10.6.2008 Taava Koskinen
Tuula Arkio ja Paula Toppila ovat molemmat suomalaisen kuvataiteen kansainvälisiä vaikuttajia, vähän eri ikäpolvista tosin. Arkio on tehnyt suomalaisessa museolaitoksessa nelikymmenvuotisen uran, joka alkoi Ateneumin taidemuseossa vuonna 1968. Hän eteni sieltä tuolloin perustetun Nykytaiteen Museon johtajaksi 1990, ja toimi tässä tehtävässä vuoteen 2001 (Kiasmassa 1998–2001), siirtyäkseen sen jälkeen Valtion taidemuseon johtajaksi. Arkio on toiminut monissa merkittävissä kansainvälisissä luottamustehtävissä, joista hän nostaa esiin erityisesti CIMAMin (International Committee for Museums and Collections of Modern Art).
Paula Toppila on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen kuvataideammattilainen, joka valittiin hollantilaisen De Appel -säätiön kuraattorikoulutusohjelmaan Amsterdamiin lukuvuodeksi 1997–1998. Toppila tuli näyttelykeskus FRAMEen (Finnish Fund for Art Exchange) töihin kuraattoriksi vuonna 1998, mutta oli jo sitä ennen työskennellyt mm. turkulaisessa galleria Titanikissa, jossa pienistä resursseista huolimatta pyrittiin edistämään kansainvälisyyttä hyvän tiimin voimin.
Nyt naisia yhdistää yhteinen projekti Taidesäätiö Pro Artessa, joka lanseerattiin julkisuuteen tänä keväänä. Tuula Arkio on säätiön hallituksen puheenjohtaja ja Paula Toppila puolestaan projektipäällikkö. Perustoimintaideansa mukaisesti säätiö kutsuu kerran vuodessa jonkun kansainvälisen taiteilijan Suomeen tekemään yhteisöllisen teoksen julkiseen tilaan. Julkisista teoksistaan tunnettu brittiläisen kuvanveiston ykkösnimi Antony Gormley on heistä ensimmäinen. Gormley sopii oivallisesti säätiön valitsemaan yhteisölliseen linjaan, sillä molemmilla on sama päämäärä: tuoda taidetta keskelle ihmisten arkea.
Gormley toteuttaa niin kutsutun IHME-projektinsa ensi vuonna, mutta sen sisältö on vielä salaisuus. Aiemmin keväällä on tosin jo toteutettu Gormleyn ideoima IHME-editio, joka koostui ihmettelyyn kannustavista koko sivun ilmoituksista suomalaisissa sanomalehdissä.
Aloitamme keskustelun siitä, mitä kansainvälisyys Arkion ja Toppilan mielestä on ja mitä se heille merkitsee.
”Kansainvälisyyttä ei ole ilman vuorovaikutusta”, Tuula Arkio kommentoi. ”Kyse on ottamisesta ja antamisesta, dialogista. Näyttelyiden seuraamisella tai asioista lukemisella ei vielä ole mitään tekemistä kansainvälistymisen kanssa. Myös henkilökohtainen taso on ratkaiseva. Suomalaisilla on perinteisesti ollut näissä asioissa ongelmia, kun on luultu, ettei osata ja sitten ei uskalleta. Osaamme ihan yhtä hyvin kuin muut, oivallamme myös joskus asioita aiemmin kuin muut, koska meillä on etunamme eri perspektiivi kuin keskiössä olevilla.”
Näin ajatteli myös Kim Levin, kansainvälisen kriitikkojärjestö AICAn/IAACin entinen puheenjohtaja. Paljon eri maissa, myös Aasiassa ja Pohjoismaissa näyttelyitä järjestäneen Levinin mukaan ns. periferioista tulevat ihmiset ovat usein valveutuneempia kuin ”keskuksista” tulevat. Kun Levin toteutti projekteja eri puolilla maailmaa, jotkut yhdysvaltalaiset kollegat tulivat kysymään, eivätkö he ole tarpeeksi hyviä sinulle? Jo tämä herättää kysymyksen, ovatko ”keskukset” mahdollisesti joskus perifeerisempiä kuin ”periferiat”?
