Teemu Manninen
Kerran, joitakin vuosia sitten, hän oli tullut väittäneeksi erääseen teokseen kirjoittamassaan esipuheessa, että suorittaakseen tehtäväänsä aidon olemisen ja uuden ajattelun ilmaisuna kirjallisuuden — ja siten myös viime kädessä kaiken taiteen — olisi nykyaikaisten tuotantoehtojen vallitessa väistämättä luovuttava jollakin tavalla vaihtoarvosta ja lisäarvosta olemassaolonsa tapaa määrittävinä käsitteinä ja käytäntöinä. Taiteen olisi toisin sanoen muututtava myytävästä tuotteesta lahjaksi, ja samalla taiteilijan olisi tultava nimettömäksi, siis kätkettävä oma elämänsä vetäytymällä pois julkisen elämän piiristä voidakseen antaa lahjansa puhtaasti, vailla vaatimusta vastalahjasta, sillä lahjan olemukseen kuului, että antajan oli kadottava lahjansa tieltä. Vain siten lahja voisi jatkaa itse itsensä antamista, antaa antamistaan muuttumatta velaksi, korkojen ja vedonlyöntien, uhkapelin ja huijausten taloudeksi.
Hän ei ollut tiennyt täysin itsekään, mitä näillä sanoillaan oli tarkoittanut. Ne olivat silti jääneet kirouksen lailla muistuttamaan kysymyksestä, johon hän oli päätynyt: voisiko olla olemassa taidetta, jolla ei olisi hintaa? Aina kun hän oli palannut ajattelemaan tätä kysymystä hän oli ajautunut ajattelemaan maailman, elämän ja niille kuuluvien asioiden arvoa yleisesti ja taiteen arvoa erityisesti, ja aina kun hän oli tehnyt niin, sama väite oli palannut hänen mieleensä yhä uudelleen ja uudelleen lähestulkoon pakkomielteen lailla: että hänen julkiset syynsä arvostaa jotakin eivät olleet samoja kuin hänen yksityiset syynsä.
Tämä ajatus oli iskostanut itsensä hänen päivittäiseen elämäänsä ja se oli noussut esiin jatkuvasti hänen työssään, sillä hän oli työskennellyt taiteen arvostelemisen parissa monissa erilaisissa tehtävissä nyt jo vuosien ajan: hän oli arvostellut taidetta sanomalehdissä, kulttuurilehdissä, kirjallisuuslehdissä ja tieteellisissä julkaisuissa; hän oli arvostellut taidetta julkisissa tilaisuuksissa, missä hän oli puhunut ihmisjoukkojen edessä, ja hän oli myös arvostellut taidetta kollegoidensa, ystäviensä ja kumppaniensa kanssa yksityisissä tiloissa ja suljetuissa huoneissa; hän oli tuominnut taidetta raadeissa ja hän oli toimittanut sitä kustantamossa, hän oli kääntänyt ja julkaissut ja edistänyt taidetta ja hän oli opettanut sitä, ja olipa hänet myös kutsuttu useammin kuin kerran antamaan arvionsa taiteellisten oppilaitosten opiskelijoiden opinnäytteistä ikään kuin hän olisi jollain tavalla sellainen taho, jonka sanalla olisi painoa ja jonka mielipiteellä olisi merkitystä sen kannalta, mitä taiteena pidettiin.
Kaiken tämän hän oli tehnyt, eikä hän koskaan ollut paljastanut missään näistä yhteyksistä ja tilanteista niitä yksityisiä syitä, joiden tähden jokin tietty runo, esimerkiksi, oli koskettanut häntä hänen istuessaan linja-autossa eräänä iltapäivänä kevättalvella kun auringon säteet osuivat hänen kasvoihinsa ja hänen sylissään lepäävät sanat haavoittivat häntä koska hän oli hän eikä kukaan muu, ja koska juuri sillä hetkellä hän oli virittäytynyt lukemaan juuri tuon kyseisen runon juuri sellaisella tavalla, että sen herättämät ajatukset ja tunteet ruokkivat ja lohduttivat ja kannustivat ja ilahduttivat häntä ja opettivat hänelle jotain hänestä itsestään, jotain sellaista, minkä hän oli kauan tiennyt muttei ollut osannut vielä itselleen ilmaista, ei ennen kuin tuo runo oli avannut hänelle mahdollisuuden verrata itseään ja tunteitaan siihen, mikä runon sanoissa asui häntä varten, ikään kuin salaisuus, jonka se kertoi hänelle ja vain hänelle, ja vain nyt, eikä koskaan enää.
