17.3. 04 Irmeli Hautamäki ja Taava Koskinen
Kahden 90-luvulla taide-elämässä aloittaneen toimijan muistelmat kirjeenvaihdon muodossa. Törmäyksiä, paljastuksia, kylmää hikeä ja naurua. Jos muistat jotakin lisää tai paremmin, voit kirjoittaa meille osoitteeseen mustekala@mustekala.info.
Helsingissä 7. 12. 2003,
Dear Taava,
Terveisiä täältä joulukuisesta Helsingistä sinne Karibian meren saaristoon! Siitä onkin kulunut jo aikaa, kun viimeksi tapasimme ja päätimme kertoa tarkemmin kokemuksistamme 90-luvun taidemaailmassa. Nykyisin, kun puhutaan erilaisista mikrohistorioista, on hyvä tarkastella yhdessä omaa lähimenneisyyttä, jotta asiat asettuisivat paikalleen historiankirjoituksessa. Mitä se historia sitten tarkoittaa ja tullaanko sitä koskaan kysymään meiltä naisilta, ovat asioita, joita ei kannata jättää muiden vastattavaksi.
Me tiedämme, että historiankirjoitus joko unohtaa naiset tai leimaa heidät jotenkin. Onko kärsittävä vähintään paniikkihäiriöstä tai muusta itsetuhoisesta taipumuksesta, vaikka shoppailumaniasta, jotta pääsisi naisena mukaan historiaan? Pitääkö naisen tulla ensin tallotuksi ja sitten pelastetuksi? Minusta tämä on hieman vanhanaikaista.
Meitä yhdistää moni asia, vaikka olemme kulkeneet välillä hyvinkin eri reittejä. Me kumpikin ryhdyimme toimimaan omalla tahollamme taidemaailmassa varsinaisesti 90-luvulla. Muistan sinut, Taava, Taide-lehden nuorena ja innokkaana toimittajana vuodelta 1992. Ikäerostamme huolimatta huomasin heti, että tulemme hyvin toimeen. Pidin sinua yhtenä ‘pikkusiskoistani’, minullahan on itseäni 13 vuotta nuorempi sisar, jonka kanssa olen aina ollut samalla taajuudella. Mutta miten sinä oikein tulit mukaan taidekuvioihin?
Barbadoksella 16.12.2003
Tervehdys, Irmeli,
katsoin juuri tänään Sonera Plazasta, että Suomessa on -8 astetta kylmää. Täällä lämpötila on jatkuvasti kolmenkymmenen plus-asteen tasolla, normaaleissa joululukemissa siis. Hirmumyrskykausi päättyi marraskuun lopussa, ja sateiden jälkeen sekä flora että fauna ovat venähtäneet koko laajuuteensa jättiläisheinäsirkkoja ja -torakoita myöten. Maantieteellinen ja mikrohistoriallinen tilanteeni ovat siis kovin toisenlaiset kuin vähän yli kymmenen vuotta sitten kuvataiteen kentälle tullessani. Pidän tätä – dialogimuodon lisäksi – oivallisena distanssia luovana lähtökohtana molemminpuoliselle mikrohistorioinnille.
Loikkasin kuvataiteen keskikenttään (Taide-lehti kaiketi siihen luetaan?) oikeastaan suoraan opiskelijaelämästä. Ja muistikuvasi nuoresta innostuneesta toimittajasta osuu osoitteeseensa: olin varsinainen entusiasti-emansipationisti, taidehistorian opiskelija ja opiskelija-aktivisti. Kuuluin taidehistorian opiskelijoiden Eidote-lehden ja Ylioppilaslehden toimituskuntiin, olin mukana Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ympäristöjaostossa, HYY:n kulttuurikeskuksen hallituksessa ja naistyöryhmäänkin kuuluin. Opintojen ohessa tein töitä mm. tulkkina, oppaana ja järjestösihteerinä.
