Tapasin taidegraafikko Mari Hallapuron hänen työhuoneellaan eräänä lokakuisena aamupäivänä keskustellaksemme taidegrafiikan ja taiteellisen työskentelyn välisestä suhteesta, ulkoisista ja sisäisistä maisemista sekä pimeästä, samettisen upottavasta mustasta painoväristä ja siitä, mitä sijaitsee sanojen tavoittamattomissa. Millainen suhde muodostuu valitun materiaalin ja mielikuvituksen välille? Entä miten musta painoväri ja pimeys keskustelevat tiedostamattoman kanssa? Lisäksi Hallapuro kertoi tuoreesta yksityisnäyttelystään Varjosta, joka oli esillä Galleria G:ssä 27.10.–1.11.2021.
Mari Hallapuro (s. 1985) asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2012. Viimeksi hänen teoksiaan on ollut esillä yksityisnäyttelyissä Galleria Ratamossa Jyväskylässä (2020) ja Grafiikanpaja Himmelblaussa Tampereella (2020) sekä ryhmänäyttelyssä ”Nuori Taide Pohjanmaalla” Vaasan taidehallissa (2020). Hallapuron teoksia on hankittu muun muassa Helsingin taidemuseon, valtion ja Pohjanmaan museon taidekokoelmiin. Hallapuro on Suomen Taidegraafikoiden ja Helsingin Taiteilijaseuran jäsen.
Työskentelet pääasiassa taidegrafiikan parissa. Miksi taidegrafiikka on alun perin valikoitunut pääasialliseksi työskentelytavaksesi?
Työskentelyni perustuu pitkälti käsillä tekemiseen, käsillä ajattelemiseen. Taidegrafiikka tekniikkana tukee itselleni ominaista taiteellista ajatustyötä. Taidegrafiikkaa leimaa välillisyys ja prosessuaalisuus. Se on tekniikkana hidas, minkä vuoksi koen sen sopivan itselleni erityisen hyvin. Työskentelyprosessin hitaus vapauttaa ajattelua, jolloin tulen huomaamatta työstäneeksi jo olemassa olevia ideoita. Olen aina nauttinut piirtämisestä, mutta sittemmin olen huomannut, että paperille piirtäminen tuntuu itselleni liian suoraviivaiselta työskentelytavalta. Taidegrafiikka tarjoaa pitkällisemmän tavan rakentaa kuvaa useiden erillisten välivaiheiden kautta. Monivaiheisuus on ajatustyötä ruokkiva tekijä. Luulen, että taidegrafiikan hitaus ja prosessuaalisuus kulkevat käsi kädessä luonteenlaatuni kanssa.
Työskentelen usein yksittäisen painolaatan parissa pitkään, yhtä kuvaa toisteisesti ja sarjallisesti työstäen. Parhaimmillaan laatta ehdottaa ja ruokkii vapaata assosiaatiota. Annan työn kuljettaa minua intuitiivisesti. Viiva vie minua ennalta arvaamattomiin suuntiin, kasvonpiirteet erottuvat ryteiköstä. Ensimmäistä kuvaa seuraava paljastaa uusia yksityiskohtia, joiden ei ollut nähnyt tulevan. Pyrin luomaan vuoropuhelun materiaalini kanssa tavoittaakseni paremmin alitajuntani tuottamia ajatuksia ja kuvia.
Työstän useita kuvia samanaikaisesti. Toisinaan yksittäinen laatta saattaa lojua koskemattomana puolikin vuotta. Palaan ennemmin tai myöhemmin vanhojen laattojen äärelle huomaten, että alitajuntani tarjoaa uudenlaisia kuvan aihioita.
Entä miten työskentelyprosessisi on kehittynyt vuosien varrella?
Olen usein esittänyt teossarjoja, joissa kuva muuttuu vähittäin yksittäisen laatan pitkäaikaisen työstämisen seurauksena. Viime aikoina olen alkanut kyseenalaistamaan sarjallisen työskentelytapani suhdetta lopulliseen, yleisölle esitettävään kokonaisuuteen. En koe tekeväni taidegrafiikkaa esittääkseni tekniikkaa sinänsä – haluan esittää teoksia. Olen pohtinut, näyttäytyykö sarjallinen esittämistapa pitkälti taidegrafiikan purkamisena? Näin ollen olen alkanut tarkastelemaan prosessissa syntyneitä kuvia myös erillisinä, yksittäisinä teoksina. Toisinaan poimin työskentelyprosessin synnyttämästä kuvasarjasta vain yhden vedoksen, joka päätyy osaksi lopullista näyttelykokonaisuutta. Prosessini murroksesta huolimatta näen esittäväni sarjallisia teoskokonaisuuksia myös jatkossa.