Sen sijaan hän oli noudattanut tehdessään työtään taiteen arvostelijana yhteisesti sovittuja ja yleisesti määriteltävissä olevia sääntöjä ja puheenparsia, vertailun ja samaistuksen keinoja ja menetelmiä: hän oli peilannut ja heijastanut, hän oli jakanut ja laskenut yhteen, hän oli punninnut ja mitannut, hän oli tulkinnut ja hän oli arvostellut. Hän oli tehnyt niin, koska se, mikä kosketti häntä sellaisena kuin hän oli omassa kätketyssä yksityisessä elämässään ei ollut julkisesti jaettavissa oleva kokemus. Ymmärtääkseen sen olisi täytynyt jakaa sama elämäkerta, siis elää sama elämä ja kokea samat kokemukset ja muistaa samat muistot ja nähdä samat värit ja tajuta samat sanat samalla tavalla koska oli oppinut ne samoilla tavoilla samoina hetkinä, eikä se ollut mahdollista, ja siksi julkiset tapamme osoittaa arvostusta olivat yhtä tavanomaisia kuin mikä tahansa muukin julkisen elämämme osa-alue tavanomaisista illallisista tavanomaisiin kauppamatkoihin ja tavanomaisiin juominkeihin ja tansseihin ja vitseihin ja kokouksiin ja työhön, joka oli tavanomaisista elämäntavoista kenties kaikkein tavanomaisin, siis yleisimmistä yleisin tapa elää: käyttää itseään niin kuin työkalua käytetään.
Juuri tällä tavalla hän käytti sanojaan, kun arvosteli taidetta julkisesti: niin kuin työkaluja. Sellainen tapa käyttää sanoja ja itseään soveltui hyvin julkisten arvojen ja julkisten arvostamisen syiden osoittamiseksi ja sopimiseksi ja paljastamiseksi ja ansion ja palkan saamiseksi tästä työstä. Se ei kuitenkaan soveltunut hänen yksityisten syidensä paljastamiseksi. Nuo yksityiset syyt, hän ajatteli, olivat tuomitut pysymään salassa. Ne olivat yhtä henkilökohtaisia ja yhtä jakamattomia kuin kuolemamme, joka oli omien, yksityisten arvojemme perusta. Siten ne olivat aivan yksinkertaisesti samoja kuin syymme jatkaa elämistä. Koska halusimme elämältä näitä asioita — koska ylipäätään halusimme vielä jotakin — halusimme elää sen sijaan että halusimme kuolla. Elämäkertamme oli kertomus näiden syiden löytymisestä ja siten elämänhalumme kasvusta ja kehityksestä, siitä, mikä teki elämästämme elämisen arvoista. Miten ihmeessä kukaan olisi voinut julkisesti keskustella tällaisista syistä ja uskaltautua väittämään, että muiden täysin toisenlaisen elämän eläneiden olisi täytynyt hyväksyä ne omiksi syikseen elää, jotta olisi voinut arvostella taidetta oikein?
Tietenkään se ei ollut mahdollista. Totta kai se oli täysin järjetöntä: kun puhuimme tai toimimme julkisesti, siis vertaistemme keskellä ja heidän edessään, yhteiskunnan ainakin näennäisen riippumattomasti avatulla ja siten tasa-arvoisesti jaetulla alueella, arvojemme päteviksi perusteiksi oli mahdollista tunnustaa vain julkisia syitä, koska yksityiset syyt eivät olleet yhteisesti jaettavissa eivätkä siten riippumattomasti punnittavissa tai tasa-arvoisesti vertailtavissa. Yksityisillä syillä olisi ollut mahdotonta perustella palkintoja, apurahapäätöksiä ja muuta taiteelle suotavaa yhteiskunnan tukea, kuten taiteilijoiden sosiaaliturvaa koskevia päätöksiä tai muita yhtä tuskallisen hankalia byrokraattisia toimenpiteitä ja poliittisia päätöksiä, mutta myös kaikkia muitakin taiteilijoiden maineeseen ja toimeentuloon liittyviä julkisesti tehtäviä valintoja, joita tehtiin esimerkiksi erilaisissa järjestöissä tai yhteisöissä tai neuvostoissa ja lautakunnissa, tai sanomalehtien ja radio- ja televisio-ohjelmien toimituksissa, joiden toiminta saneli mediahuomiota ja kehysti messuja, festivaaleja ja muita vastaavia tapahtumia, jotka sijoittuvat julkiselle alueelle, sen toreille ja ruuduille, sivuille ja kaduille, laitoksille ja näyttämöille ja ääniaalloille.