Kulttuurikeskustelua dominoi tuolloin taiteilija J.O. Mallanderin lanseeraama Helmikana-debatti. Siinä Kiasmaa edeltäneen Nykytaiteen museon naisia oltiin heittämässä kentän laitaan Mallanderin varsin sovinistisen verbaaliakrobatian voimalla. Keksin ehdottaa HYY:n Kulttuurikeskuksen hallituksessa paneelikeskustelua, jossa Mallander siirrettäisiin yleisön puolelle ja alustuspuheenvuorot annettaisiin muille taidekentän toimijoille. Sellainen järjestettiinkin tammikuussa 1992 Vanhalla ylioppilastalolla täydelle musiikkisalille. Alustajina toimivat pari vuotta myöhemmin taidehistorian ensimmäiseksi naisprofessoriksi nimitetty Riitta Nikula, MUU ry:n silloinen puheenjohtaja Erkki Haapaniemi, Altti Kuusamo, Marja-Terttu Kivirinta ja Taide-lehden päätoimittaja Jaakko Lintinen. Puheenjohtajana toimi kovasti vapissut allekirjoittanut. Tiina Nyrhinen raportoi napakasti Helsingin Sanomiin keskustelun käänteistä.
Pari viikkoa myöhemmin Jaakko Lintinen soitti ja pyysi minua kirjoittamaan jotakin Taide-lehteen, mitä suurta kunniaa en olisi kuunaan tohtinut itse itselleni ehdottaa. Helmikanojen lisäksi naiskysymyksellä oli muutenkin osuutta Taide-lehteen päätymiseeni. Helsingin Sanomissa noihin aikoihin kuvataidekriitikkona aloittanut Anne Rouhiainen, joka oli minulle tuttu HYY:n Kulttuurikeskuksen ympyröistä, kutsui minut Naisasialiitto Unionin Naisten Ääni-lehden toimituskuntaan vuoden 1992 alussa. Loppuvuodesta päätoimitin miesteemanumeron, joka sai laajempaa julkisuutta muissa tiedotusvälineissä. Käsittääkseni Jaakko Lintinen näki pien- ja erikoisaikakauslehtien yhtenä tärkeänä tehtävänä uusien näkökulmien ja teemojen sisäänajon valtamediaan.
Loppuvuodesta 1992 aloitin toimittajana Kaija Kaitavuoren äitiyslomasijaisena. Oli itsestäänselvää, että Taiteen portit merkitsivät minulle taivaan portteja. Vasta sisälle kirjautuneena en kuitenkaan vielä osannut uskoa kliseisiin, että tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla… Mikrotason kulttuurisokki oli edessä. Mutta miten sinä, Irmeli, päädyit Kasarmikatu 23:n sfääreihin levykkeitä toimittelemaan?
Helsingissa 27.12. 2003
Dear Taava!
Minä olin aloittanut vuonna 1989 City-lehdessä ja Taide-lehdessä. Olin hyvin informoitu taideteoriasta ja kansainvälisestä taiteesta, josta tein jatkotutkimusta Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen alkuun saaminen oli takkuista, joten kiinnostuin taide-elämästä. MUU-taiteilijat ja Porkkana-ryhmä olivat ryhtyneet toimiin nykytaiteen museon saamiseksi tänne, mikä herätti minut: täällähän tapahtuu asioita!
Syntyi spontaani kiinnostus Muu-taiteilijoiden toimintaa kohtaan ja myös halu kirjoittaa siitä. City-lehti eli tuolloin parasta kauttaan, joten kiikutin Cityn toimitukseen Hernesaaren Henry Fordin tielle muutamia kokeellisia taidetekstejä ja Cityn pojat: Kari Kivelä, Jaakko Tapaninen ja Eero Hyvönen innostuivat heti.
Taide-lehteen kirjoitin perusteellisempia reportaaseja ja esseitä, sillä Cityssä minulla oli tilaa tasan yksi liuska. Cityyn kirjoittaessani mielessäni oli jonkinlaisena mallina newyorkilaisen Village Voicen kaltaisten ilmaisten kaupunkilehtien tyyli: suoraa asiaa stadilaisella huumorilla höystettynä. Tärkeilevät taidehienostelut panin aivan matalaksi.