Tuula Arkio muistuttaa, että nuorempi polvi on selvästi avoimemmin orientoitunut kuin vanhempi. Entistä vähemmän tulee eteen tilanteita, joissa suomalaiset taideammattilaiset lähtevät kansainvälisiin kongresseihin ja taidetapahtumiin tapaamaan toisiaan ja keskustelemaan vain keskenään.
”FRAMEssa meillä oli vuodesta toiseen keskustelua juuri tästä Venetsian biennaalin yhteydessä”, Paula Toppila kommentoi. ”Emme halunneet järjestää suomalaistapaamisia Venetsiaan. Tarkoitus oli tarjota mahdollisuuksia verkottua kansainvälisesti”, Toppila sanoo.
Tuula Arkio puolestaan kertoo, että ”Henkilökohtaisesti CIMAM on ollut valtavan merkityksellinen työlleni ja osaamiselleni. Olen sen kautta tutustunut kaikkiin keskeisimpiin nykytaiteen toimijoihin eri mantereilla ja pystynyt solmimaan henkilökohtaiset kollega- ja ystävyyssuhteet. Se on minun toinen elämäni, josta täällä ei paljon tiedetä, mutta en usko että olisin pystynyt työssäni kansainvälisesti siihen mitä olen tehnyt, ellei minulla olisi ollut tätä verkostoa”.
Tuula Arkio on ollut järjestämässä kaikkia kansainvälisiä ARS-näyttelyitä Helsinkiin lukuun ottamatta ensimmäistä ja viimeistä (vuoden 1961 ja 2006) ARSia.
Arkion mukaan ”ARS-näyttelyt olivat alkuvuosikymmeninä niitä harvoja kansainvälisiä tapahtumia Suomessa. Galerie Artekilla oli tietysti oma roolinsa, mutta yleisesti jouduttiin lähtemään Tukholmaan kansainvälisiä näyttelyitä katsomaan, pääsääntöisesti Moderna Museetiin”. Hän jatkaa että, ”ARS 83 on ilmeisesti jäänyt suomalaisen nykytaiteen historiaan eräänlaisena käänteentekevänä tapahtumana. 1970-luvun taidepolitiikka ja -keskustelu oli varsin ahdistavaa, kun monien mielestä rajat olisi pitänyt pitää visusti kiinni – lukuun ottamatta kenties Neuvostoliiton puoleista. Kansainvälisyys koettiin siten, että se oli suomalaisilta taiteilijoilta pois. Lisäksi yliopistoissa nykytaidetta ei ollut olemassa.”
”1980-luku oli vastaavasti täysi vastakohta asennemielessä: taiteilijat alkoivat kulkea noususuhdannehuumassa dollarinkuvat silmissä. Mutta kun lama sitten 1990-luvun alussa tuli, todella monia hienoja nuoria nykytaiteilijoita ilmestyi – sellaisia, jotka alkoivat itsenäisesti verkottua ja matkustaa ja jotka eivät olleet kokeneet kerskakulutusvaihetta”; Arkio luonnehtii. ”Vielä sellaisena aikana, jolloin kaikki pankit ja vakuutusyhtiöt lopettivat taiteen ostamisen.”
Arkio jatkaa, että ”Olen ehkä vähän puolueellinen puhumaan Kiasman puolesta, mutta sen perustamisen jälkeen vuonna 1998 täällä kävi toistatuhatta lehdistöihmistä ja tällaisen uuden instituution kautta asiat vauhdittuivat”.
