotantoa, joka sijoittui 1970-luvulle.
Kirjallisuutta & linkkejä:
Marko Gylénin raportti IHME-päivien oikeudenkäynnistä
Holvas Jakke (2010), Talousmetafysiikan kritiikkiä, Tutkijaliitto: Helsinki
Nevanlinna, Tuomas (2010), “Talouden mysteeri”, HS 25.8.2010
Nevanlinna, Tuomas (2010), “Talouden mysteeri”, HS 25.8.1978