Minulle oli tärkeää päästä kirjoittamaan uusista asioista. Raportoin 1989 Muu-taiteilijoiden Billnäsin näyttelystä, jossa oli mukana newyorkilaisia ja tallinnalaisia taiteilijoita, minulle aivan sopiva kokoonpano siis.
90-luvun alkuun mennessä Suomessa oli muodostonut taidekenttä määrittelijöineen. Minä olin täydellinen tulokas taiteen kentällä, enkä tiennyt sen status quo -asetelmista mitään. En totta puhuakseni ollut ehtinyt lukea edes Taide-lehteä, vaikka filosofiystäväni julkaisivat siellä, sillä olin ollut vuosikymmenen lopulle saakka lapsivuoteeseen sidottuna, kuten sanonta kuuluu. Kun sitten vihdoin sain lapseni päiväkoti -ja kouluikään, olin täynnä intoa joka suuntaan.
Aktiviinen Anne Rouhiainen, joka oli tutustunut minuun kirjoitusteni välityksellä, pyysi minua kirjoittamaan Uuteen Suomeen jutun Eija-Liisa Ahtilasta ja Maria Ruotsalasta, jotka olivat vuoden 1990 nuoria taiteilijoita. Sain hämmästyksekseni kokea, ettei juttuani kuitenkaan julkaistu. Se oli kirjoitettu naisnäkökulmasta, tyyli tosin oli tavallisesta poikkeavaa – mutta juuri sitähän minulta tilattiin. City-lehti julkaisi toisen version jutusta.
Naisnäkökulma oli tuolloin meillä suhteellisen uutta. Se teki vasta tuloaan lehdistöön, vaikka akateemista naistutkimusta oli jo jonkin verran tehty. Sain aikamoisen tärskyn ensimmäisestä yrityksestäni kirjoittaa avoimesti naisnäkökulmasta. Sensuroidussa jutussa puhuttiin mm. taideopetuksen vinoutumista – siitä, miten miesopettajat suhtautuvat eri tavoin nais -ja miesopiskelijoihin. Naisia tytöteltiin ja pojat olivat ‘hyviä kundeja’.
Sinä kirjoitit, Taava, etteivät Taiteen portit olleetkaan taivaan portit. Kun tulit keskelle hyvin määriteltyä taidekenttää, eikö sinusta koskaan tuntunut, että astuit jonkun liikavarpaille siellä sun täällä? Olithan sentään nuori opiskelija, vaikkakin hyvin aktiivinen sellainen?
Kiitos muuten tropiikista lähettämästäsi joulutervehdyksestä! Teillä shortsi- ja bikinikelit jatkuvat. Minä saan hieman tasoitusta täällä joulukuisen vesisateisessa Helsingissä, kun ajattelen, että sinun täytyy siellä sopeutua kaikkialla puuhasteleviin ötököihin, nehän ovat pienen hiiren kokoisia kai kuinka? Tottuuko niihin kuten kärpäsiin?
Helsingissä 6. ja 14.2. 2002
Tervehdys Irmeli, tässä pääsi muodostumaan pidemmänpuoleinen kommunikaatiotauko tropiikissa sairastamani, moskiittojen levittämän rankan dengue-kuumeen ja muiden Suomeen asettumiseen liittyneiden ongelmien ja jälkioireiden vuoksi. Hautajaisia jo suunnittelemaan lähtenyt tätini sai kuitenkin perua hankkeen (onneksi sekä minulle että tädille).
Kysyit tottuuko tropiikissa kaikkialla puuhasteleviin ötököihin, ja täytyy sanoa, että aika moniin tottuu. Hallusinogeeniset, myrkkyä ruiskuttamaan pystyvät jättiläissammakot ovat adoptoineet minut ja elämänkumppanini vanhemmikseen ja röhnöttävät päivisin kuistillamme. Liskoja on niin paljon sekä talon ulkopuolella että sisällä, ettei haittaa vaikka ne välillä putoavat katosta päähän tai olkapäälle. Ne ovat söpöjä ja koristeellisisa sekä tarpeellisia hyönteistuhoajia.