Sekä Tuula Arkio että Paula Toppila korostavat, että Taidesäätiö Pro Arten keskeinen tavoite on tuoda lisää kansainvälisyyttä nimenomaan Suomeen. Valtiollinen näkemys kansainvälisyydestä näyttää painottuvan lähinnä taiteen vientiin; ajatteluun, jonka mukaan olemme kansainvälisiä sitten kun olemme rahdanneet taiteilijat teoksineen ulkomaille.
2000-luvun kehitystä Tuula Arkio pitää hivenen pysähtyneenä. ”Vaikka taidekenttä on laajentunut, jotain kuitenkin tuntuu puuttuvan”, hän pohdiskelee.
Paula Toppila tiivistää nasevasti: ”Kansainvälisyys on kansojen ja maiden välistä yhteistyötä, joka tapahtuu yksilöiden välillä”. Hän jatkaa: ”Henkilökohtaisella tasolla ajattelen, että kansainvälisyys on näkökulma, joka liittyy vuorovaikutushaluun. Sen rinnalla on tietysti paikallinen näkökulma. Uskon, että taiteilijoille kansainvälisyys alkaa olla jo normaalitila, joka näkyy ainakin oman tiensä löytäneiden tekijöiden kohdalla. On tärkeää pystyä peilaamaan omaa tekemistään muihin. Uskon, että niin taiteilijana kuin kuraattorinakin on antoisaa tarkastella omaa tekemistään koti- ja ulkomailla työskentelevien kollegojen työn kautta, eikä ainoastaan nykyhetkessä vaan myös menneisyydessä. On mukavaa huomata yhtäläisyydet, mutta vielä tärkeämpää on huomata oma erityisyys, luottaa omiin valintoihin ja kyetä perustelemaan ne.” Tässä yhteydessä Toppila puhuu myös työhönsä liittyvästä tutkimuksellisesta intressistä.
”Kuvataiteeseen eivät istu samat systeemit kuin muihin taidemuotoihin kaupallisesti”, Tuula Arkio sanoo. Hän viittaa mm. teosten monistettavuuden mahdollisuuteen.
Keskustelu siirtyy siihen, missä määrin taidetta tulisi popularisoida, mikä taas on aivan eri asia kuin populismi. Popularisoiminen on vaikea laji, mutta todella tärkeä, naiset tuumivat. Molemmat suhtautuvat kriittisesti lisääntyneeseen hömppään sekä osittain myös henkilökultilla myymiseen lehtien kulttuurisivuilla – musiikin puolella esimerkiksi isokokoisiin esapekkasalosiin ja leifsegerstameihin. Toisaalta, jos peliin ei lähde lainkaan mukaan, missä kuvataide sitten näkyy?
Taiteen päivät – IHME-päivät – on yksi tuleva Taidesäätiö Pro Arten toimintamuodoista. Siitä on suunniteltu studia generalia –tyyppistä tapahtumaa. Sen kansainvälinen sisältö julkistetaan vasta myöhemmin, mutta foorumi on jo tiedossa. Se on Vanha ylioppilastalo Helsingissä, ensimmäisen kerran IHME –päivät pidetään 2009 maaliskuussa. Tästä suunnitellaan vakiinnutettavaa instituutiota. IHME-editiot voivat puolestaan olla melkein mitä vain monistettavia tai toistettavia hengentuotteita, riippuen kunkin taiteilijan motiiveista.
Säätiön rahoittaja haluaa pysyä anonyyminä, mutta kolmen vuoden osalle budjetti on suunniteltu varsin joustavasti. Käytössä on tällä hetkellä 1,5 miljoonaa euroa, jota, toisin kuin monien muiden säätiöiden sääntöjen mukaan, voi jakaa joustavasti kolmelle vuodelle. Raha keskitetään tuotantoihin, ei apurahoihin.
Tässä on hyvä uusi sarka kynnettäväksi – ei raukoilla rajoilla vaan jatkuvasti avautuvilla, kommunikoivilla linjoilla.
Haastattelun teki Taava Koskinen