Näin oli siksi, hän ajatteli, että todella uskoimme yksityisten syiden olevan kelvottomia julkisten päätösten perustelemiseksi, mutta myös siksi, että yksityisten henkilöiden oli kuitenkin viime kädessä allekirjoitettava nuo päätökset edustamiensa laitosten, istuinten ja valtojen nimissä, ja siksi olimme tottuneet suojelemaan heitä eriasteisilla nimettömyyden ja kasvottomuuden takaavilla ja vastuuvapauden myöntävillä säädöksillä, toimenpiteillä ja käytöksillä, kuten juuri niillä elimillä, joiden nimissä päätökset tehtiin: lautakunnilla, raadeilla, seremonioilla, kiertävillä jäsenyyksillä ja puheenjohtajuuksilla, yhdistyksiä ja säätiöitä koskevalla lainsäädännöllä ja julkisella keskustelulla, joka tulkitsi yksityisiä syitä julkisen kielenkäytön keinoilla ja täten selitti ja siten hyväksytti julkisesti tehdyt päätökset, jotta julkinen mielipide ei kääntyisi päätöksentekijöitä vastaan ja syyttäisi heitä julkisten päätösten perustelemisesta yksityisillä syillä.
Silti, kaikesta tästä ilmiselvyydestä huolimatta, kummallista kyllä, tuskin kukaan olisi kuitenkaan kieltänyt yksityisten syiden olevan yksilöiden omasta näkökulmasta, heidän oman elämänsä kannalta tärkeämpiä kuin julkisten — olihan niissä kyse itse kunkin omasta elämänhalusta.
Tämä yksityisen ja julkisen arvon välinen erottelu, hän ajatteli, oli samankaltainen kuin työn ja vapaa-ajan välinen erottelu, yksityisomaisuuden ja julkisen omistuksen välinen erottelu, mielipiteen ja puolueen välinen erottelu, uskon ja uskonnon välinen erottelu, yksilöllisen tyylin ja yleisen maun välinen erottelu, ja kenties äärimmillään jopa tietynlaisen äärimmäisen anarkian ja tietynlaisen ideaalisen demokratian välinen erottelu. Kaikkia näitä erotteluja leimasi tietynlainen kaupankäynti: ihmiskunnan historiassa oli yhä uudelleen ja uudelleen neuvoteltu sopimus yksityisen ja julkisen välisistä rajoista ja siitä, mitä yksityisten henkilöiden olisi annettava julkiselle vallalle ansaitakseen yksityisyytensä tai pitääkseen sen — siis millaisen hinnan he olisivat valmiita maksamaan yksityisyydestään ja oikeastaan, hän ajatteli, omasta itsestään: millä hinnalla he suostuisivat vuokraamaan ruumiinsa ajalta ja olemassaololta ja millä summalla ostamaan nimensä ja maineensa ja paikkansa yhteiskunnasta toisilta ihmisiltä.
Demokraattisessa yhteiskunnassa tämän neuvottelun keskeinen vertauskuva ja sitä vahvistava tai uudistava rituaali oli äänestys. Äänestyksessä jokainen meistä antoi oman äänensä valitsemalleen äänestetylle, hän ajatteli, ja vaikka kyseessä oli vertauskuva, oli joka tapauksessa tavanomaista uskoa, että äänestäessään ihminen teki oman äänensä eli yksilöllisen tahtonsa kuuluvaksi samalla tavalla kuin kenties ajateltiin, että taiteen arvosteleminen oli oman mielipiteen julkituomista, vaikka tosiasiassa näin ei ollut, sillä sen sijaan, että äänemme tulisi kuulluksi, äänestys teki meistä oikeastaan äänettömiä: sillä hetkellä kun annamme äänemme äänestämällemme henkilölle luovutamme sen hänen käytettäväkseen, hän ajatteli, oikeastaan siis uhraamme sen ostaaksemme itsellemme vastuuvapauden ja myöntääksemme hänelle oman äänemme suoman vallan tehdä julkisia päätöksiä ja valintoja meidän nimissämme, samalla tavalla kuin ulkoistamme taiteen arvioinnin niille tahoille, joilla on valta siitä päättää sen julkisen sananvallan äänellä, joka ei ole kenenkään yksilön ääni vaan ikään kuin ajan hengen tai totuuden tai kansan tai minkä tahansa muun olemattoman olennon ääni, kunhan se vain ei ole meidän oma äänemme.
