Tampere on muuttunut vauhdilla perinteikkäästä savupiipputeollisuuskaupungista moderniksi IT-alojen e-Tampereeksi. Nyt sinne halutaan uusi museokeskus, sillä kaupunki haluaa ilmeisesti korottaa profiiliaan luovana ympäristönä. Pari vuotta sitten Helsingistä Tampereelle muuttanut taidehistorioitsija Katja Matikainen tarkastelee kotikaupunkinsa museoiden tilannetta.
Tampereen taideinstituutiot ovat parhaillaan aikamoisessa kuohunnan tilassa. Tampereen taidemuseon pitkäaikainen johtaja Anneli Ilmonen jää maaliskuun lopussa 2004 eläkkeelle ja hänen tilalleen etsitään uutta johtajaa. Kaupungin taholta on väläytelty mahdollisuutta, että uusi johtaja olisi kaupungin kuvataidejohtaja, jonka tehtäviin kuuluisi kuvataidestrategian luominen kaupungille Nykytaiteen museon johtamisen ohessa.
Uuden johtajan kelpoisuusvaatimuksia ollaan muokkaamassa siten, että taidehistorian opinnoilla ei olisi enää ensisijaista merkitystä. Kuulostaa suureelliselta. Eikö museon johtajalla ole tarpeeksi tekemistä Tampereen taidemuseon (joka on myös Pirkanmaan aluetaidemuseo) sekä siihen kuuluvan Muumilaakson johtajana? Kaupungin byrokratiasta löytynee jokin lautakunta, työryhmä tai komitea, jossa kuvataidestrategiaa voitaisiin pohtia ja jossa museon johtaja olisi tietenkin mukana.
Viime aikoina esillä on ollut myös kysymys museokeskuksesta, joka rakennettaisiin Tampereen taidemuseon nykyisen rakennuksen viereen Puutarhakadulle. Sinne tulisi tilat taidemuseolle, Sara Hildénin taidemuseolle sekä Muumilaaksolle, joka nykyään toimii pääkirjaston yhteydessä. Suunnitellaan siis suurta ja näyttävää, mutta hukkuuko substanssi imagopullistelun alle?
Tampereen taidemuseo voisi tosin tarvita paremmat työskentelytilat, joten nykyisen rakennuksen viereen tai yhteyteen olisi tarpeellista rakentaa uudisrakennus. Toivoisin kuitenkin, että Sara Hildénin taidemuseo pysyisi siellä missä se onkin, eli uskomattoman kauniissa ja tunnelmallisessa rakennuksessaan sekä siihen kuuluvassa hienossa veistospuistossa. Tampereen taidemuseo ja Sara Hildénin museo ovat myös luonteeltaan niin erilaiset, että sen puolesta en näe mielekkääksi niiden yhdistämistä.
Kunnollisten tilojen tarpeessa sen sijaan olisi ehdottomasti Tampereen nykytaiteen museo, jolla ei ole ollut omia näyttelytiloja pitkään aikaan. Tällä hetkellä se toimii museokeskus Vapriikin suojissa. En ole oikein päässyt selvyyteen, onko Nykytaiteen museo lintu vai kala? Sen järjestämät näyttelyt hukkuvat Vapriikin monien muiden toimintojen (Pirkanmaan maakuntamuseo, Jääkiekkomuseo, Kenkämuseo, isot ja pienet kulttuurihistorialliset näyttelyt) joukkoon. Vapriikissa näkemieni kuvataide- ja valokuvanäyttelyjen perusteella en näe niissä mitään varsinaista linjaa.
Tampereen taidemuseon tuleva suuntalinja
Mikä sitten on Tampereen taidemuseon luonne tai linja? Väistyvä johtaja Anneli Ilmonen on ollut virassa vuodesta 1968 asti ja on käytännössä tehnyt Tampereen taidemuseosta sen mikä se on nykyään. Niinpä museoon liittyvät kysymykset ovat myös henkilökysymyksiä. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä johtajanvaihdos saa aikaan museon tulevaisuutta ajatellen.
Museossa pidetyistä näyttelyistä mieleenjäävimpiä ovat merkittävät, suuren yleisömenestyksen saaneet kulttuurihistorialliset näyttelyt (Egypti, Peru jne.). Ne ovat tuoneet museolle varmasti sellaisiakin näyttelyvieraita, jotka eivät muuten museossa käy. Suuret näyttelyt ovat olleet paljon työtä ja hyviä suhteita vaatineita ponnistuksia. Tällä hetkellä paras paikka kulttuurihistoriallisille näyttelyille voisi Tampereella kuitenkin olla Vapriikki. Onhan suuri ero sillä, missä kontekstissa vieraita kulttuureita esitellään – taidemuseossa vaiko kulttuurihistoriallisessa museossa.
