7.6.2008 Irmeli Hautamäki
Olemme juuri saaneet lukea, kuinka suomalaista taidetta on viety New Yorkiin ”Arktinen hysteria” nimikkeellä. Newyorkilainen kuraattori kehuu suomalaistaiteilijoiden olevan erikoisia, he ovat korkeasti koulutettuja, mutta he ovat myös kiinni luonnossa ja tekniikassa. Suomalaiset esitellään jutun perusteella ”hulluina”, jotka osaavat
teknologian viimeisimmät temput. Villistä alkuperäisyydestä, jopa hulluudesta ja toisaalta fiksusta teknisestä osaamisesta on yhdistämällä tehty Suomi -brandi. Hankkeen suomalainen osapuoli on Frame ja rahat tulevat valtion kulttuurivientirahoista.
Tämän brandin oletetaan kiinnostavan maailman vaativinta taideyleisöä. Näinköhän amerikkalaiset ostavat tuotteen? New York Timesin kriitikko Ken Johnson ei tietenkään ostanut sitä, (kukapa kriitikko nyt tarttuisi valmiiseen tulkintaan?) vaan totesi, että näyttely pettää patologisen kiihottuneet mielikuvat, joihin otsikko ”Arktinen hysteria” viittaa. Siitä huolimatta hän ei pääse kovinkaan syvälle suomalaisuuteen, jolla tätä näyttelyä kaupitellaan. Hänen omat tulkintansa: ”cool, hot and Finnish” eli fiksua, seksikästä ja suomalaista ei perustu muuhun kuin oletukseen, että suomalista mielenlaatua määrittää cool-hot vastakkaisuus, joka perustuu suomaisen luonteenlaadun kovuuteen ja mystisyyteen. Cool ja hot ovat muuten ympäripyöreitä ilmauksia, jotka voivat tarkoittaa mitä vain.
Tiedän kokemuksesta, että monet amerikkalaiset ajattelevat Suomen, joka kartasta katsoen sijaitsee lähellä pohjoisnapaa, olevan (sulavaa) jäätikköä, jolla eskimot asuvat. Ihmisistä, jotka asuvat näin kaukana (kaikesta sivistyksestä), voi uskoa mitä tahansa. Kuten että he ovat hulluja tai kivikovia ja mystisiä. Niinpä tuo ”Arktinen hysteria” brandi johdattelee stereotypiaan ja sivuuttaa sen, mitä suomalaiset todellisuudessa ovat. Minua on harmittanut joutua joka välissä selittämään amerikkalaisille, että me suomalaiset kuulumme eurooppalaisen sivistyksen piiriin. Tai ainakin jotkut meistä haluavat sitä. Taiteen brändäystä ja siihen liittyvää hypeä pohtii alla Anna-Kaisa Rastenberger.
Kysymys kuuluu, vastaako tämä Hysteria -brandi suomalaisten taiteilijoiden toiveita? On nimittäin globaalien markkinoiden logiikan mukaista, että suomalaiset esitellään pohjoisen villeinä teknologia-friikkeinä aivan kuten kiinalaiset tai kuubalaiset nykytaiteilijat esitellään omalla tavallaan outoina, mutta valmiisiin stereotypioihin sopivina tuotteina. Asiasta kirjoittaa enemmän Saara Hacklin artikkelissaan.
Eivätkö suomalaiset taiteilijat ole kriittisiä yksilöitä ja vahvoja persoonia, joilla on omia näkemyksiä? Oletammeko, että vain kansainväliset nykytaiteilijat ovat tällaisia kiinnostavia yksilöitä? Vai onko niin, ettei suomalaisten (tuettujen ja holhottujen) taiteilijoiden oikeastaan edes haluta olevan kriittisiä yksilöitä? Riittääkö, että he esittelevät luontoa ja muistuttavat luonnon arvoista tai sitten vain mystisesti ja selittämättömällä tavalla sulautuvat luontoon ja ilmaisevat itseään huutamalla?
Eiköhän tällaisella taiteen esittely- ja tukipolitiikalla ole taitelijoihin selvästi kuohitseva vaikutus? Taiteilijaa viedään kuin pässiä narussa kuten Minna Heikinaho kirjoittaa. Ainakin on kovin paljon helpompaa viedä tällaista yhtenäistä kulttuurituotetta kuin esitellä taiteilijoita ja heidän yksilöllisyyttään.
Miksi taidetta ylipäätään pitää viedä? Onko taide jokin kylkiäistuote, jolla parannetaan maan kilpailukykyä? Tältä asia näyttää maksajan eli Suomen valtion näkökulmasta. Taiteen arvot eivät kuitenkaan ole sopusoinnussa talouselämän kovien arvojen kanssa, kuten Minna Heikinaho huomauttaa.
Eikö olisi parempi tukea aitoa kansainvälistä vuorovaikutusta ihmisten välillä? Siitäkin olemassa hyviä näyttöjä, kuten Minna L. Henriksson kirjoittaa Centrifugal- artikkelissaan. Nuoret taiteilijat liikkuvat maailmalla ja solmivat luontevasti yhteyksiä. Tällaisia kevyitä projekteja pitäisi tukea viennin sijaan. Tietysti maksajan on paljon vaikeampi kontrolloida niitä kuin yhtä keskitettyä vientirysäystä. Niistähän saattaa syntyä ihan mitä tahansa. Toisaalta vapaus on luovuuden ehdoton edellytys. Lopuksi: onneksi on olemassa Taidesäätiö Pro Arte, joka panostaa suomalaisen taide-elämän kansainvälistymiseen.