Moskiittoihin en ole tottunut enkä varsinkaan torakoihin. Kun kymmensenttinen torakka lentää sateen jälkeen ikkunasta sisään ja ryömii jalkojeni päälle, joudun edelleen iljetyksen valtaan. Samalla tavalla voisi sanoa, että taidemaailmassakin on asioita, joihin en vain totu ja jotka juuri aiheuttivat edellä mainitsemani mikrotason kulttuurishokin nuorelle aloittelijalle.
En nyt sentään halua banaalisti verrata vaikeita tai mielestäni epäeettisesti tai epäprofessionaalisti toimivia yhteistyökumppaneita torakoihin. Silti olen esimerkiksi klikkytyvälle käyttäytymiselle yli kymmenen vuoden jälkeen edelleen hyvin allerginen. Se on kokemukseni mukaan kuvataidekentälle tyypillistä sekä kansallisesti että kansainvälisesti.
Toinen asia, johon en myöskään ole tottunut, on apurahojen ja työpaikkojen jakelu asioihin ja hakijoihin perehtymättä tai sitten vain hyvään ystävään tai kollegaan perehtyneenä. Havaintojeni mukaan tämä ja asiaan liittyvä äärisubjektiivisuus sekä rajoittunut lukeneisuus voivat joskus olla tyypillisiä ominaisuuksia kuvataidekentän keskeisimmille toimijoille.
90-luvun alussa tuntui, että 90:llä prosentilla kuvataidekentän toimijoista on narsistinen häiriö, enkä välttämättä vieläkään muuta arviotani, ennen kuin jokin vakuuttava ilmiöön liittyvä sosiaalipsykologinen tutkimus todistaa muuta.
Kysyt, tuntuiko minusta että astuin monille liikavarpaille, ja kyllähän alku aika haasteellista tässä mielessä olikin. Sekä nuoruus että naiseus tuntuivat olevan miinuksia. Luulen että kantaaottava, feminismin sävyttämä ja usein aika poleeminenkin kirjoitustyylini oli epäkonventionaalista piireissä, joissa varsinkin nöyrimmät taiteen palvelijattaret olivat tottuneet piirtämään suurista neroistaan herkkiä ja vähemmän kriittisiä profiileja.
Sovinismiakin riitti. Ehdottomasti traumaattisin kokemus tuolta ajalta syntyi, kun teosten perusteella arvostamani, ensi kertaa tapaamani kuvanveistäjä töksäytti yksityisillä päivällisillä, että kyllähän se Jaakko Lintinen siellä Taide-lehdessä näteistä tytöistä pitää, mutta oletko sinä todella koskaan kirjoittanut mitään?’
Tietysti täytyy muistaa ettei itse voi tietää, miltä nuorena, kenties varsin yli-innostuneena ja ylikriittisenä idealistina on todella vaikuttanut tunnetumpien ja myös kokeneempien ihmisten silmissä.
Sanoit, että 90-luvun alussa Suomeen oli muodostunut uudenlainen taidekenttä määrittelijöineen, mutta tässä meillä ehkä on hedelmällinen tilaisuus tarkentaa, mitä todella ajat takaa ja samalla määritellä vuosikymmentä uudelleen. Oma kokemukseni on, että usein 80-luvun toimijat näkevät 80-luvun suurena muutosten vuosikymmenenä, ja 90-luvulla esiin tulleille vaikuttajille heidän vuosikymmenensä taas on sellainen.
