4.6.2008 Minna L.Henriksson
On vaikeaa sanoa, mikä tai mitä Centrifugal on. En ole koskaan aiemmin osallistunut Centrifugalin kaltaiseen taideprojektiin. Varmasti muille osallistujille se on jotain muuta kuin mitä ymmärrän sen olevan.
Centrifugal on kansainvälinen projekti, joka alkoi vuoden 2006 alussa Lontoossa Suomen Lontoon Instituutin mahdollistamalla tapaamisella. Sen aiheena on keskipakoisuutta tarkoittavan nimensä mukaisesti pohtia kolmen Euroopan laidalla olevan kaupungin: Helsingin, Belfastin ja Zagrebin, suhdetta Euroopan keskustaan, jota tässä tapauksessa edustaa Lontoo. Centrifugal pyrkii myös nostamaan esiin paikallisia aiheita jokaisessa näissä kolmessa kaupungissa, sekä tarkastelemaan kaupunkeja vastakohtien ja rinnastuksien kautta mahdollisesti uudesta näkökulmasta. Se liikkuu taiteen käytännön ja kriittisen teorian välillä käsitellen aiheita nationalismista ja postkolonialismista kaupunkitilan muuttumiseen ja sen yksityistämiseen.
Projektin aloitti Lontoossa asuva kuraattori Taru Elfving, joka kutsui mukaan kaksi suomalaistaiteilijaa, Tellervo Kalleisen ja Kalle Hammin, sekä kaksi kuraattoria, kuvataiteilija ja teoreetikko Susan Kellyn Belfastista/Lontoosta ja filmintekijä ja kuvataiteilija Nicole Hewittin Zagrebista. Susan Kelly toi projektiin kaksi taiteilijaa Belfastista, Daniel Jewesburyn sekä Aisling O’Beirnin. Nicole Hewitt kutsui prosessiin arkkitehdit Miranda Veljacicin ja Dinko Peracicin arkkitehtiryhmä Platforma 9.81:stä Splitistä. Sittemmin Tellervo Kalleinen jättäytyi projektista ja keväällä 2006 minä liityin mukaan toiseksi suomalaistaiteilijaksi. Myöhemmin myös kuvataiteilija Otto Karvonen sekä sosiologi Sezgin Boynik Kosovosta kutsuttiin mukaan.
Centrifugal rakentuu tapahtuma sekvensseistä, joita on tähän mennessä ollut neljä, Lontoossa, Zagrebissa, Helsingissä ja Belfastissa. Noin viikon mittaisten tapaamisten aikana on järjestetty myös erilaisia julkisia manifestaatioita kuten näyttelyitä, interventioita, video-ohjelmia, luentoja, kaupunkikierroksia ja opiskelija-työpajoja. Julkiset osuudet ovat olleet onnistuneita, mutta myös välttämättömiä: ne oikeuttavat projektin olemassaolon rahoittajille ja siten mahdollistavat, ikään kuin sivutuotteena, oleellisimman osan Centrifugalia eli ryhmän tapaamiset ja sisäiset keskustelut.
Centrifugalin potentiaali on määrittelemättömyydessä. Tämä ei tarkoita, ettei kyseessä olisi kunnianhimoinen projekti ja etteikö sillä olisi selkeitä teemoja. Ellei prosessi olisi ollut niin avoin ja ajallisesti pitkä, olisi ollut mahdotonta tunnistaa näitä yhteisiä aiheita suhteellisen heterogeenisessä ryhmässä. Teemoja, joita osallistujat jakavat työskentelyssään ja jotka nousevat esiin vierailuista kaupungeissa.
Hankkeen tarkoituksena ei ole promovoida valittuja kaupunkeja. Erityisyyksien alleviivaamisen sijaan projekti on osoittanut minulle yhtäläisyyksiä: Helsingissä, Zagrebissa ja Belfastissa on käynnissä samanlaiset prosessit, tosin eri nopeuksilla ja toisissa hienostuneemmin kuin toisissa. Tämä siitä huolimatta, että kaupunkien lähihistoriat ovat olleet radikaalin erilaiset ja käsitykset julkisesta tilasta toisistaan poikkeavat.
Oli kiinnostavaa huomata viimekertaisesta Centrifugal -tapaamisesta lähtiessäni, että omaa näyttelyämme lukuun ottamatta en nähnyt ainuttakaan taidenäyttelyä Belfastissa. Sama pätee muihin Centrifugalin kaupunkeihin. Projekti ei siis millään tavalla suoraan yritä liittyä kuvataiteen traditioon sen tapahtumapaikoissa, vaan kuvataide on sen osallistujille keino käsitellä yhteiskunnallisia aiheita.
Teimme viime syksynä Kalle Hammin, Sezgin Boynikin ja Dzamil Kamangerin kanssa yhtenä Centrifugalin tuotteena teoksen ”Postkolonialistinen Sana- ja Kirjalista”. Se on A4-kokoinen kaksipuolinen pizzerian mainoslehtistä jäljittelevä informatiivinen lehtinen, jota jaoimme koteihin Helsingissä. Teos on erityisesti kohdistettu Suomessa asuville suomalaisille, jotka eivät jokapäiväisessä elämässään koe tärkeäksi päivittää käsitystään suomalaisuudesta mahdollisena kulttuurien pluralismina, vaan pitävät kiinni konservatiivisesta ajatuksesta yhdestä kansasta, kulttuurista ja kielestä, jonka pitää puolustautua muiden kulttuurien vaikutusta vastaan.
Avoimuus, poikkitieteellisyys ja tutkimuslähtöisyys osoittautuivat potentiaalin lisäksi myös Centrifugal -projektin ongelmaksi. Lontoon jälkeen hankkeen toinen sekvenssi oli tarkoitus järjestää Helsingissä, mutta osoittautui mahdottomaksi saada projektirahoitusta kokoontumiseen ja yhteisnäyttelyn pitämiseen Taidehallin Studiossa. Jouduimme perumaan näyttelyajan, koska emme saaneet rahoitusta edes näyttelytilan vuokraan. Tämä yllätti, koska projektin osallistujilla oli vankka tausta tutkimuslähtöisessä työskentelyssä ja oletimme, että yksityiskohtaisen näyttelysuunnitelman ollessa apurahojen hakemisvaiheessa mahdottomuus, näyttö osallistujien aiemmasta työskentelystä riittäisi vakuuttamaan apurahan saamiseksi.
Sittemmin Suomen Lontoon Instituutin lisäksi Taiteen Keskustoimikunta on tukenut ulkomaille suuntautuvia matkojamme matka-apurahoilla ja Näyttelyvaihtokeskus Frame on tukenut näyttelyosuuksia ulkomailla. Olemme myös tehneet yhteistyötä taideakatemioiden kanssa. Siten mahdollistimme projektin Helsingissä syksyllä 2007. Voisikin päätellä, että sellaiset tahot, jotka myöntävät apurahoja ulkomaille suuntautuviin projekteihin, ovat joustavampia taiteen määritelmissään ja ymmärtävät myös prosessiluonteisen tutkimukseen ja yhteistyöhön perustuvan työskentelyn.
Tulossa on vielä ainakin kaksi Centrifugal -sekvenssiä; tapaaminen Kosovossa syksyllä 2008 ja Centrifugal -julkaisun tekeminen, ei projektin lopputuloksena tai raporttina, vaan yhtenä sen vaiheista. Julkaisun rahoittaa Pohjois-Irlannin British Council.
Enemmän Centrifugalista osoitteessa:
centri.wordpress.com