Koska julkisella alueella kuuluva ääni oli tällainen olemattoman olennon kaikkialta kuuluva mutta minnekään paikallistumaton ääni, oli myös olemassa harhaluulo, hän ajatteli, jonka mukaan äänestämämme henkilön oma ääni tulisi ikään kuin kuuluvammaksi tai saisi enemmän valtaa ja yhdistyisi tähän julkiseen ääneen tai saisi jonkinlaista tenhoa tai viehätystä tai voimaa tai muita ominaisuuksia siltä, mutta tosiasiassa, vaikka me saatoimmekin haluta, että äänestetty puhuisi puolestamme äänillämme, se oli mahdollista vain, jos tämä äänestetty oli jo uhrannut oman äänensä äänestäessään sillä meidän muiden mukana ja tultuaan äänestetyksi ottanut kantaakseen meidän äänemme ja siten muuttunut yksityisestä henkilöstä julkiseksi henkilöksi, ääntemme edustajaksi, kansanedustajaksi.
Ihanteellisessa yhteiskunnassa niin kenties olisi, hän ajatteli, mutta jokainen meistä tiesi yhtä hyvin kuin muutkin, että sama neuvottelu yksityisen ja julkisen rajalla jatkui myös kansanedustajien keskuudessa. Äänillämme käytiin kauppaa niin yksityisesti kuin julkisestikin siinä missä itsekin kävimme kauppaa siitä, mitä tahdoimme saada toisilta ja mitä tahdoimme heille antaa, ja siksi tiesimme myös, että edustajamme eivät puhuneet yksinomaan meidän äänillämme vaan myös omallaan, vaikka he olivatkin luvanneet toisin: kansanedustajamme olivat poliitikkoja, ja poliitikot valehtelivat aina: aina ja kaikkialla he olivat väittäneet edistävänsä meidän etuamme palvelemalla puolueidensa aatteita, vaikka todellisuudessa he edistivät omaa etuaan palvelemalla puolueita, jotka puolustivat heitä vastuulta, ja aina ja kaikkialla he olivat väittäneet tietävänsä, mikä meidän etumme oli, vaikka he hyvin tiesivät, ettei kukaan tiennyt totuutta meidän edustamme, sillä mikään aate ei koskaan voinut vastata kansan kutsuun ajaa sen etua, koska aate ei ollut ihminen, jonka oli tehtävä valintoja ja uhrattava itsensä ottamalla valinnoistaan vastuu — ja sitä kukaan poliitikko ei uskaltanut tehdä.
Miksi me kuitenkin uskoimme poliitikkoa? Miksi annoimme hänen jatkaa valehteluaan? Oli oltava niin, hän ajatteli, että poliitikon valehtelu oli jollain tavalla edullista eli hyödyllistä meille; jollain tavalla me halusimme, että poliitikko jatkaisi valehteluaan. Me halusimme, että poliitikko valehtelisi meille. Miksi halusimme sitä? Mikä valehtelun tarkoitus oli?
Kaikkialla, missä koskaan oli valehdeltu, valehtelun tarkoitus oli ollut totuuden kätkeminen, hän ajatteli, sen estäminen, että totuus tulisi valoon. Minkä totuuden emme halunneet tulevan valoon? Senkö, että kukaan ei tiennyt kansan etua eikä näin ollen voinut toimia sen puolesta, koska kukaan ei ollut kuullut sen kutsua? Ja eikö näin ollut siksi, että mitään kansaa ei ollut koskaan ollut olemassa, eikä näin ollen mitään kutsuakaan: ei taiteen kutsua, ei runouden, ei musiikin kutsua eikä minkään muunkaan jumalan tai aatteen tai hengen, koska ainoa ääni, jonka kuulimme kun kohtalomme puhutteli meitä, oli oman halumme ääni.