Aluetaidemuseolla on tärkeä rooli esitellä pirkanmaalaisten kuvataiteilijoiden työtä, ja siinä se on mielestäni onnistunutkin, ainakin vanhempien taiteilijoiden osalta. Viime syksyn tapaus oli Pirkanmaan triennaali, joka esitteli alueen nykytaidetta. Ehdottoman positiivinen piirre taidemuseossa on Vuoden nuori taiteilija -tapahtuma palkintoon liittyvine näyttelyineen. Se on antanut monelle mielenkiintoiselle, suurelle yleisölle vielä tuntemattomalle taiteilijalle tilaisuuden esitellä teoksiaan suuressa mittakaavassa.
Tampereen Taidemuseossa on viime vuosina ollut jonkin verran Helsingissä pidettyjä näyttelyitä pienemmässä koossa (esim. Simberg, Thesleff, Araki). Luulen, että moni tamperelainen käy Helsingissä katsomassa suurimmat ja kiinnostavimmat näyttelyt, eikä niitä tarvitsisi enää erikseen tuoda Tampereelle. Pikemminkin näyttelyiden vienti voisi olla tarpeen toiseen suuntaan; Helsinki tuntuu todellakin olevan lähellä tamperelaisia, mutta ei toisinpäin.
Tampereen taidemuseon linja on johtajavaihdoksen myötä avoinna. Museon näyttelypolitiikka on sinänsä laadukasta (etenkin ottaen huomioon budjetin), mutta ei mitenkään erityisen ennakkoluulotonta tai innovatiivista. Silti en pidä minään varsinaisena puutteena sitä, ettei taidemuseo tai mikään muukaan Tampereen taidelaitos esittele tietokonepelejä tai sarjakuvahahmoja. Mutta jonkinlainen tuuletus on silti paikallaan.
Tampereen taidemuseo on perinteinen museo. Se ei todellakaan ole mikään kansalaisten olohuone, jonne voisi mennä vain hengailemaan, lukemaan lehtiä, juomaan kahvia – ja samalla tulla ehkä imaistuksi katsomaan näyttelyitä. ”Vanhanaikaiseen” taidemuseoon mennään katsomaan taidetta. Se ei välttämättä ole mikään huono asia, mutta ehkä Tampereellekin kaivattaisiin uudenlaista, helposti lähestyttävää museotilaa. Olisiko uusi museokeskus sellainen? Tai ehkä taidemuseon uudisrakennus?
Tampereen taidemuseo vertautuu väistämättä toiseen kaupungin merkittävään taidelaitokseen, Sara Hildénin taidemuseoon. Se on Suomen Louisiana, parasta mitä Tampereella on. Museorakennus itsessään on upea, ja myös näyttelyt ovat olleet korkeatasoisia. Tila ja paikka itsessään saa aikaan sen, että melkein kaikki näyttää siellä hienolta. Museo on todellakin kunnianosoitus Sara Hildénin elämäntyölle, siihen kuuluu hieno veistospuisto ja komeat maisemat Näsijärvelle. Lisäksi kahvilassa on hyviä leivoksia. Mitä muuta taidemuseolta voisi enää toivoa?
Ehkä jotakin sentään. Nopea vilkaisu aikaisempien näyttelyiden luetteloon museon nettisivuilla paljastaa, että ensimmäinen naistaiteilija, jolla on ollut näyttely Sara Hildénin taidemuseossa, on Nina Roos, joka hänkin piti yhteisnäyttelyn Jussi Nivan kanssa 1994–1995. Yksikään naistaiteilija ei siis ole pitänyt yksityisnäyttelyä Sara Hildénin taidemuseossa 25 vuoden aikana. Modernismin temppelissä palvotaan siis ennen kaikkea miestaitelijoita.
Tarvitsisiko Tampereen taidemuseo sitten jonkinlaisen imagonmuutoskampanjan? Kuinka paljon oikeastaan vaikuttaa se, miten näyttelyt meille tarjoillaan? On auttamaton tosiasia, että museo, jolla on moderni logo, hieno myymälä ja kahvila sekä kiiltävälle paperille painettuja ilmaisjakeluita, tuntuu olevan enemmän ajan hermolla kuin imagoonsa vähemmän panostava kaupungin laitos, jonka näyttelyt ovat kuitenkin ihan hyviä. Ikävä kyllä, nykymaailmassa museonkin pitää osata myydä itsensä ja näyttelynsä.
Teksti: Katja Matikainen