Taidegrafiikka kattoterminä pitää allaan monia erilaisia painotekniikoita, joilla kaikilla on tyypillinen, toisistaan tunnistettava painojälki. Minkälaisia taidegrafiikan tekniikoita hyödynnät omassa työskentelyssäsi, miksi?
Työskentelen tällä hetkellä pääasiassa perinteisten syväpainomenetelmien eli metalligrafiikan parissa. Hyödynnän kuivaneulaa, mutta viime aikoina myös viivasyövytys on muodostunut itselleni tärkeäksi tekniikaksi. Lisäksi hyödynnän mezzotinto-tekniikkaa, jossa minuun vetoaa erityisesti sen aikaansaama syvä ja sävykäs jälki. Tekniikan avulla kykenen saavuttamaan sellaisen samettisen mustan värin, johon työskentelyssäni usein pyrin. Yhdistelen usein kyseisiä tekniikoita tavoittaakseni haluamani kädenjäljen ja lopputuloksen.
On vaikeaa olla panematta merkille, että mustalla värillä on keskeinen ja paljonpuhuva rooli suurimmassa osassa teoksistasi. Toisinaan teostesi musta tuntuu absoluuttisessa tummuudessaan ja mainitsemassasi samettisuudessaan nielaisevan katsojan pohjattomaan syleilyynsä. Minkälainen suhde sinulla on mustaan?
Voisi sanoa, että tulemme niin sanotusti hyvin toimeen. Jostakin syystä mustan sävyt tuntuvat minulle ominaisilta. Usein koen, että väri ei tuo lisäarvoa teoksiini. Mustan syvyys tuntuu ikään kuin katoavan, jos rinnastan siihen muita värejä.
Olen ymmärtänyt, että näkyvällä havainnolla on ilmeisen keskeinen rooli työskentelysi alullepanevana tekijänä. Hyödynnät paljaan näköhavainnon lisäksi myös kameraa kuva-aihioiden luonnosteluvaiheessa. Minkälaisia asioita havainnoit?
Havainnoin paljon perinteistä maisemaa ja näkymiä, metsiä. Koostan lopullisen maiseman usein monesta erillisestä kuvasta. Narraan katsojaa hieman siinäkin mielessä, että teosteni sysimetsä perustaa todellisuudessa pururadan varteen. Alkuperäinen näköhavainto muovautuu työskentelyvaiheessa mielikuvituksen ja muistikuvien avustamana.
Metsä toimii hyvänä lähtökohtana teokselle; esimerkiksi puunrunko tarjoaa loputtomia sytykkeitä assosioinnille yksityiskohtaisuudessaan. Toisaalta metsämaisemasta löytyvät nimenomaiset pienet yksityiskohdat vaativat pitkäjänteistä viivan työstämistä, minkä koen itsessään meditatiiviseksi työskentelyvaiheeksi.
Teoksiasi tarkastellessa vaikuttaa siltä, että palaat tiheän puuston katveeseen aina uudestaan ja uudestaan. Miksi katseesi kohdistuu erityisesti metsään?
Vaikka juureni ovatkin Pohjanmaalla, en ole vielä päätynyt työstämään peltomaisemaa – ehkä senkin aika tulee joskus. Mielenmaisemani on perinteisessä suomalaisessa kangasmetsässä kivenlohkareineen ja puunrunkoineen. Ehkä minua vetää puoleensa jokin tuntematon, käymätön reitti.
Galleria Ratamossa vuonna 2020 esillä olleen näyttelysi Pimeän tematiikka sivusi valon ja pimeän, näköhavaintoon perustuvan todellisuuden ja alitajunnan välillä käytävää dialogia, joka rinnastui vahvasti käyttämiisi konkreettisiin työvälineisiin ja tekniikoihin. Kuvailit näyttelytekstissäsi muun muassa mustan painovärin suhdetta pimeään sekä toisaalta mielikuvituksen tuottamien varjojen karkottamista painolaattaa ja niin ikään valoa esiin työstämällä. Minkälaisen vuoropuhelun näköhavainto ja alitajunta muodostavat työskentelyssäsi?