Niin. Tämä oli se, mihin hän uskoi: että aina ja kaikkialla, kaikkina ihmisen aikoina ja kaikissa ihmisen paikoissa totta oli ollut vain yksityinen elämä eikä yhteinen kulttuuri, johon samaistuminen oli aina ja kaikkialla jaettu, välttämätön valhe, epäaito elämä, joka alisti ainoan omamme sille, mikä oli ainoastaan yleistä ja pelkästään perittyä. Se, mikä oli omaamme, hän uskoi, ei ollut perittävissä, koska sitä ei voinut opettaa toisille eikä oppia toisilta, ei jakaa, ei kertoa siitä jaetulla järjen kielellä, koska se oli aina ja kaikkialla tunnetta, ja tunne oli sidottu ruumiseen, sen rauhasiin ja aistimiin ja elimiin, sen historiallisuuteen, sen paikallisuuteen, sen kuolevaisuuteen.
Siksi yksikään yksilö ei voinut edustaa ainoatakaan toista yksilöä, koska yksilöiden etua kukaan toinen ei voisi edistää, ei edes sellainen poliitikko, taiteilija, pappi tai asianajaja, joka väitti oman etunsa olevan toisten etu, koska viime kädessä, viimeisen tuomion näkökulmasta, kukaan ei voinut edustaa meitä. Olemme yksin kuolemamme edessä, hän ajatteli, ja elämämme kirja on auki. Sen sivuilla elämäkertamme kysyy meiltä kohtaloamme: miksi olemme eläneet? Miksi olemme halunneet elää? Tähän tienristeyksissä kohdatun sfinksin esittämään kysymykseen oli mahdollista vastata vain omalla äänellämme, sillä, jota emme voineet antaa pois; jolla ei voinut äänestää minkään eikä kenenkään puolesta.
Juuri siksi tuota kysymystä oli vältettävä elämänsä loppuun asti, hän ajatteli. Juuri siksi oli valehdeltava itselleen, uskottava, että minut oli kutsuttu palvelemaan tarkoitusta, joka oli itseni ulkopuolella, koska sisälläni asuvan unohtaminen oli välttämätöntä rauhan ylläpitämiseksi ja sen tosiasian hyväksymiseksi, ettei yksityistä nautintoa voinut toteuttaa julkisesti, että jokaisen oli kiellettävä itseltään jotakin ja jokaisen oli luovuttava jostakin, joidenkin jopa nimestään ja elämästään, toisten vain salaisista haaveistaan, jotta poliittisesti ja laillisesti neuvoteltu yhteiskuntasopimus säilyisi voimassa.
Olisiko koskaan edes mahdollista lopettaa valehtelu ja puhua viimein totta, sanoa mitä tarkoitti ja tehdä mitä halusi? Eikö sellainen toive ollut jollain tavalla sopimaton, ajattelematon, huomioimaton ja itsekäs, sillä eikö se, mitä todella halusimme, ollut aina jollain tavalla perverssiä? Ja mitä se tarkoitti?
Erään määritelmän mukaan perverssiä oli kaikki sellainen himo, joka ei palvellut suvunjatkamista, toisin sanoen kaikki sellainen toiminta, joka ei rakentanut tai rikastuttanut kotia, ei kansaa, ei isänmaata eikä äidinkieltä, vaan tuhlasi siementään ja kohtuaan ostaakseen sillä hyödytöntä nautintoa, siis nautintoa, joka ei kasvattanut pääomaa tai luonut lisäarvoa koron tai johdannaisten tai muiden sijoitustuotteiden muodossa: perversio oli ikään kuin ansaitsematonta rikkautta, jota ei sijoitettu mihinkään; joka kulutettiin oikeastaan jo ennen kuin se tuli olemaan, sillä perversio edelsi perverssin yksilön olemuksena tämän perverssiä tekoa.
Koska yhteiskunnan olemassaolo ja näin ollen kansan ja suvun ja isänmaan ja äidinkielen jatkuminen perustui kuitenkin suvunjatkamiseen elämän silkkana uusintamisena, yhteiskunta hyväksyi perversioita vain, jos ne pysyivät yksityisinä — mutta näin ei ollut siksi, että perverssi yksilö olisi toiminut moraalittomasti, ainoastaan siksi, että perversiot eivät palvelleet yleistä hyvää. Sen sijaan ne palvelivat yksityistä hyvää — ja itse asiassa yksityinen perversio saattoi olla puhtain hyvän elämän tavoittelemisen muoto: nautinto, jota tavoiteltiin riippumattomasti, ainoastaan nautinnon itsensä vuoksi, siis ikään kuin velvollisuudesta nautintoa itseään kohtaan.