Oli heuristisesti antoisaa olla vuoden 2000 alussa NIFCA:n ja NU-lehden 90-lukua käsitelleessä seminaarissa Suomenlinnassa, jossa eri vuosikymmenten vuosikerrat vannoivat omiin nimiinsä. Mika Hannula oli sitä mieltä, että Suomi oli koko 80-luvun “vegetatiivisessa tilassa” (myöhemmin julkaistussa tekstissä NU 1/2000) ja Kimmo Sarje puolestaan totesi, että kaikki kiinnostava tapahtui 80-luvulla ja nyt tässä lähinnä vain kehitellään tuolloisten pioneerien aloitteita. Mutta mitä sinä ajattelet?
2.3. 2004 Helsinki
Hei Taava!
Muuten olitko sinä tuossa NIFCA:n ja NU-lehden 90-lukuseminaarissa puhujana vai kuuntelijana? Et, tyypillistä kyllä, kertonut mitään omista puheenvuoroistasi siellä, vai eikö sinulta kysytty mitään?
Aktiivinen lehtikirjoittelukauteni osui 80/90-lukujen vaihteeseen , joten minut voidaan hyvin diskata kummaltakin vuosikymmeneltä, niiden rajalla kun olin. Käsitykseni mukaan 80-luku toi tullessaan uudet asiat kuten: naisliikkeen, uudet taidemuodot, valokuvan ja aikaisempaa yksilöllisemmän ja vahvemman otteen taiteen tekemiseen, jollaiseen meillä ei ollut totuttu.Taidekentästä alettiin puhua ainakin 1991, jolloin Leena-Maija Rossin ja Marja-Terttu Kivirinnan 80-lukua kokoava kirja ‘Koko hajanainen kuva ilmestyi’. Kenttähän muodostuu silloin, kun kentän määrittelijät ilmaantuvat ja luovat sen.
90-luvun alku vakiinnutti 80-luvulla virinneen taidekentän, jonka piirteisiin kuului meillä myös ennen näkemätön taloudellinen kiinnostus taiteeseen. Kaikki pysähtyi 90-luvun alun lamavuosiin kuin seinään.
Eräänä käännekohtana uuden taidekentän muotoutumisesta muistan Taide-kustantamon kirjakaupan perustamisen ja avajaiset Ateneumin kahvilan yhteydessä keväällä 1991. Olin saanut kutsun tilaisuuteen, joka tuli merkitsemään mielessäni vedenjakajaa taide-elämässä siksi, että sen jälkeen taidetta koskevaa kirjallisuutta alkoi olla saatavana entistä enemmän. Valistus alkoi vähä vähältä voittaa siihenastista nurkkakuntaisuutta ja omahyväisyyttä.
Jos 80-lukulaisuus oli ollut sitä, että taiteilijat esiintyivät kutsutilaisuuksissa umpihumalassa, niin 90-luku toi ehkä hieman sivistynemmät tavat vastaaviin tilaisuuksiin. Ikään kuin jäänteenä vanhasta ajasta silloinen taidemaalariliiton puheenjohtaja oli saapunut iltapäivällä pidettyihin kirjakaupan avajaisiin erittäin kovassa humalassa. Jaakko Lintinen esitteli meidät, minkä jälkeen taidemaalariliiton johtaja moitiskeli minua ‘feminismistä’ . ‘Mutta sä olet vain f-feministi’, hän mutisi.
Samaa 80-luvun lopulta alkanutta taidekentän vakiintumista oli Taide-lehden muuttaminen Kampin Lapinlahdenkadulta keskustan Kasarmikadulle. Tuo muutaman vuoden kestänyt Taide-lehden innostava toiminta kentän ja kaupungin keskellä kuihtui äkkiä laman syövereihin, mikä näkyi jopa ikinuorekkaan Jaakko Lintisen olemuksessa. Lintinen väsyi, kyynistyi ja vanheni silmissä. Sinä kai kykenit huomaamaan merkit paremmin, lähellä kun olit?
90-luvun masentavuutta oli, että Helsingin vilkas galleria-toiminta hiipui, kun taloudellinen kiinnostus taiteeseen lopahti. Tosin Suomi rynni ylös lamasta jo vuosina 1993 ja ‘94. Myönteisenä signaalina tuolta ajalta on jäänyt Kiasman rakentamispäätös, joka ei sujunut vailla mutkia. Monenlaiset konservatiivit keräsivät voimansa hanketta vastustaakseen.