Jo aiemmin esiin tullut mieltymykseni mustaan painoväriin on ollut keskeisessä roolissa. Kuinka pitkälle mustaa väriä voi työstää niin, että tavoittaa pimeän, kokonaisvaltaisen varjon? Näkyvä todellisuus ja piilotajunta käyvät keskustelua mustan, pimeän kautta. Viime aikoina olen kokenut yhä enenevissä määrin voimistunutta kutsumusta käsitellä pimeyttä; minun on ikään kuin käytävä se läpi ennen kuin voin siirtyä eteenpäin. En tiedä vielä, mitä pimeys pitää sisällään, mutta viihdyn siellä. Se tuntuu tutulta, turvalliselta ja lämpimältä. Ehkä voin pimeyden läpi käytyäni siirtyä jonkinlaiseen värikarnevaaliin.
Olet työstänyt myös kyseisen Galleria Ratamossa nähdyn näyttelyn nimeä mukailevaa teossarjaa Pimeä, joka kiinnittää katsojan huomion riisutulla olemuksellaan sekä toisaalta symbolisesti monitulkintaisella paljonpuhuvuudellaan. Se poikkeaa myös teoksissasi usein esiintyvistä maisemista. Miten kyseinen teossarja sai alkunsa? Minkälaisia merkityksiä se pitää sisällään?
Painoin kyseistä teossarjaa vuosina 2019–2020, mutta olen alkanut työskentelemään sen parissa jälleen. Sarja on siis vielä keskeneräinen.
Kyseinen teossarja ilmentää ajatuksen liikettä. Aloitin isolla valkoisella teoslaatalla, johon rouhin kaksi silmää. Tämä varsinaista teossarjaa edeltävä, aihepiirin alullepaneva teos on nimeltään Suuri näkijä. Sittemmin hyödynsin kyseisessä teoksessa käyttämääni laattaa myös teossarjan Pimeä lähtökohtana. Rouhin sen kauttaaltaan mustaksi ja jätin näkyväksi vain yhden silmän. Teossarjaa aloittaessani koin, että olin työskennellyt metsien ja ulkoisten maisemien parissa jo tarpeeksi kauan; maisema kääntyi nyt ikään kuin myös sisäänpäin. Ajattelin, että teos esittää maiseman katsojaa, havaitsijaa, joka kääntää havaitsevan katseensa itseensä – sisäiseen metsään. Toisaalta katsoja katsoo edelleen jossain määrin ulkopuolelle, sillä silmä ei osoita kohti; se katsoo kieroon, sivuille, ohitse, oikeastaan vähän kaikkialle.
Pimeys ja varjoihin kätkeytyvä tuntematon tuntuvat muodostavan yhtenäisen jatkumon viimeaikaisessa työskentelyssäsi. Pyrit tarkentamaan katseesi siihen, mitä silmällä ei ole mahdollista havaita – visualisoit eräänlaista näkymätöntä. Tuorein, vastikään järjestetty yksityisnäyttelysi Varjosta oli esillä Galleria G:ssä 27.10.–1.11.2021. Nimensä puolesta näyttely asettuu luonnolliseen yhteyteen suhteessa aiempaan tuotantoosi. Missä näyttelyn temaattiset lähtökohdat olivat?
Viimeisin näyttelyni oli eräänlainen sisarnäyttely näyttelylle Pimeä. Näyttely jatkoi samaa tematiikkaa, käsitellen sitä tuntematonta, alitajuista ja pimeää, joka pyrkii pintaan. Olen kiinnostunut piilotajunnasta ja tiedostamattoman läsnäolosta, haluan tehdä tuttavuutta sen kanssa. Viime aikoina olen vaikuttunut erityisesti C. G. Jungin ajattelusta. Halusin lähtökohtaisesti, että näyttely järjestetään teemaa mukaillen loppuvuodesta, pimeänä vuodenaikana. Lause Painan mustalla pimeää sanoo kaiken olennaisen. Toisaalta olen luonteeltani myös hyvin sarkastinen ja pyrin samanaikaisesti naureskelemaan käsittelemälleni synkkyydelle. Näyttelyssä olikin esillä myös teoksia, jotka ammentavat tummasta hirtehishuumorista.
Näyttelyssä nähtiin sekä uusia teoksia että jonkin verran vanhempaa tuotantoa. Viimeisin laajempi näyttelyni Helsingissä järjestettiin vuonna 2013 Galleria Brondassa, mistä johtuen halusin rakentaa kattavamman ja kokonaisvaltaisemman teoskokonaisuuden.