Ajatuksella oli yllättäviä seurauksia. Oli mahdollista ajatella, että perverssi ihminen eli nautintoaan varten, koska se oli hänen velvollisuutensa, eikä sen tähden, että hän nauttisi siitä tai koska nautinto millään tavalla innosti tai tyydytti tai kannusti häntä, ja samalla tavalla kuin perverssi ihminen eli nautintoaan varten nautinnon itsensä langettaman velvollisuuden tähden eikä nauttiakseen itse, elämä itse oli kykyä olla itselleen ilmituomiensa päämäärien mukaisesti näiden päämäärien todellisuuden syy. Siten oli mahdollista ajatella elämän haluamisen yksityisiä syitä aivan uudella tavalla: haluna, joka ei enää halunnut mitään erityistä asiaa vaan halua itseään, sen mahdollisuutta, sen olemassaoloa. Oliko yllättävää, että tämä ajatus oli rakenteeltaan samankaltainen kuin vanha sääntö, jonka mukaan hyvää oli ainoastaan sellainen toiminta, joka noudatti lakia lain itsensä vuoksi eikä velvollisuudesta tai lain sisällön vuoksi, ja näin ollen teki lain muodosta oman ainoan sisältönsä, ainoan velvollisuutensa toimia niin kuin toimi. Ei, ei se ollut yllättävää, hän ajatteli: elämän yksityisen arvon syy oli sen muoto.
Tätä elämänmuotoa ei saisi kuitenkaan missään tapauksessa sekoittaa mihinkään elämäntapaan tai elämäntilaan, hän ajatteli, samalla tavalla kuin yksityiset arvot niin usein sekoitettiin elämäntapamme ja elämäntilamme meille suomiin yleisiin etuihin, siis niihin ominaisuuksiimme, jotka takasivat meille tiettyjä kyseenalaistamattomia ansioita. Asema, vauraus ja valta olivat tällaisia ansioita, ulkonäkö oli tällainen ansio, samoin kuin älykkyys, huumorintaju, tehokkuus, muodikkuus, viekkaus ja maukkuus, kuten myös ihonväri ja muut vastaavat synnynnäiset taipumukset ja perinnölliset tekijät, jotka takasivat tai tekivät todennäköisemmäksi joidenkin yksilöiden henkisen ja ruumiillisen hyvinvoinnin pikemminkin kuin toisten.
Elämän tavan ja tilan tarjoamien ja ylläpitämien yleisten etujen ja elämän muodon ilmituomien yksityisten arvojen välillä oli selviä eroja, hän ajatteli. Arvot olivat välttämättömiä ja suhteettomia, ja siksi ennen kaikkea kalliita: koska ne tekivät elämästä elämisen arvoista, olimme valmiit maksamaan korkeimman hinnan niiden tähden. Edut puolestaan olivat sattumanvaraisia ja suhteellisia etuoikeuksia. Niiden edestä ei tarvinnut nähdä vaivaa, koska emme olleet vastuussa niistä emmekä velvollisia niille, eikä meidän siksi tarvinnut olla niistä edes tietoisia nauttiaksemme niistä ja niiden suomista mahdollisuuksista, kuten esimerkiksi ihonvärimme, sukupuolemme ja yhteiskunnallisen asemamme suomista hyödyistä.
Itse asiassa ei ollut edes välttämätöntä, että eduista oli meille suoraan hyötyä, kunhan mahdollisuus hyötyyn oli olemassa: edut ilmensivät maailman hyödyllistymistä, sitä sattumanvaraista biologista ja historiallista, sosiaalista ja taloudellista, psyykkistä ja moraalista olosuhteisiin ja ympäristöön ehdollistumista ja tuon ehdollistumisen aikaansaamaa aineellista yksilöitymistä, jota elävä olento tuotti suorittaessaan elämänsä prosessia, halusi tai ei, tietoisesti tai ei, ihminen tai ei, kunhan oli elossa ja jatkoi syömistä ja juomista, näkymistä ja kuulumista, liikkumista ja nukkumista, siis silkkaa elämää, joka oli silkan elämäntilan ylläpitämistä silkalla elämäntavalla.
