Teksti: Matti Tuomela & Martta Heikkilä
Taide, työ ja kritiikki -teemanumeron syntyhistoria monine vaiheineen kuvastaa hyvin työkentän epävarmuutta. Suunnittelun taustalla oli vuonna 2015 saatu apuraha kriitikkokoulutuksen järjestämiseen ja tekstien tuottamiseen. Apurahan myöntämisen aikoihin Mustekalassa väki ja vastuu vaihtuivat. Siteet alkuperäisen hakemuksen työsuunnitelmaan katkesivat ja hanke lähti kellumaan. Syntyi idea työtä, taidetta ja arvoa käsittelevästä tekstikokoelmasta, joka tarkastelisi aihetta analyyttisesti. Alkuperäiset julkaisusuunnitelmat kuitenkin kariutuivat, sillä hankkeen käyttötarkoitus oli muuttunut eikä sitä enää voitu rahoittaa entisen suunnitelman mukaan. Seurasi kompromisseja, jotka vaativat sekä kirjoittajilta että numeron toimittajilta harkintaa, malttia ja luovuutta. Niistä kiitämme jokaista tähän numeroon osallistunutta kirjoittajaa.
Kun tekstikokoelmaa ryhdyttiin yli vuosi sitten suunnittelemaan alkuperäisen apurahan pohjalta, taiteilijoiden, tutkijoiden ja kriitikoiden työolosuhteet olivat näkyvästi esillä taiteessa ja mediassa. Taustalla kummitteli työttömyysturvalain muutos, joka herätti keskustelua freelance-työstä, apurahalla tehtävän työn arvosta, rakenteista ja työttömyysturvasta sekä sen puutteesta ja ilmaisesta työstä. Teatterissa asiaa käsiteltiin runsaasti. Vuonna 2016 Baltic Circle -nykyteatterifestivaalilla vieraili tutkija Bojana Kunst, joka on julkaissut taidemaailman työrakenteita käsittelevän Artist at Work -kirjan (2015). Aiemmin samana vuonna Stage-teatterifestivaalilla kantaesityksen sai luovan luokan työstä kertova huippusuosittu teater 90°:n produktio WunderKinder. Todellisuuden tutkimuskeskus puolestaan järjesti Työ 4.0 – Tulevaisuuden työn lanseeraustilaisuus -tapahtuman syksyllä 2016.
Taide, työ ja kritiikki -tekstikokoelman suunnittelussa tahdottiin tarttua kiinni ajankohtaiseen aiheeseen, sillä työelämä todella puhuttelee. Todellisuuden tutkimuskeskus on jatkanut projektiaan otsikolla Työ 5.0 – Leipä ja WunderKinder sai syksyllä 2017 lisäesityksiä teatteri Viiruksessa. Seminaareja on pidetty ja puheenvuoroja kuultu. Kuvataiteen alalla kiinnostus työn käsitteeseen ja taiteilijan asemaan on niin ikään kasvanut. Taidetta ympäröiviä rakenteita tarkastelevan instituutiokriitiikin keinoin on viime vuosina ilmestynyt kannanottoja taiteilijoiden tulonmuodostuksesta, rahan liikettä säätelevistä rakenteista ja työn merkityksestä.
Usein keskustelua näyttää ohjaavan ajatus hyödystä eli siitä, ketä taiteellinen työ palvelee ja missä muodossa. Hyöty merkitsee tällöin asioiden edistämistä jotakin päämäärää varten. Puhuessaan työnsä arvosta ja kannattavuudesta taiteilija itsestään selvästi asettuu palkansaajan asemaan, joka haluaa työllään ansaita elannon ja paikan yhteiskunnassa. Ajatus on kaukana filosofi Immanuel Kantin esittämästä taiteen merkitystä koskevasta käsityksestä. Sen mukaan taide on arvokasta juuri siksi, että se on luonteeltaan hyödytöntä: taidetta tarkastellaan kauneuden tunteen ja siitä saatavan pyyteettömäksi nimetyn mielihyvän vuoksi. Kantilaisen ajatustavan mukaan taiteen arvo perustuu näin siihen, että esteettinen kokemus on hyötyä tuottavien rakenteiden tavoittamattomissa. Moderni taidekäsitys on paljolti rakentunut juuri ajatukselle taiteen omalakisuudesta, riippumattomuudesta ja sitoutumattomuudesta. Juuri näitä ajatuksia on 1960-luvulta asti kritisoitu runsaasti, sillä on tunnistettu taiteen ja taiteilijan mahdollisuus, jopa velvollisuus, osallistua yhteiskuntaan ja edistää jaettuja olosuhteita. On päädytty tilanteeseen, jossa taiteen arvo ja hinta ottavat mittaa toisistaan.
Taiteesta, työstä ja kritiikistä keskusteltaessa kohdataan kysymys siitä, mikä on taiteilijan tehtävä, mitä hän tuottaa, kenelle ja miksi. Voiko taidetta enää olla olemassa ”pelkkänä taiteena”, ja miten taiteen tulee toimia epäkohtien edessä? Voiko taidetta tehdä kuin mitä tahansa palkkatyötä, ja kenelle itse kukin hankkii voittoa? Mitä taide antaa meille ja mitä sanoa kaikesta siitä, mistä syntyy vain henkilökohtaisia, jopa sanoin kommunikoimattomia kokemuksia? Kysymyksiin vastaa omalla tavallaan taide itse, joka parhaimmillaan toimii teorioiden tarkkana kriitikkona. Taide, työ ja kritiikki -teemaa tarkastelevatkin taiteen lähtökohdista kuvataiteilija Minna Heikinaho ja kriitikko, teatterin tutkija Outi Lahtinen. Talous, yhteiskunta ja taiteen filosofia puolestaan avaavat näkymiä taiteen merkityksiin, esimerkiksi siihen, miten improvisoitu musiikki toimii kapitalismin todellisuudessa, josta Taneli Viitahuhta kirjoittaa, tai siihen, miten aineettoman tiedon hallinta on mahdollista nykyisissä talouden malleissa, joita Tero Nauha pohtii artikkelissaan. Hallinnan ja vapauden – ja niiden mahdottomuuden – asetelmista syntyy moninaisia yhteyksiä taiteen, vallan ja elämän kesken. Niitä luonnehtii novellissaan kirjailija Teemu Manninen.
Ajankohtaisten aiheiden syvällinen käsittely vaatii reaktionopeutta, jota nykyisillä talous- ja rahoitusmalleilla on vaikea saavuttaa. Samalla ilmiöiden ajankohtaisuus vaikuttaa suoraan myös siihen, millaista rahoitusta taiteelle haetaan ja mihin rahaa myönnetään. Taiteen lailla tiede seuraa muotia ja aikaa. ”Olla ajassa kiinni” on toimintaedellytys kaikilla aloilla. Immateriaalisen työn arvo määrittyy jokaisessa hetkessä ja on korkeimmillaan vähän ennen kuin tämä lause loppuu.