Silti näkisin, että henkisen laman ankeudesta huolimatta 90-luku merkitsi Suomen taidekentän lopullista kansainvälistymistä. Suomalaisen elokuvan, videotaiteen ja valokuvan kansainvälisen menestyksen perustaa luotiin kovalla työllä. Taiteen teoriasta väiteltiin filosofian tohtoreiksi asti: Riikka Stewen, Altti Kuusamo ja allekirjoittanut pamauttivat väitöskirjat Helsingin yliopistosta. Se oli sinänsä pieni ihme, sillä kotimaisia esikuvia alalla ei ollut liikaa, enkä esimerkiksi minä saanut lainkaan taloudellista tukea Duchampia koskevalle väitöskirjalleni lukuisista hakemuksista huolimatta.
Kaikki kolme väitöskirjaa ilmestyivät vuosina 1995 ja ‘96, mikä sai aikaan pienen paniikin taidekentässä. Taide-lehdessäkin aloitti pakinoitsija nimimerkki ‘Tohtori nolla’, joka kaiketi yritti parodioida akateemisen statuksen saavuttaneita ja tietysti nollata asian. Kimmo Sarje luuli tosissaan, että Tohtori nolla olen minä! Sanailimme asiasta tovin, kunnes sain Sarjen vakuuttumaan, ettei minulla ollut mitään syytä kirjoittaa nimimerkillä. Tiedätkö sinä muuten, kuka tuo Tohtori nolla oli? Muuten, millaista oli olla Taide-lehden toimittajana 90-luvun alussa lähellä vallan ydintä, Taide-kustantamon palveluksessa?
11.3.2004
Tervehdys, Irmeli,
palaan lyhyesti tuohon NIFCA:n ja NU-lehden 90-lukuseminaariin, kun arvelit että en kertonut mitään omasta puheenvuorostani. Olin sillä kertaa katsomossa esittämässä kysymyksiä. Lisättäköön vielä, että tilaisuudessa puhuivat myös Tuula Karjalainen ja Marja-Terttu Kivirinta, joista molemmat mutta varsinkin jälkimmäinen esittivät hyvin valmisteltuja suurten linjojen luonnehdintoja menneestä vuosikymmenestä, vähän samaan tapaan kuin sinäkin tuossa yllä.
Kyynistymistä tai kyynisyyttä en ole Jaakko Lintisessä huomannut 90-luvun alussa enkä myöhemminkään, mutta sen sijaan hänellä on vahvasti ironinen mutta samalla lämmin huumorintaju, jonka kautta maailma ja taidemaailma hahmottuvat. Sellaista varmaan tarvittiin hänen asemassaan. Mielestäni Lintinen oli varsin hyvässä iskussa minun aikanani vuosina -92 ja -93.
Hän kirjoitti paneutuvia pääkirjoituksia ja seurasi hyvin aktiivisesti paitsi suomalaista lehdistöä myös kansainvälisiä taidelehtiä, joita toimitukseen tilattiin edustava valikoima. Lehdessä oli tuohon aikaan kansainvälinen näyttelykalenteri ja sen lisäksi toimitin jonkin aikaa kansainvälistä lehtikatsausta. Myös erikoisteemoihin paneutuvat keskiliitteet toivat vielä tuolloin lehteen oman lisänsä. Resurssit olivat tietysti myös erilaiset kuin Taide-lehden nykytilanteessa.
Taittajana meillä oli rauhallisen huumorintajuinen graafikko Päivikki Kallio, jolla oli selkeä ja visuaalisesti oivaltava ote. Jälkeen päin olen ajatellut, että kolmen sukupolven toimituksemme – Lintinen kuusissakymmenissä, Päivikki Kallio nelissäkymmenissä ja minä aloittaessani 26-vuotias – toimi ällistyttävän hyvin. Sen sijaan toimitusjohtaja Tytti Oukari viihtyi enemmän omassa maailmassaan kustannuspuolesta ja kirjakaupasta huolehtien. Siinä missä toimitus pyrki tekemään ajan sykkeen tavoittavaa taidelehteä, Oukarin sydäntä lämmittivät Taide-kirjakaupan Helene Schjerfbeck-kortit.