Tästä näkökulmasta mikään ei ollut arvokasta, siis suurimman uhrauksen tai hinnan arvoista, ainoastaan hyödyllistä tai hyödytöntä. Hyödyllistä oli se, mikä teki elämisen eli suvunjatkamisen mahdolliseksi, hyödytöntä se, mikä vaikeutti elämistä tai teki elämisen eli suvunjatkamisen mahdottomaksi. Tästä näkökulmasta oli tullut mahdolliseksi sekoittaa arvokas ja edullinen toisiinsa, hän ajatteli, koska se, mikä oli arvokasta, teki elämisen jatkamisen mahdolliseksi saadessaan ihmisen haluamaan elämistään, ja siten oli tullut myös mahdolliseksi ajatella, että arvokas oli hyödyllistä ja kenties jopa samankaltainen kyseenalaistamaton ansio kuin muutkin edut, siis oikeastaan etuoikeus itsekin, historiallinen tai biologinen sattumanvaraisuus, eikä suinkaan mitään itsessään välttämätöntä eli jakamatonta ja ainutlaatuista ja niin kallista, että sen puolesta saattoi jopa kuolla: etujen näkökulmasta mikään ei saanut olla niin kallista, koska hyödyllistä oli vain se, mikä sai meidät jatkamaan elämistä ja sukuamme, halusimme sitä tai emme.
Tällä tavalla, hän ajatteli, yksityisen ja julkisen ja siten sisäisen ja ulkoisen väliseen erotteluun perustuvasta ihmiselämästä oli mahdollista tehdä silkkaa elämää, joka jatkoi sukuaan ja uudensi ehtojaan riippumatta siitä, oliko eletyn elämän muoto elävän yksilön näkökulmasta sen korkein tuntema hyvä vai ei. Kun elämää tarkasteltiin tästä näkökulmasta, tuli ilmeiseksi, että arvokas ei useinkaan ollut edullista tai uusinnettavissa. Päinvastoin, arvokas oli määritelmällisesti ellei jopa välttämättä aina ja kaikkialla aivan erityisen kallista ja yksinomaan ainutlaatuista, koska sen perusta oli oma ainutlaatuinen elämämme, siis se tosiasia, ettei kukaan voinut jakaa kuolemaamme eikä ottaa sitä meiltä pois, niin kuin me emme voineet luopua siitä tai antaa sitä kenellekään toiselle.
Koska arvokas oli aina tällä tavalla kallista, siellä missä elämän uudelleentuotannon ehtoja järkeistettiin, edullisuus tulisi aina ja kaikkialla voittaneeksi ja korvanneeksi sen, mikä oli arvokasta, ja juuri niin aina tehtiin nykyaikaisissa yhteiskunnissa, joissa arvon keskeinen mitta ja symboli oli raha ja kaiken hyödyn mitta tuotto — siis yhteiskunnissa, jotka pelkistivät lähestulkoon ja oikeastaan kaiken arvon ja hyödyn yksinomaan teollisen tuotannon ja taloudellisen vaihdannan laskelmoitavissa olevan teknisen järkeistämisen, toisin sanoen tuottavuuden kasvun seurannaisilmiöiksi.
Siksi oli väistämätöntä, että yhteiskunnan tukemanakin kulttuurinen viljelys, kuten sen kaukainen sukulainen maanviljelys, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan nykyisissä yhteiskunnissa osa tuotantotaloutta, ja siksi sen tuottamaa arvoa ja hyötyä tultaisiin mittaamaan ja sen tuotantoehtoja järkeistämään, ja niin kauan kuin tämä mittaaminen ja järkeistäminen oli mahdollista, yhtä kauan asiat, jotka tekivät elämästä elämisen arvoista tultaisiin korvaamaan asioilla, jotka olivat edullisia silkan elämän uusintamiseksi.
Kun niin tapahtui, elämän muoto, sen merkitys tai sielu, tuli samaistetuksi sen aineeseen, sen ruumiin vointiin ja tolaan, siis sen elämän tapaan ja tilaan, sen silkkaan elämään, joka oli biologisen olennon silkkaa vaistotoimintaa, vietinvaraista uusiutumista, joka jatkui kunnes uusiutumisen vaatimat toiminnot tai energia hajosivat tai ehtyivät tai loppuivat. Se oli absoluuttisen julkista elämää, elämää silkassa kaikkialle näkyvässä ja pinnallisessa ja paljaassa ja alastomassa ulkopuolisuudessaan, silkkaa toimintaa ja toimitusta, tekoja ja tapahtumista, ruumiiden ja elinten yhdistymistä ja irtoamista ja jäsenten ohjelmoituja liikkeitä, aineen ja energian kiertokulkua väkijoukossa, väkijoukkojen yhdistymistä ja irtoamista toisistaan ja populaatioiden nousua ja tuhoa, lihan vellontaa, molekyylien liikettä, hiukkasten huminaa, tyhjyyden hankausta tyhjyyttä vasten. Se oli myös, hän ajatteli surukseen, yksityisen, jakamattoman kuolemamme muuttumista silkan elämän yleiseksi ja silkaksi kuolemaksi, joka ei enää ollut meidän kuolemaamme vaan kenen tahansa julkista kuolemaa jossain tuolla, kaukana, muualla.
Oliko mitään keinoa pelastaa elämänsä ja voittaa takaisin kuolemansa, tämä yksityisen elämänmuodon oma perverssi nautinto, sen korkein hyvä ja suurin halu? Ensin olisi myönnettävä, että silkan elämän tavan ja tilan ja oman elämänmuotomme erottelussa ei ollut kyse hyvän ja pahan tai ruumiin ja hengen perinteisestä vastakkainasettelusta, vaan yhden ja saman olemassaolon avautumisesta erilaisin tavoin erilaisille mahdollisuuksille. Elämän olemassaolon kannalta sekä silkan elämän että oman elämämme eläminen olivat välttämättömiä todellisuuksia, mutta niiden erottelu oli ollut hänelle itselleen tarpeen sen osoittamiseksi, että asioita, jotka tekivät hänen omasta elämästään elämisen arvoista ei voinut korvata asioilla, jotka olivat edullisia sen silkan ylläpitämisen kannalta.
Hänen itsensä oli täytynyt ymmärtää, että hänen oman elämänsä arvo saattoi perustua ainoastaan siihen itseensä — elämään, jossa sana tuli lihaksi kun henki astui aikaan ja paljasti meille oman yksityisen kohtalomme; elämään, joka oli runoutta, oman äänensä kutsuun vastaamista, oman äänensä itse itselleen antamista.
Mitä se tarkoitti? Sanojen löytymistä. Lahjan vastaanottamista. Ajan kokemista. Maailman tapahtumista ilman omaa ansiotani minun maailmanani, eikä kenenkään muun. Se oli puhtaan lahjan kokemus, pyyteettömän rakkauden ja armon kokemus. Se oli luomisen hetken kokemus, olemassaolon kokemus, totuus.
Tässä kokemuksessa ei ollut erottelua sisäisen ja ulkoisen välillä, ei yksityisen eikä julkisen syyn välillä, ei elämän muodon, tavan tai tilan välillä. Tässä kokemuksessa, hän uskoi, minun silkka elämäni oli oma ainoa elämäni, joka minun ja vain minun oli elettävä, mutta se ei ollut omani vaan jotain annettua, silkka lahja, josta en voinut kieltäytyä, silkka etu, josta ei ollut hyötyä, silkka arvo, joka ei ollut arvokas, koska se ei ollut kallis vaan halvimmista halvin, enemmän kuin ilmainen: mitään ei ollut uhrattu sen edestä, minkäänlaista hintaa ei ollut maksettu, eikä voitaisi, sillä edes kuolema ei ollut elämän lahjan näkökulmasta sen lopullisen arvon viimeinen tuomio, ei tilinpidon hetki, vaan yksinkertaisesti ja vain ja ainoastaan tämän ansaitsemattoman lahjan viimeinen sinetti ja sen olemassaolon lopullinen todistus.
Tämän lahjan kaltaista, hän ajatteli nyt, olisi oltava sen taiteen, jolla ei ollut eikä voisi olla hintaa — taiteen, joka annettiin elämän itsensä lahjana yli kuoleman mahdottoman etäisyyden. Hän tiesi sen olevan niin, koska oli saanut ottaa sen vastaan. Se oli lahja, joka oli antanut hänelle takaisin hänen oman äänensä. Se oli tapahtunut linja-autossa eräänä kevättalven päivänä, kun kirkas aurinko oli osunut hänen silmäänsä, ja hän oli laskenut katseensa ja lukenut sylissään lepäävän runon, ja tuon runon tähden, sen lohdun ja toivon ja ilon ja uskon tähden jonka hän oli saanut kauan sitten kuolleen runoilijan sanoilta hän ei ollut päättänyt elämäänsä tuona päivänä eikä minään muunakaan päivänä vaan oli antanut sen muodon jatkaa kasvamistaan, omaa omituista muotoutumistaan ja salaista veistymistään, maalautumistaan ja lauluaan, soittoaan ja tanssiaan.