Tytti Oukari oli tullut kustannusmaailmasta ja hänen arvostamansa ja ihailemansa viiteryhmään kuuluivat poikkeuksellisen menestyneet mieskirjailijat tai muuten korkeassa asemassa olevat miespuoliset kulttuurivaikuttajat. Tässä katsannossa radikaalin sukupuolipoliittisen poikkeuksen muodosti karkeakarvainen mäyräkoira Lyyti. Tämän naaraan vaikutusvalta ulottui niin pitkälle, että Lyyti oli useimmissa toimituksen ja toimitusjohtajan välisissä palavereissa pääuutisaihe.
Kovin erilaisten maailmojen kohtaaminen aiheutti törmäyskursseja toimitusjohtajan ja toimittajan välillä. Jälkimmäinen koki konfliktien herkästi sisältökysymyksistä arvovaltakysymyksiksi kääntyvät seuraukset paitsi turhauttavina myös nöyryyttävinä.
Kysyit, tiedänkö kuka oli Tohtori nolla? En tiedä. Mutta tiedän, että nimimerkillä kirjoittavia haamuja on jahdattu 90-luvulla jo aikaisemmin, ja tällaisten intohimojen kohde oli pakinoitsija Paasi Kivi toimittamallani Siluetteja-palstalla. Kaikki alkoi siitä kun taidemaailmaa kriittisesti irvailevaa palstaa suunnitellessani löysin toimituksen varastohuoneesta nipun 1800-luvun lopulla leikeltyjä siluetteja ajan taiteilijoista. Sitten soitti Paasi Kiven haamu, joka aikeistani tietämättä suunnitteli vastaavanhenkisen pakinoinnin aloittamista.
Siluetteja-palsta toimi puolitoista vuotta –93–94 aina siihen asti kun Paasi Kivi sai komennuksen Brysseliin. Siluetit – joita loppuvaiheessa leikkeli myös taiteilija Unto Ahjotuli mm. kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaa mallinaan – toimivat vinjetteinä omalla nimelläni kirjoittamieni kulttuurikaskujen välissä, ja samalla aukeamalla esiintyi Paasi Kivi fallisesti tyylitellyllä Kivijärven Paasikivi-patsaslogolla varustettuna.
Paasi Kivi oli herra taidevallan ytimessä, hän rakasti modernismia ja monumentteja. Hän paljasti kaikki verkostot ja valtasuhteet henkilöt nimeltä mainiten, kirjoitti ruotsinkieliset nimet säännönmukaisesti väärin, mutta listasi nimet toisaalta etunimilyhenteillä kuten kommunistissa maissa aikanaan.
Seurauksena olivat ennennäkemättömät Paasi Kivi -jahdit, ja myös Helsingin Sanomat raportoi ilmiöstä. Jaakko Lintinen oli suostunut siihen, että Paasi Kiven henkilöllisyys pysyy vain minun tiedossani. Myös Paasi Kiven palkkiot menivät maalaisserkun tilille kauas Helsingin pohjoispuolelle. Kerran eräs nainen tuli lankoja pitkin uhoten Lintiselle vievänsä Taide-lehden julkisen sanan neuvottelukuntaan, kun edes päätoimittaja ei hänen kuulemansa mukaan tiedä pakinoitsijan henkilöllisyyttä. Lintinen oli vastananut vetovansa toimittajan lähdesuojaan nimimerkin salassa pitämiseksi.
Tänäkin päivänä vain minä ja Paasi Kivi tiedämme. Jos haluaa pystyttää rajapyykkejä, omassa mikrohistoriassani Paasi Kiven lähtö Brysseliin merkitsee erään jakson loppumista.
Muistelmien osa II julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.